Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Minerva, 2020

Lukija: Anu Vilhunen

Kesto: 9 h 10 min

Tauno ei ymmärrä, miksi minä olen siinä. Hän miettii haluanko jutella. Tauno ei halua. No, en varsinaisesti minäkään, mutta ajattelin että olisi mukavaa olla paikalla. Eikä hänen tarvitsisi olla yksin, kun kohta tapahtuu jotain, jotain yllättävää ja erityistä. 
Tauno nyökkää minulle sen merkiksi, että nyt tästä lähden, jää sinä siihen, ja lykkää sauvalla vauhtia. Kaaleppi säntää hänen peräänsä. Jään seisomaan ladulle. Antaa hänen hiihtää vielä vähän matkaa yksin, kun se olevan hänelle niin tärkeää. 
Vähän matkan päässä Tauno kurkistaa taakseen. Vain pimeää metsää, lumisia puita ja latu. Hän hymyilee ja yrittää kaikin voimin unohtaa minut. 

Tauno haluaisi olla rauhassa, kuten aamuöisillä hiihtoretkillään yleensäkin, mutta joku omituinen etelän vetelä lyöttäytyy väkisin hänen ja Kaaleppi-koiran seuraan. Valitettavasti tämä mystinen tarinan minä-kertoja ei pysty auttamaan, kun Tauno yhtäkkiä menehtyy.

Muistatteko kun kerroin, että tämä tarina kertoo perheestä? Hyvä. Koska tämmöisen kokonaisen romaanin lukeminen edellyttää, että muistaa mitä muutama sivu aiemmin sanottiin. Sinullakin, rakas lukija, on jotain vastuuta tarinan etenemisestä. En minä voi olla koko ajan muistuttamassa joka asiasta, ymmärräthän sen. Sanon tämän kaikella rakkaudella

Varsinainen tarina alkaakin Helsingistä, Taunon ja minä-kertojan kohtaamista seitsemän vuotta myöhemmin, tammikuussa 2016, kun rivitalokolmiossa Jouni laittaa ruokaa. Martin, Jounin seitsemänvuotias poika, ei ole ruokavalintaan tyytyväinen, vaan pelaa mieluummin uutta leveliä kännykkäpelissään. Niin nuori, niin löysä, Jouni hymähtää mielessään. Jounilla oli ollut aika erilaiset ajatukset siitä, millainen hänen kasvattamansa lapsi olisi. Jouni halusi tehdä kaikkensa myös avioliittonsa eteen, mutta asuu nyt kaksin poikansa kanssa.

Ei lukiota ole edes paljon jäljellä, alle vuodessa Laura kirjoittaisi suitsait hyvät paperit, kun Jouni vähän auttaisi. Kaikki menisi hienosti. Sitten Laura voisi opiskella, kun vauva olisi vähän vanhempi. Mitä Laura vain haluaa, Jouni pitää huolen kaikesta. He istuisivat uudessa, kauniissa, valoisassa kodissaan, lapsi leikkisi suurella, pehmeällä matolla jonka he hankkisivat lähiaikoina. Ehkä keltaisen, tai sitten punaisen, muttei missään tapauksessa harmaata tai beigeä. Ja Jouni lukisi sohvalla lähdekirjallisuutta väitöskirjaansa, Laura kirjoittaisi työhuoneessa rytmikkäästi graduaan. Klikiti-klik-klik-klik. 
Iltaisin he joisivat rooibos-teetä kodikkaassa keittiössään ja keskustelisivat akateemisessa diskurssissa taiteesta ja vähän myös lastenkasvatuksen uusimmista tutkimustuloksista. Mikä onnellinen perhe, sellainen he olisivat. 

Kesken ruokailun Jouni saa puhelun Ivalon terveyskeskuksesta, Sanna Kuuselalta, joka korvapuustin voimin saa hankalan tehtävän suoritettua. Jounin äiti on menehtynyt ja tällaiset puhelut ovat vaikeita työtehtäviä.

Laura, Martinin äiti ja Jounin entinen vaimo, asuu yksin yksiössään. Heidän erostaan on puoli vuotta, harkinta-aika on juuri päättymäisillään. Hänen arkensa ja viikonloppunsa eivät juuri erotu toisistaan, Laura on ollut työttömänä puolitoista vuotta. Tiskipöytä on täyttynyt likaisista astioista, eikä Laura ole voinut syödä mitään, koska puhtaat lautaset ovat loppuneet. Hän on vain juonut kahvia, nyt jo viikon samasta kupista. 

Martin soittaa äidilleen, että mummo on kuollut. Jouni on täysin lamaantunut, järkipuheen ulottumattomissa. Laura lähtee tulemaan ja Martin miettii, voiko tällaisessa tilanteessa jatkaa kännykkäpelin pelaamista. Pahaa ruokaa isä ei ainakaan voi pakottaa syömään, kun kerran mummo on kuollut.

Laura organisoi ja lähtee ajamaan Corollan rottelollaan Jounia ja Martinis Ivaloon, Jouni kun ei ole koskaan hankkinut edes ajokorttia. Jouni ei pysty osallistumaan järjestelyihin, hän ei saa edes vastattua Raisa-siskonsa puheluihin. Minä-kertoja tupsahtaa heidän elämäänsä, kun David Bowieta fanittava Laura näkee Hirvaskankaan ABC:llä tämän kuolemaa kirkuvat lehtiotsikot. Minä-kertojan nimi on siitä lähtien Ei-Kai ja koska Laura ei järkytykseltään ole oikein ajokunnossa, Ei-Kai liittyy heidän retkueeseensa kuskin paikalle.

Välillä Ei-Kai kertoo Jounista ja Laurasta, miten he ovat päätyneet tilanteeseen jossa nyt ovat. Ensin palataan kymmenisen vuotta taaksepäin, aikaan jolloin Jouni ja Laura tapasivat ja rakastuivat. Nuo kaksi pohjoisen kasvattia, sillä Laura on lähtöisin Kajaanista. He olivat niin nuoria ja niin rakastuneita, nuoria aivan kirjaimellisesti, sillä Laura oli vasta 18. Kuten nuoret ja rakastuneet, hekin tunsivat, ettei mikään voisi koskaan erottaa heitä. 

Laura on puolessatoista kuukaudessa lihonut niin, ettei ole enää mahtua farkkuihinsa. Ei hän edelleenkään lihava ole, oikeastaan hän on yhä alipainoinen. Ja sitäpaitsi Jouni on sitä mieltä, että hän joutaisi lihoa vielä lisääkin. 
Jouni ostaisi hänelle uudet farkut, ei niiden takia tarvitse nähdä nälkää. Sitäpaitsi hän ei juuri enää käytä farkkuja, kun hän pesii kaikki päivät Jounin yksiössä, lukee Jounin kirjoja, tekee Jounille ruokaa ja pukeutuu Jounin vanhoihin verkkareihin ja t-paitoihin koska ne tuoksuvat Jounilta. Iltaisin he vaeltavat kaduilla, puistoissa, käyvät keikoilla, istuvat kallioilla sylikkäin, makaavat nurmikolla lomittain lukemassa kirjaa, kulkevat rannoilla ja baareissa. Kaikki on niin ihmeellistä, ettei edes haittaa, vaikka farkkujen napin joutuu jättämään joskus auki.

Ihastuin heti tämän kirjan alkuun. Taunon hiihtoretken kuvaukseen, huuhkajaan joka laskeutuu kuolleen Taunon päälle (vaikkei niin pohjoisessa edes ole huuhkajia) ja jonka hahmona Tauno lentää taivaalle. Viehätyin myös mystiseen minä-kertojaan ja siihen, miten tämä mystinen hahmo saattoi ykskaks hetkeksi harhautua jonkin satunnaisen ohikulkijan henkilöön ja kertoa pätkän tämän elämästä ja tulevaisuudesta, jotain mikä ei millään tavalla liittynyt Jouniin, Lauraan tai Martiniin. Sopiva määrä fantasiaa minulle, ja lisäsi tarinaan sitä jotain.