Sivut

tiistai 19. toukokuuta 2020

Anna Burns: Maitomies


Anna Burns: Maitomies
Docendo, 2019
399 sivua
Suomennos: Laura Jänisniemi
Alkuteos: Milkman, 2018


Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Kirjan päähenkilö on 18-vuotias tyttö jota kutsutaan nimellä "keskimmäinen sisko". Hän asuu paikassa jossa on paljon vakavia poliittisia ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaa, autopommeja, valtion iskuryhmiä, irtautujia, puolisotilaallisia joukkoja. Kuten Belfastissa, muttei sitä sanota. Ajankohtaakaan ei tarkkaan sanota, mutta vinkeistä päätellen jonkin verran nykyaikaa kauempana, aikaan ennen kännyköitä, ehkä noin 1970-luvulla. 

Puhutaan "meistä" ja "niistä", "vettentakaisista" ja "niiden uskonnosta" ja "meidän uskonnosta". On sallittuja nimiä mitä lapsilleen voi antaa ja koko liuta mitä ei voi, koska niissä on vettentakaisen maan rasitteita. Oli "lojaalia teetä" ja "petturien teetä", oli "meidän kauppoja" ja "niiden kauppoja", oli sanojen lausumistapoja ja omat sanomalehdet. Oli myös "tien toisella puolen asuvat", jotka olivat oikeastaan vettentakaisempia kuin vettentakaiset. 

Tämä on tilanne jossa päähenkilömme, hänen perheensä, äitinsä, siskonsa, lankonsa ja ehkä-poikaystävänsä elävät. Kukaan ei voi olla neutraali, kaikkien on valittava puolensa. Vettentakaiset edustivat kaikkea "meidän" kokemaa vääryyttä ja sortoa "heidän" taholtaan ja tätä sortoa ylläpitivät keinotekoiset rajat, ulkonaliikkumis- ja kokoontumiskiellot, ilman syytteitä tehdyt pidätykset. Ihmiset olivat kärkkäitä juoruamaan, suurentelemaan ja tuomitsemaan, eikä siitä aina seurannut pelkästään paha mieli, siitä saattoi seurata aseistautuneita, kommandopipoisia miehiä oven takana. 

Tällainen suurenneltu asia on myös Maitomies, nelikymppinen perheellinen mies, jonka sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin. Hänen juorutaan myös olevan keskimmäisen siskon uusi miesystävä, vaikkei se pidä paikkaansa. Maitomies oli väkisin lyöttäytynyt juttusille hänen kanssaan tytön lukiessa kirjaa kävelyretkillään ja ensimmäinen lanko laittoi liikkeelle tuon ilkeän juorun. Ensimmäinen lanko oli erittäin kiinnostunut muiden seksielämästä, myös sen pelkästä mahdollisuudesta. Heidän "suhdettaan" paheksuttiin, tyttö on 18, mies 41, miten paheksuttava ikäero. Tyttöä pidettiin yleisesti syyllisenä, vamppina, muutenkin kummallisena koska luki kävellessään. Maitomies ei edes ollut oikea maitomies, ei hän jakanut maitopulloja, mutta ajoi valkoisella pakettiautolla. Kyydin tarjoamisessa tytölle ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, autoja ei ollut vielä paljoa ja julkinen liikenne toimi miten sattui, koska kaappaukset ja pommiuhkaukset olivat arkea. Tyttöä mies ja hänen tuppautumisensa hämmensi ja hieman myös pelotti, varmaankin aiheesta. 

Maitomies siis tiesi, missä talossa ehkä-poikaystävä asui, millä alueella, hän tiesi myös ehkä-poikaystävän nimen, hänen kavereittensa nimet, hänen työpaikkansa ja jopa sen, että hän oli ennen ollut töissä siinä autotehtaassa, joka oli joutunut lopettamaan ja jonka koko henkilökunta oli sanottu irti. Hän tiesi myös, että yövyin ehkä-poikaystävän luona, ja minua alkoi ärsyttää oma kiinnijäämisen tunteeni niiden mielleyhtymien takia, joita noihin sanoihin saatettiin liittää ja joita tiesin hänen niihin liittävän. 

Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa käy ilmi, että Maitomies tapetaan ja että sen tekevät valtiolliset iskujoukot. Myös keskimmäisen siskon kaulalla pidetään asetta. Tyttö ei suuremmin sure Maitomiehen kohtaloa. Hänellä on kuitenkin  tuo "ehkä-poikaystävä", joka on juuri pyytänyt tyttöä muuttamaan luokseen. Pojalla on, harvinaista kyllä, oma talo. Neljän veljeksen vanhemmat olivat yks kaks lähteneet maasta, naapurit tämän kertoivat, luodakseen kansainvälistä uraa tanssijoina vedentakaisessa ja monien vesien takaisissa maissa ja jättäneet 12-19 -vuotiaat pojat huolehtimaan toisistaan. Ystäviä tuli ja meni, yhden yön juttuja, yhden viikon tyttöystäviä tai jonkin-aikaa tyttöystäviä. Muut veljekset muuttivat vähitellen minne kukakin ja talosta tuli ehkä-poikaystävän koti ja autokorjaamo.


Ehkä-poikaystävä ja minä emme puhuneet myöskään irtautujista. Minun osaltani se johtui siitä, että mieltäni hallitsi siihen aikaan kaksi asiaa. Toinen niistä oli ehkä-poikaystävä ja toinen meidän "ei ihan yhdessä eikä ihan erillään" -suhteemme. Nykyään mielessäni pyöri myös maitomies, eli asioita oli kolme, ei kaksi. Jos päästäisin sinne myös irtautujiin liittyvän monimutkaisen kuvion ja joutuisin muodostamaan kokonaisvaltaisen - toisin sanoen ristiriitaisen - näkemyksen heistä, asioita olisi neljä. Sitten vielä poliittiset ongelmat, koska irtautujat eivät voisi olla mielessäni ilman alkusyytään, ja asioita olisi jo viisi. Viisi asiaa. Niin käy, kun ovet lennähtävät auki ja sisäiset ristiriidat paljastuvat. Silloin, kaikkien sovittamattomien ristiriitojen keskellä, on mahdotonta tehdä selkoa näkemyksistään poliittisesti korrektilla tai edes järkevällä tavalla. Siksi siis kaksijakoisuus, turtumus, jamais vu, mielen tyhjentäminen, kävellessä lukeminen - jopa sen miettiminen, luopuako kokonaan nykypäivän teksteistä aiempien vuosisatojen kirjakääröjen ja papyrusten hyväksi. 

Tässä sitä oli erikoisin kirja mitä olen aikoihin lukenut. 

Teksti ryöppysi ja vei mennessään eteenpäin kuin hyökyaalto jota ei voinut vastustaa ja niin sitä tuli lukeneeksi vielä ja vielä lisää vaikka oli meinannut pitää tauon. Mutta tämä tekstipä ei antanut pitää kaikkia niitä taukoja vaan vaati lukemaan itseään. Jossain vaiheessa, ehkä noin 300 sivun paikkeilla, minuun iski myös kyllästys tähän vyörymiseen ja hetken aikaa lukeminen hieman jurmuutti. Olisin kaivannut (edes välillä) enemmän tilaa hengittää, ajatella ja sisäistää lukemaani, ylipäätään jonkinlaista suvantovaihetta. 

Näin ristiriitaista jälkimakua minulla ei ole aikoihin kirjasta jäänyt. Pidin kyllä lukemastani eikä se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa tekstiäkään (mitä olin alkuun epäillyt), mutta se ei ikään kuin antanut minun uppoutua siihen vain haluamani verran, vaan vangitsi niin etten mahtanut sille mitään. Tarvitsin poikkeuksellisen pitkän ajan myös tämän jutun kirjoittamiseen loppuun, sillä luin kirjan kuukausi sitten. Maitomies saattoi hyvinkin jättää minuun pysyvän muistijäljen, mutta aika kertoo millaisen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti