Sivut

Sivut

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta


Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
Weilin & Göös, 1987 (kokoelma, toimittanut Panu Rajala
Julkaistu ensimmäisen kerran 1905, Wsoy

Kirja on osa Linnankosken kokoelmaa, joka on lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Tukinuittajana Olavi oli nokkela ja rohkea, ainoa jolle päällikkö luotti vaikean suman purkamisen. Ensimmäinen valloitus tukkilaisena oli Tumma tyttö, neito jota kukaan oman kylän pojista ei ollut saanut edes kädestä pitää. Olavin päästyä tämän aittaan ei ollutkaan ihme, että muut tukkilaiset häneen suivaantuivat ja telkesivät oven niin, että kaikille kiinni jäisivät yöllisistä puuhistaan, jolloin Olavi tulistui taas ja nyrkit puhuivat.

"Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet hänen ikkunansa takana - kauniita paimenia totta vie! Tietäkää nyt, niin monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren makuuhuoneeseen, ja minä käyn myös sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, niin kauan kuin tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon - eikä hän ikänä nouse!"

Tumma tyttö oli siis valloituksista ensimmäinen ja sen jälkeen tyttöjä seurasi toisensa jälkeen, aina kun tukkilaiset siirtyivät seuraavaan kylään kiinnostui Olavi uudesta silmäparista ja hameenhelmasta. Tyttöjä kuvattiin Olavin heille antamilla hellittelynimillä, kuten Annansilmä, Pihlajanterttu, Tuomenkukka ja Elämänlanka.

"Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niin kuin luonto, joka on aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen kesä. Minä olen ollut kuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään ole ollut  avainta. Vain sinulla oli avain - muut ovat olleet esikamareissa, sinä vasta saliin astuit."

Kun tukkilaiset etenivät Nuolijokea Kohisevan kylälle asti, tuli vastaan joen kuuluisin koski. Eikä aikaakaan, kun kahden tukkilaisjoukon päälliköt löivät vetoa tuon mahdottomana pidetyn kosken valloittamisesta. Olavi oli tietysti oman porukkansa laskija, toisen porukan edustaja oli "punatakkinen". Kylänvanhin uhkasi päälliköitä oikeuteen viemisellä ellei vetoa peruta, sillä viisi miestä oli Kohisevan yrittänyt laskea ja viisi raatoa oli alajuoksulta naarattu. Veto peruttiin, mutta laskijoiden ylpeydelle leikin heittäminen kesken ei tietenkään sopinut. 

Kohisevan kylässä oli Olaville toinenkin haaste, Moision talon tytär, Kyllikki, joka oli kuuluisa siitä, että kenenkään letti ei heilahda niin komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä. Ennen koskenlaskukilpailua tyttö nakkeli Olavillekin niskojaan, mutta voiton jälkeen päädyttiin tilanteeseen, jossa Olavi kävi jopa tytön isälle vakavista aikeistaan puhumassa, uskoen tosin ettei tukkilaisjätkänä saa myöntävää vastausta ison talon ylpeältä isännältä. Ja niinhän siinä kävi, että Olavi lähti kylästä enempiä puhelematta, vain hattua hyvästiksi heilauttaen ja tukin selkään hypättyään viritteli laulun, ennen kuulemattoman, ja kyläläiset tajusivat että koskenlaskija laulaa itsestään, suruistaan ja tulipunakukasta jossa on murheen juuri.

Laulu tulipunaisesta kukasta on yhdenlainen Don Juan -tarina johon kirjaikija ammensi paljon omasta nuoruudestaan. Tarinaa kertoo "kaikkitietävä", välillä puhuvat kukat ikkunalaudalla, välillä hongat joita mies käy kirveellä kaatamaan. Olavi riitaantuu isänsä kanssa, hylkää sukunsa ja lähtee maankiertäjäksi, Olavin tapauksessa tukkijätkäksi. Raikulipojan elo on huoletonta, lempi leiskuu ja komea nuori mies saa kellistettyä kenet haluaa, kunnes tarinaan tulee käänne ja Moision tytär jää valloittamatta. Tosin Kyllikki olisi hänet ottanut, isä vain ei tyttärelleen moista tukkijätkää huolinut. Olavi jatkaa matkaansa, ehtii äitinsä kuolinvuoteelle, parantaa tapansa, aloittaa uudenlaisen elämän ja tulee vasta sitten yhteiskunnan hyväksytyksi jäseneksi ja osaksi sukupolvien jatkumoa. Kirja on siis hyvin pateettinen, perinteisiä arvoja kunnioittava, "suomifilmimäinen" oman aikansa edustaja. 

Toisaalta kirjaa pidettiin ilmestyessään 1905 jonkinlaisen kuohahduksen arvoisena, olihan se eroottisudellaan totuttuja rajoja ylittävä ja siinä on esimerkiksi luku, jossa Olavi käy bordellissa. Linnankosken novelli Hilja, maitotyttö (1913) ja varsinkin Anneli Saulin eroottisuudellaan kohahduttava roolityö (1953 elokuvassa) oli kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa. 

Laulu tulipunaisesta kukasta on käännetty useille kielille, filmatisoitu Ruotsissa kolme kertaa, meillä kahdesti (ohjanneet Teuvo Tulio ja Mikko Niskanen), esitetty vuosikymmenten saatossa lukuisten teattereiden lavoilla ja edelleen se kuuluu perinteiseen kesäteatteriohjelmistoon, ja pienenä knoppina, esimerkiksi vuonna 2005, jolloin Tampereen Pyynikin kesäteatterin kuuluisa pyörivä katsomo sai katteen, esitettiin juurikin kirjaan perustuvaa Tulipunakukkaa.

Johannes Linnankoski on taiteilijanimi, alkujaan salanimi, jolla Vihtori Peltonen lähetti tulevan esikoiskirjansa Ikuinen taistelu käsikirjoituksen Werner Söderströmille, vaimonsa puhtaaksikirjoittamana ettei käsialaa tunnistettaisi. Linnankoski halusi pysytellä mahdollisimman pitkään tunnistamattomana, sillä hän oli kustantamoon työsuhteessa kääntäjänä sekä tietokirjailijana. 1903 julkaistu Ikuinen taistelu herättikin huomiota osittain tämän salamyhkäisyyden takia ja nimimerkin taakse epäiltiin piiloutuneen jonkin jo hyvin tunnetun kulta-aikamme merkkimiehen. Laulu tulipunaisesta kukasta on Linnankosken toinen teos joka teki hänestä kirjailijana tunnetun niin Suomessa kuin ulkomailla.

Kuva: Wikipedia

torstai 30. heinäkuuta 2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste #11 - koonti




Kirjabloggaajien järjestyksessä yhdenteentoista klassikkohaasteeseen ilmoittautui 22 osallistujaa ja muutama saatiin vielä viime metreillä mukaan, joten luettuja kirjoja on yhteensä 26.

Pyytäisinkin teitä nyt linkittämään kommenttikenttään oman klassikkopostauksenne, jonka voi halutessaan ajastaa valmiiksi kuun viimeiselle päivälle.

Somessa voi käyttää häsäriä #klassikkohaaste. Onpa kiva päästä näkemään mitä kaikkea olette tällä kertaa lukeneet!

Klassikkohaasteen #12 vetää Jotakin syötäväksi kelpaamatonta -blogin Gregorius.

Lista haasteessa #11 luetuista kirjoista ja linkit arvioihin niistä:


Simone de Beauvoir: Mandariinit 1-2 / Donna Mobilen kirjat 
Albert Camus: Rutto / Kirsin Book Club, Minna
Miguel Cervantes: Don Quijote / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 
Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles / Kirjaluotsi
Fjodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus / Kulttuuri kukoistaa 
Fjodor Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus / Tuijata. Kulttuuripohdintoja
François-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa / Aukeamia
Fumiko Enchi: The Waiting Years / Kartanon kruunaamaton lukija
John Galsworthy: Omenapuu / Kirjan pauloissa 
Dashiell Hammett: Lasiavain / Kirsin Book Club, Airi
Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha / Kaikkia värejä 
Henrik Ibsen: Nukkekoti / Mrs Karlsson lukee
Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad / Kirja vieköön!
Arvid Järnefelt: Isänmaa / Tarukirja
Volter Kilpi: Alastalon salissa / Luettua elämää
D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja / Elämä on ihanaa 
Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta / Kirjan jos toisenkin 
E. Nesbit: Rautatielapset / Jokken kirjanurkka 
Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu / Kirjasähkökäyrä 
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut / Yöpöydän kirjat
Platon: Valtio / Jotakin syötäväksi kelpaamatonta
Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira / Kirjapyykki  
Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä / Oksan hyllyltä
Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä / Kuunnellut äänikirjat
Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin / Nannan kirjakimara 
Virginia Woolf: Mrs Dalloway / Kirjakaapin kummitus 


keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Elly Griffiths: Januksen kivi (Ruth Galloway 2)


Elly Griffiths: Januksen kivi (Ruth Galloway 2)
Tammi, 2019
Suomennos: Anna Lönnroth
Alkuteos: The Janus Stone, 2010
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 12 min


Kuuntelin kirjan BookBeatin tutustumisjaksolla.

Tohtori Max Grey Sussexin yliopistosta, roomalaisajan Britanniaan erikoistunut arkeologi, johtaa kaivauksia Swaffhamissa. Ruth Galloway kutsutaan paikalle, kun kaivausten roomalaiskaupungista löytyy ihmisluita. Harry Nelson, rikoskomisario johon Ruth oli tutustunut kolme kuukautta aiemmin suolamarskin jutussa, kiinnostuu myös kaivauksista ja ilahtuu nähdessään paikalla Ruthin auton. Ei voinut kiistää, etteikö heidän välillään olisi kemiaa, olkoonkin että Harry oli naimisissa Michellensä kanssa.

"Kyse saattaa olla perustusuhrauksesta", Max sanoo. 
"Mikä se on?"
"Keltit ja joskus roomalaisetkin saattoivat haudata ruumiita seinien ja kynnysten alle uhreina Janukselle ja Terminukselle."
"Terminukselle?"
"Rajojen jumalalle."
"Rukoilen häntä aina Heathrown lentokentän terminaalissa. Entä se toinen?"
"Janus on ovien ja kulkuvälien jumala."
"Eli he tappoivat porukkaa ja tunkivat ruumiit talojensa alle? Minkähän sortin onnea semmoisesta saa?"
"Emme tiedä tapettiinko heidät vartavasten vai olivatko he kuolleet muusta syystä", Max sanoo rauhallisesti, "mutta usein uhrit ovat lapsia."

Woolmarket Street oli Norwichin vanhimpia katuja jolta oli hävitetty jo monta upeaa viktoriaanista taloa modernien toinistorakennusten tieltä. Nyt oli purkuvuorossa jälleen yksi uuden hulppean asuinkerrostalon tieltä. Ruth ja Harry kutsuttiin paikalle, kun purkutyömaaltakin löytyi luita.  Talon sisäänkäynnin alla oli lapsen päätön luuranko joka näytti tällä kertaa tuoreemmalta. 

Ruth kaivaa luita ylös. Luuranko on kaivettu esiin kokonaan, piirretty ja valokuvattu eri suunnista. Nyt Ruthin täytyy nostaa luut yksitellen jotta ne voidaan viedä patologian laitokselle. Hänen liikkeensä ovat rauhallisia kun hän täyttää kunkin luun omaan, nimikoituun pussiinsa ja merkitsee luurankokaavioonsa jokaisen palasen mitat ja ulkonäön. Kunnioitusta ja huolellisuutta, niitä hän yrittää opettaa opiskelijoilleen. Ihmisluita, olivatpa ne kuinka vanhoja tahansa, tulee kohdella yhtä kunnioittavasti kuin kohtelisitte vainajan ruumistakin.

Rakennus oli ollut Pyhän Sydämen sisarten pitämä lastenkoti joka oli suljettu 80-luvulla. Isä Hennessy oli ollut lastenkodin viimeinen johtaja ja kiisti välittömästi että hänen aikanaan lastenkodissa olisi ollut minkäänlaista kaltoinkohtelua. Hänen aikanaan, 70-luvun alussa, oli kuitenkin kadonnut kaksi lasta, 12- ja 5-vuotiaat sisarukset, Martin ja Elisabeth Black. Heidän äitinsä oli kuollut, juoppo isä oli löydetty Irlannista. Martin piti isäänsä sankarina ja luultiinkin, että lapset karkasivat hänen luokseen, mutta heitä ei koskaan löytynyt. Voisiko päätön, kynnyksen alle haudattu lapsi olla siis Elisabeth?

Kaikki tuijottavat kalloja jotka ovat nyt vierekkäin peitteen päällä. Ruth ajattelee pääkultteja, Pyhää Fremundia pesemässä irti leikattua päätään kaivossa, temppeleiden seinien alle haudattuja lasten ruumiita. 
Nelson ajattelee Martin ja Elisabeth Blackia. Entä jos he eivät karanneetkaan? Kuuluuko tämä kallo jommalle kummalle lapselle, joka ei lähtenytkään täältä vaan murhattiin lastenkodin alueella. 

Shauna oli ollut Ruthin läheisin ystävä Norfolkissa, mutta suolamarskin tapauksen myötä Ruthille oli paljastunut ystävän menneisyydestä yllättäviä asioita, suoranaisia valheita kymmenen vuoden ajalta. He olivat kuitenkin surreet Erikiä yhdessä ja se oli taas lähentänyt heitä, mutta avoimuus heidän välillään oli kärsinyt kolauksen. Shauna avautuu Ruthille kuitenkin Philistä, Shaunalla on suhde Ruthin pomon kanssa ja tämä on luvannut jättää vaimonsa. Ruth ei usko niin koskaan tapahtuvan. 

"Roomalaiset uhrasivat joskus Janukselle, oviaukkojen jumalalle. Tämä luuranko on kynnyksen alla."
"Onko se sitten roomalainen?"
"Se selviää kun saamme sen ajoitettua. Se voi olla roomalainen tai keskiaikainen, mutta tuskinpa on. Hautakaivanto näytti nykyaikaiselta."
"Janus vai, se kaksikasvoinen heppuko?"
"Joo, alkujen ja loppujen jumala. Tammikuu, January, on Englannissa ja monissa muissa kielissä hänen nimikkokuukautensa." 
Shaunaa puistattaa. "Kuulostaa pelottavalta. Toisaalta monet miehet kyllä ovat kaksinaamaisia."
"Mitä Philille kuuluu?"
Shauna hymyilee varsin surullisesti. "Kaada meille viiniä niin kerron."

Uuden asuinkerrostalon rakennuttaja on Edward Spence, Sir Roderickin poika. Spencen suku oli omistanut talon ennen kuin siitä tuli lastenkoti, silloin kun Roderick ja hänen pienenä kuollut siskonsa Annabelle olivat lapsia. Kuulusteltavaksi päätyy myös Sisar Immaculata, joka oli ollut nunnana lastenkodissa.

Yksityisselämässään Ruthilla on salaisuus, joka saa hänen vanhempansa tolaltaan ja jonka Ruth haluaa salata myös Harrylta, ainakin toistaiseksi. Myös Max on selvästikin hänestä kiinnostunut ja vie Ruthin treffeille veneelle, Lady Annabellelle, jonka on lainannut ystävältään asuakseen siellä kaivausten ajan. Mutta joku haluaa hänelle myös pahaa, sillä Ruthin kynnykselle ilmestyy täytetty, museosta vohkittu kaksipäinen vasikka, kaivauksilta löytyy aidonnäköinen vauvanukke ja hänen nimensä löytyy seinämästä verellä kirjoitettuna.


Hän ajattelee suolamarskia ja sen salaisuuksia, kätkettyä pengertietä, paalukehää, maan ja meren kohtaamispaikkaan haudattuja ruumiita. Viime vuonna hän oli kuolla marskimaalla. Hän oli ajatellut että vaarat olivat takanapäin ja että hän voisi elää rauhassa edes jonkin aikaa. Mutta jotenkin vaara on taas löytänyt hänen luokseen.

Jos mahdollista, Januksen kivi oli vielä parempi kuin sarjan aloitusosa Risteyskohdat. Ruthin salaisuus oli yllättävä käänne, mutta kiinnostava kylläkin. Ja miten koukuttava tämä sarja onkaan! Olen kuuntelemassa kolmatta osaa heti peräjälkeen.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Naistenviikko 2020: Koonti



Naistenviikko oli tänä vuonna blogissani vilkas, vaikka seitsemän postausta olisi vaatinut paremmin ennakkovalmistautumista, sen verran tiivis tuo viikkotahti on! Mutta olen tyytyväinen myös tähän viiden jutun viikkoon, jääpähän parannettavaa ensi kesälle :)

Haastetta emännöi perinteiseen tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, nimeä klikkaamalla pääset lukemaan koostetta, josta löytyy linkit kaikkiin mukana olleisiin blogeihin (joita on 26!) ja kommenttikentästä löytyy suoria linkkejä postauksiin.

Minulla oli hieman erilaisia suunnitelmia, mutta loppujen lopuksi kaikki viisi kirjaani ovat romaaneja ja niistä kolme liittyy nimipäiväsankareihin ja kaksi on muuten vain naisten kirjoittamia. Kaksi kirjaa kuuntelin äänikirjoina ja kolmesta paperikirjasta kaksi oli arvostelukappaleita, kolmas kirjastolaina.

18.7 - Riikka
Välillä aika hurjaksikin äitynyt roadtrip toimi erittäin hyvin äänikirjana. Kirja olisi sopinut hyvin myös 23.7, jolloin on sen päähenkilön Olgan nimipäivä.

19.7 - Saara
Valokuvat tuovat mieleen hyviä ja vähemmän hyviä muistoja.

20.7 
Loistava dekkari perhesalaisuuksista Cornwallissa.

22.7
Aurinkoista kesää ja onnellisia loppuja. 

24.7 - Kirsti
Ihmissuhdesotkuja ja eri kulttuurien yhteentörmäyksiä.

Kuten Tuijakin on jo ilmoittanut, haaste jatkuu jälleen ensi kesänä :)

Ensi viikolla onkin luvassa juttua ainakin yhdestä miehen kirjoittamasta kirjasta.


perjantai 24. heinäkuuta 2020

Kirsti Ellilä: Pohjakosketus


Kirstin nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Kirsti Ellilän leppoisalla kirjalla Pohjakosketus. Haastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi


Kirsti Ellilä: Pohjakosketus
Word Audio Publishing, 2020 (lukukirja Karisto 2018)
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 7 h 53 min
Kuuntelin Nextoryn sovelluksella

Ravintolalaiva Kippo, kasvisruuan ja superfoodin edustaja Aurajoen ravintolatarjonnassa, veteli viimeisiään. Niin kertoi sukeltajien raportti laivan pohjan kunnosta, eikä enää paljonkaan olisi tehtävissä sen kunnostamiseksi. Osuuskunnan jäsenet, historian lehtori Heimo Kippo ja hänen ystävänsä Pete ja Sylvi sekä liitännäisjäsen Aino olivat kuulemassa huonoja uutisia. Aino oli tutustunut mielenterveysryhmän kautta Sylviin ja siten osuuskuntaan ja ravintolasta oli tullut Ainolle tärkeä, se oli käytännöllisesti pelastanut hänet vajoamasta syvyyksiin. Myös Heimo ja Sylvi olivat tutustuneet kriisiryhmässä, ja vanhan laivan ostaminen ravintolakäyttöön vajaa vuosi sitten oli ollut myllyhoidon avulla raitistuneen Peten idea. Heitä kaikkia yhdisti se, että he olivat jääneet työtä vaille kun eläkeikään oli vielä toistakymmentä vuotta, mutta eihän heidän ikäisensä enää olleet käypää valuuttaa työmarkkinoilla. He olivat tienneet, että sijoitus olisi riski, mutta laiva oli ollut halpa, liian halpa oli joku viisas sanonut. Mutta Pete oli ollut sitä mieltä, että jos laiva oli pysynyt pinnalla satakaksikymmentä vuotta, niin miksi se juuri heidän aikanaan uppoaisi. Nyt Ainon pitäisi päättää myydäkö omistamansa saaritontti, jonne on haaveillut jonain päivänä rakentavansa oman kesäidyllin, investoidakseen hyvän osan rahoista Kippoon. 

Kirjan päähenkilöksi nousee Aino, jolla oli takana kolmekymmentä vuotta avioliittoa sekä työsuhdetta Jarin kanssa, sillä hän oli ollut taikuri-mentalistimiehensä avustaja ja markkinoija. Jari oli jättänyt Ainon löydettyään uuden partnerin, Karin, tämä ei johdu sinusta, tämä johtuu minusta, ja nyt nämä kaksi keski-ikäistä äijänkörilästä pitivät suosittua YouTube-videoblogia ja omaa radio-ohjelmaa, joissa oli käsitelty Ainon tietämättä myös häntä. Nyt totuus iski vasten kasvoja videoklippeinä.


Miehet istuivat sohvalla kaulakkain. "Niin kulta, sullahan oli takana pitkä avioliitto sen naisen kanssa kun me kohdattiin, ja aikuiset lapset ja kaikki", Kari haasteli ja katseli miesystäväänsä silmät iloisen rakastuneesti sirrillään. "Joo, mutta mä tiesin aina että se tyyppi siinä avioliitossa en ollut oikeasti minä", Jari selitti. "Mun oikea minä oli niin kuin vankina sen toisen tyypin sisällä ja mä en päässyt sieltä ulos omin avuin, tarvitsin siihen sut. Ja tässä mä nyt sitten olen." Seurasi litinää, kun kameran edessä vaihdeltiin suudelmia. Karin toinen silmä oli auki ja suunnattu kameraan, joka kuvasi kohtausta. Intohimoisen suudelmankin hetkellä hänellä oli naama iloisessa naurussa. 


Onni ja Rauha olivat suhtautuneet vanhempiensa eroon omasta mielestään puolueettomasti, äitiä kannustaen. Nythän tälle avautuisi uusia mahdollisuuksia ties mihin. Onni vaikutti järkevältä nuorelta mieheltä joka oli jo itsekin tullut isäksi, mutta Rauha aiheutti äidilleen harmeja. Mutta nyt aikuiset lapset olivat mahdollisesti saamassa pikkusisaruksen, sillä Pilli ja Pulla, kuten Aino exäänsä ja Karia kutsui, halusivat hankkia oman, yhteisen lapsen. 


Ainon naapuri, ensihoitajana työskentelevä Khalid oli tullut Suomeen Iranista, pakolaisena yhdessä siskonsa kanssa. Heille oli ollut selvää, että vastineeksi turvallisesta uuden elämän mahdollisuudesta, heidän tulee opiskella ammattiin ja sopeutua yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä, he olisivat tämän maan uusi selkäranka. Khalid rakasti Suomen järviä ja saunaa, mutta kulttuuria ja etenkin suomalaisia naisia oli vaikea ymmärtää. 


Pohjakosketus oli hassusti jo toinen samanniminen kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Nina Honkasen Pohjakosketus kertoi parisuhteen henkisestä väkivallasta. Kirsti Ellilän Pohjakosketus sen sijaan oli leppoisaa kuunneltavaa, hyvin saman tyyppinen kuin häneltä aiemmin lukemani Arpapeliä. Luvassa on siis ihmissuhdesotkuja ja eri kulttuurien yhteentörmäyksiä, muttei liian viihteellisesti, vaan tarinassa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Ensimmäinen Ellilältä lukemani, Tuntemattomat oli erityyppinen, sillä se vei toisella aikatasolla kansalaissodan vuosiin. 

Jostain syystä (kustantajan vaihdos?) Pohjakosketuksen kansikuva on vaihdettu äänikirjaversioon, lukukirjan tunnelmallinen, naivistinen kuva on enemmän omaan mieleeni ja sopii kirjan tyyliinkin paremmin.







keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta


Kesäinen ja mitä herttaisin rakkausromaani Kaikki alkoi salaisuudesta on neljäs kirjajuttuni naistenviikolla. Ylihuomenna, jolloin muun muassa Kirsti viettää nimipäiväänsä, on luvassa vielä erään Kirstin kirjoittama kirja.


Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta
Bazar, 2020
430 sivua
Suomennos: Pirjo Ruti
Alkuteos: It Started with a Secret, 2020


Jill Mansell on kuusikymppinen brittikirjailija, joka on 90-luvun alusta tähän päivään julkaissut yli kaksikymmentä suuren suosion saanutta romaania. Niiden käännösoikeuksia on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan ja nyt vihdoin saatiin ensimmäinen myös suomeksi. Lisää on luvassa, sillä Bazar on ilmoittanut uuden käännöksen julkaisusta kesälle 2021.

Kiitokset kustantajalle ennakkokappaleesta.

Kit ja Lainey olivat olleet töissä Loiren laaksossa, vanhassa linnassa jossa eläkkeelle jäänyt brittipariskunta oli haaveillut järjestävänsä ainutlaatuisia häitä ja majoituspalveluita. Luvassa oli ollut muun muassa näyttävä yllätyskosinta ja sitä seuraavat ökyhäät, mutta kaikki alkoi mennä pieleen kun Wyattin morsian sanoikin kiitos, mutta ei kiitos. Tähän muutama muukin peruutus ja yllättävä rahareikä linnan rakenteissa, ja edessä oli valitettava konkurssi. Laineyn poikaystäväkin otti hatkat ja siirtyi eteenpäin, eikä kolmikymppisillä ystävyksillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata Lontooseen. Lainey löysi kyllä unelmiensa työpaikkailmoituksen, siinä oli vain pieni mutta... Lainey näki sielunsa silmin ilmoituksessa mainitun talon merenrannalla ja ilmoituksen laatineen naisen. Hän otti puhelimen Kitiltä ja jatkoi: "En kestä. Ilmoituksessa haetaan pariskuntaa."
Kit virnisti. "Jos polvistut ja pyydät oikein kauniisti, saatan suostua menemään kanssasi naimisiin."

Osaisivatko he esittää pariskuntaa? Olisi ehkä helpompi vaikuttaa rakastavaisilta, jos toinen ei olisi homo ja toinen hetero, mutta aina kannattaa yrittää, he tuumasivat ja Cornwalliin päästyään ihastuivat välittömästi pieneen merenrantakaupunkiin St Carysiin, auringossa valkoisena hohtavaan taloon ja sen persoonallisiin asukkaisiin. Talon omisti Sir Richard, joka oli tehnyt mittavan uran Hollywoodissa ja vietti eläkepäiviään lähinnä giniä naukkaillen ja häntä stalkkaavia faneja pakoillen. Ihailijapostia saapui edelleen päivittäin mutta Richard kippasi kirjeet niitä aukomatta roskiin. Hänen poikansa Tony oli kuollut muutama vuosi sitten, mutta tämän leski Majella ja heidän kolme lastaan, 17-vuotiaat kaksostytöt sekä 11-vuotias poika, asuivat taloa hänen kanssaan. Majellan poikapuoli Seth, Tonyn aiemmasta suhteesta, kuului myös talon asukkaisiin ja Majella oli töissä tämän matkailuyrityksessä. Seth olisi halunnut palkata taloa hoitamaan ja heidän arkensa kaaosta selättämään vanhemman ja pidempään yhdessä olleen pariskunnan, mutta kaikki muut ihastuivat Laineyyn ja Kitiin ja niinpä Seth joutui taipumaan. 

Sethillä oli tosin henkilökohtaisempikin syy miksei olisi halunnut Laineya asumaan saman katon alle, sillä hän oli välittömästi tuntenut vetoa tätä varattua tyttöä kohtaan. Hänellä itsellään oli orastava suhde Dawniin, hiljattain paikkakunnalle muuttaneeseen asianajajaan, jonka oli tavannut vasta pari viikkoa aiemmin. Dawn oli aina tyylikäs ja huoliteltu, Lainey vaikutti maanläheisemmältä ja Seth tiesi jo nyt, että valitsisi Laineyn. Harmi vain tämän poikaystäväkin asui saman katon alla, joten Laineystä tuli pysytellä etäällä. Hänellä saattoi olla naistenmiehen maine, mutta hän oli aina noudattanut - ja noudattaisi - sitä periaatetta, että ei tarkoituksellisesti rikkoisi kenenkään parisuhdetta. 

Muitakin ihastuksia syntyy. Vaikka Lainey oli vannonut pysyvänsä toistaiseksi kaukana miehistä, hän iski silmänsä Sethiin ennen kuin edes tiesi tämän kuuluvan tuleviin työnantajiinsa. Kit alkoi vilkuilla paikallisen baarin komeaa tarjoilijaa ja Majella kävi Laineyn innostamana pitkästä aikaa treffeillä. "Sinä otit minut tänne, koska halusit Maija Poppasen helpottamaan elämääsi." Lainey heilautti hilpeästi käsiään veitsi yhdessä ja peruna toisessa kädessään. "Minä otan asian hoitaakseni. En ehkä voi taata, että tapaat jonkun ihanan miehen, mutta me voimme ihan varmasti edesauttaa asiaa." Ranskalaislinnan epäonnisesta kosinnasta yli päässeet Wyatt ja Penny kohtasivat myös uusia ihmisiä ja lapsilla nyt oli muuten vain huolensa ja murheensa, samoin Sethin yrityksellä. Sir Richardin elämään vaikutti eräs turkoosi kirjekuori. 

Viihdekirjallisuudessa on muutama juonikuvio, josta en välttämättä oikein syty, ja tällainen a tykkää b:stä ja b a:sta, mutta kumpikaan ei neljäänsataan sivuun voi tehdä aloitetta, on yksi niistä. Pallottelusta seuraa roppakaupalla kiusallisia tilanteita, haikailua ja sähkön tuntua ilmassa, mutta myös etäistä käyttäytymistä, kyräilyä ja salailua. Oh come on! Pitääkö minun puuttua asiaan ja tönäistä teidät toistenne syliin?! Mutta toisaalta taas, onhan tämä mitä suloisin ja kesäisin rakkausromaani, jossa on aivan kirjaimellisesti loistava kansi. Plussaa myös siitä, että muutkin henkilöt kuin pääpari Seth ja Lainey olivat äänessä eivätkä pelkästään statistien rooleissa. Niinpä kansien välissä oli monta erilaista rakkaustarinaa ja monta onnellista loppua. Pelkästään onnellisia loppuja. Suosittelenkin kirjaa rakkaustarinoiden ja SuomiLOVEn faneille.


maanantai 20. heinäkuuta 2020

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo


Osallistun jutulla kirjablogistien naistenviikkotapahtumaan. Huomenna esittelyssä kesäinen rakkausromaani ja Kirstin nimipäivänä on tulossa vielä juttua erään Kirstin kirjoittamasta kirjasta.





Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo
Taika Tarinat, 2020
280 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Antti piti taukoa psykoterapian opinnoistaan Suomessa ja oli pestautunut puhelinmyyntihommiin Skotlantiin. Vuosi lipevän nilkin roolissa ja hän oli saanut tarpeekseen kiukkuisista asiakkaista. Suhde skottityttöönkin oli aika päättää, joten Antti otti vastaan ensimmäisen pestin mitä vuokratyöfirman tyttö tarjosi, ja mikä parasta, Skotlannin sateet sai vaihdettua Cornwallin aurinkoon ja surffirantoihin.

Trenna Manor oli juuri sellainen graniittilinna, joka teki vaikutuksen sen pihaan ensimmäistä kertaa saapuvaan. Sen joka nurkassa seisoi pieni, pykäläreunainen torni, muratti kipusi sen seiniä tuuheana mattona ja korkeat, moniruutuiset ikkunat peilailivat iltaruskoa ja korkeana kaartuvaa taivasta. Kaukana kartanon vasemmalla puolella, lammaslaidunten takana, päilyi punakultainen meren ulappa. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta tämä oli kuin elokuvan lavaste. Ei ihme, että kartano oli täynnä bed & breakfast -vieraita. 

Kartanoa pyörittivät lady Elisabeth ja sir Anthony, palvelusväkenään omat kolmekymppiset lapsensa, kaksoset Helen ja Henry. Siis köyhtynyt aatelissuku, joka yritti saada kartanonsa tuottamaan. He teeskentelivät entistä loistoa ja kitkuttelivat kulissien takana miten kuten eteenpäin, niin kuin monet muutkin aateliset Britanniassa. Kartanossa vallitsi outo tunnelma, lady oli selvästi kireä, kaksoset parilla sanalla kysymyksiin vastaavia ja hermostuneen oloisia. Ystävyys Helenin kanssa alkoi silti puoliväkisinkin, ei ollut ketään muutakaan kenen kanssa töiden lomassa jutella, sillä Henry oli vielä siskoaankin hiljaisempi. Helen odotti selvästikin lasta, mutta sen Antti ymmärsi olevan erityisen kielletty puheenaihe.

Kaikilla kartanoilla on omat kummitustarinansa, Trennassa se oli koirapäinen lapsi jota oli pidetty lukkojen takana vinttikerroksessa. Lapsen haamu näyttäytyi aina jos oli odotettavissa jonkun perheenjäsenen kuolema.

Sir Anthony oli pitkällä työmatkalla, eikä Antti tavannut miestä pariin ensimmäiseen viikkoon. Ja sitten kun tapasi, löysi tämän kuolleena, verilammikossa kirjaston lattialla haulikkoa hyväilemässä. Haulikolla ei kyllä kukaan ammu itseään takaraivoon oli selvää, ja kun kirjaston seinältä oli kadonnut arvokas taulu, alettiin tapausta tutkia ryöstömurhana. Asioiden todellinen laita selvisi Antille pian, kartanossa tehtiin omistajajärjestelyjä ja Antti jäi yhdessä kaksosten kanssa hotellin johtoon. "Kuunnelkaa tarkkaan. Meidän pitää nyt puhaltaa yhteen hiileen, niin että tämä päättyy onnellisesti. Teidän täytyy tehdä täsmälleen, niin kuin minä sanon, ja kaikki menee hyvin." 

Yhtäkkiä harpattiin ajassa kaksi vuotta eteenpäin ja sitten vasta alkoikin tapahtua...

Kaarina Griffiths on kirjoittanut mainion dekkarin jota luin ahmimalla. Se oli hyvin "syöttävää" luettavaa ~ tiedäthän sen tunteen kun jotain herkkua on ihan pakko ottaa vielä pala jos toinenkin. Juonta punottiin eteenpäin vauhdilla ja käänteitä riitti. Juonena tällainen kudelma jossa pieni porukka, vieläpä Trennan kaltaisessa linnassa, varjelee yhteistä salaisuutta oli koukuttava, kun mietit mistä päästä tuo salaisuus alkaa vuotaa, onko joku muita heikompi lenkki, tuleeko uusi murha ja niin edelleen.  

Jos jotain kritiikkiä antaisin, niin kirjoitusvirheitä oli jokusia, samoin kerran Sir Anthony oli vaihtunut Arthuriksi, mutta annoin nämä hetkessä anteeksi. Kansi on minusta synkkä, ei pelottava mutta ruma, ei lukemaan houkutteleva. Mieluummin olisin nähnyt kannessa Trennan kartanon synkässä valaistuksessa tai vaikkapa yksityiskohdan labyrintista. Minusta olisi ihanaa suunnitella kirjan kansia! Ehkä rupean sellaiseen ammattiin seuraavassa elämässäni.

Vilkuilin jo vähän Griffithsin esikoisdekkaria Punainen piru ja musta enkeli, jonka lukee äänikirjana Erja Manto. Saatanpa hyvin ottaa sen kuunteluun, sen verran hyvä tämä Trennan sokkelo oli.


sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket


Saaran nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Saara Cantellin esikoisromaanilla Kesken jääneet hetket.




Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle. 

Kaksi vuotta aiemmin Virva oli muuttanut pois Suomesta. Hän oli tarvinnut uudet maisemat, uudet työtehtävät, uudet tulevat muistot, sillä vanhoihin muistoihinsa hän ei enää halunnut palata. Mutta sitten kaikki oli muuttunut kuin silmänräpäyksestä, kun viesti Salla-siskon joutumisesta vakavaan auto-onnettomuuteen oli tavoittanut Virvan Pariisista. Hän oli palannut heti Suomeen, ottanut taksin suoraan sairaalaan. Sallalta jää kaksi alaikäistä lasta, ex-miehellä on jo uusi perhe ja Virva ottaa lapset hoitaakseen. 

Lapsi selaa valokuvia, näyttää niitä Virvalle, kyselee keitä kuvissa on. Virvan mieleen ne tuovat monia muistoja jotka vievät takaumiin. Niissä käydään lapsuuden kesissä, joita Virva ja Salla viettävät äidin puoleisen suvun saaressa, ja opiskeluajoissa, kun Virvan parhaat ystävät olivat Jonde ja Kati. Käydään ajassa, jolloin saaressa kesiä viettivät aikuiset sisarukset, kun Salla on jo äiti ja vielä naimisissa Maken kanssa, ja ajassa kun Maken sivusuhde oli jo tullut ilmi. 

"Välillä musta tuntuu, että me ollaan tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittuja epäonnistumaan", Salla sanoo. "Miten mä olisin ikinä voinut onnistua avioliitossani, miten me kumpikaan ikinä voidaan onnistua missään miessuhteessa, kun miettii millanen malli me ollaan saatu!"

Muistoissa palataan aikaan, jolloin Virva on kolmekymppinen toimittaja, joka on palkattu isoon projektiin, Suomen historiaa käsittelevän kirjasarjan toteuttamiseen. Tekijöitä on monilta eri osaamisaloilta, mutta projektia johtaa dosentti, yliopiston historian lehtori Kristian Eriksson, neljä vuotta Virvaa vanhempi. Puoleensavetävä mies, kaksi lasta, vaimo Lastensairaalan syöpäosaston erikoislääkäri. 

Kuten niin moni heitä ennen ja heidän jälkeensä, Virva ja Kristiankin oikeuttavat tekonsa sillä, etteivät satuta ketään ulkopuolista. Niin kauan kuin kukaan ei tiedä, kukaan ei kärsi. Jos heidän suhteensa vaikuttaa maailmassa johonkin, niin ainoastaan tasapainoon rakkauden ja rakkaudettomuuden välillä. Juuri nyt, jokaisen suudelman, jokaisen katseen, jokaisen yhdessä jaetun anekdootin ja kosketuksen kautta he lisäävät maailmankaikkeuteen rakkautta ja onnea. Ja sehän ei voi olla paha asia! Eihän? 


Kirjan herkän hempeästä kannesta tulevat mieleen paitsi lapsen selailemat valokuvat, myös pastellisävyiset macaronit joita äiti halusi Sallan hautajaisissa tarjottavan eikä Virva raaskinut sanoa, että ne olivat hänen herkkuaan, ei Sallan. Tyttöjen lapsina saaressa viettämien kesäpäivien lämpö ja ilo välittyivät myös suvensuloisina lukijan mieleen. Näin tiettyjä kohtauksia mielessäni elokuvana.

Nykyäänhän aikatasoilla hyppely on romaaneissa yleistä ja ihan ok, mutta tällä kertaa sellaisia selkeitä aikatasoja ei ollut kahta kolmea, vaan valokuvat veivät pitkin poikin ja sinne tänne Virvan elämässä. Alussa minulla oli toisinaan vaikeuksia hahmottaa missä mennään ja mihin tämä kohtaus liittyy, mutta sitten kun tarina alkoi paremmin vetää mukanaan, tätä ongelmaa ei enää ollut. 

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Riikka Ala-Harja: En Saab


Tänään käynnistyy kesän 2020 naistenviikko, jota perinteiseen tapaan vietetään myös kirjablogeissa. Tapahtuman emäntänä toimii tälläkin kertaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Oma blogini pyrkii tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, julkaisemaan kirjajutun jokaisena naistenviikon päivänä. 

Ensimmäinen nimipäiväsankari on Riikka ja täsmäkuuntelin haasteeseen Riikka Ala-Harjan uusimman, nimeltään En Saab. Kirjan päähenkilö on nimeltään Olga, joten sen olisi voinut sijoittaa myös Olgan nimipäivään 23.7, mutta blogissa on näillä näkymin sinne varattu toinen Olga, kirjan päähenkilö hänkin.


Riikka Ala-Harja: En Saab
Otava, 2019
Lukija: Meri Nenonen
Kesto: 4 h 15 min
BookBeatin ilmainen kokeilujakso

Ei se mitään mua kato, se kelaa kai turvavyön systeemejä. Mä katon sitä, mä jaagaan sen katsetta. Se istuu mun lähellä, mut ei se kato mua. En mä enää voi kysyä sen nimeä ilman että siitä kehittyy joku keissi. 

Ja kun ei kehtaa kysyä nimeä, Olga nimeää naisen Muikkeliksi. Olga on ajanut reilun kolmen tunnin matkan Lohjalta Siikaisiin, koska sieltä löytyi uusi turvavyön lukkopesä hänen 28 vuotta vanhaan Saabiinsa ja seuraavana päivänä auto on saatava katsastuksesta läpi. 

Olga on ollut aika rikki sen jälkeen kun tyttöystävä, Pupunhammas, petti ja lähti. Uus pano, uus haju. Pupunhampaan iho halus kertoa mulle jotain mitä Pupunhammas ite ei halunnu, et bunnybaby loikki ympäriinsä ja paneskeli, mut aineenvaihdunta ja iho halus ilmottaa mulle kilpailijasta ihan niinku joku yksinnaimispoliisi. Ja nyt hänen Saabiaan korjaa lähes 180-senttinen nainen sinisessä haalarissaan. Ihan hirveen hurmaava ja staili. Alasti sinisen haalarinsa alla, Olga ajattelee. 

Sillä on karseen komee tukka ja upeet, karheet, huonosti rasvatut kädet. Mä voisin nuolla ne pehmeiks, en ehdota. EN ehdota. 
Sormusta sillä ei oo, sen mä katoin heti. Toisaalta voi sillä silti olla joku. Mun piireissä on aika tosi paljon semmosia jotka on käyny panee reilusti yli nelikymppisiä jotka on ollu viimeset kakskyt vuotta heteronaimisissa ja joilla on lapsia, ja sit herää sellaiset lopunajan toiveet, että pitäis ehkä hiukka naisrakastaa ennen ku elämä loppuu ja sit ne naisrakastaa pari kuukautta ku onhan se kiva ku joku näprää niiden klitorista jota niiden mies ei oo just koskenu. Ja sit ne lesboo kesän tai seikkailee niinku ne ite saattaa sanoa ja sit ne uuvahtaa ku duuni alkaa ja jumpat.


Olga pelaa ringetteä ja on töissä apteekissa ilman farmaseutin tutkintoa. Hän on syntynyt Neuvostoliitossa, muuttanut Ukrainasta Suomeen viisivuotiaana. Mä en oikeestaan tiedä millaista Neuvostoliitossa oli, tai millaista meillä oli, mähän olin viis ku me muutettiin. Mut kyllähän mä jotain muistan, esimerkiks miten kolhoosin päiväkodissa joutu aina syömään lautasen tyhjäks, miten mutsi opetti mua lätkiin korttia ja miten oli hauska uida joessa kun faija piti kainaloista. Ydinvoimalaonnettomuudesta ei puhuttu oikein koskaan. Suomen jutut mä muistan paremmin, sen miten mua haukuttiin koulussa iivanaks ja miten paljon mä jouduin oleen yksin kotona kun mutsi ja faija oli aina töissä. Vanhemmat ovat jo kuolleet, molemmat viisikymppisinä syöpään ja perinnöksi Olga sai vain Saabin. Ja nyt Saabin ratissa istuu Muikkeli.

"Laita vaan tuuletus ihan niin isolle kun haluat, mut älä pliis aja näin kovaa", mä sanon. Nopeusmittarin viisari liikkuu, vauhti nousee, mittari näyttää jo sataakolmeekymppii, tää tyyppi, se ajaa taas päin vittua! Äkkiä me ollaan ihan kiinni Audi A6:n tummansinisessä perseessä. "Mä yritän vähän niinku siedättää sua." Allergikkoja siedätetään, en mä tarvii tällasta.
"Mut tällä lailla vanha karsta irtoo", ja yhtäkkiä se vetää taas tosi jyrkkäkulmasesti vastaantulevien puolelle vaikka edessä on pieni mäki ja sulkuviiva. Enää mä en saa sanottua mitään. Me ajetaan Audin rinnalla, Muikkeli painaa kaasua. 
"Vanha pitää myllätä pois", se sanoo ja vilkasee mua. 

Roadtripistä kohti Lohjaa tulee hurja, kun intohimo Muikkelia kohtaan vaihtuu välillä pakokauhuksi päätyä rekan alle. Loppuosa olikin aika yllättävä, kirjan loppu vähän outo. 

Kirjassa on hyvin vähän dialogia, enimmäkseen se on Olgan omaa päänsisäistä tajunnanvirtaa, miten esimerkiksi Muikkelin saisi lähtemään mukaan Siikaisista Lohjalle. Olgan ajatukset käyvät täydellä höökillä koko ajan, mutta kun ajatuksiaan pitäisi sanoa ääneen, siihen se tyssää. Niin kuin monilla käy, kun ihastuu toiseen ihmiseen eikä tiedä mitä hän ajattelee sinusta. Haastatteluissa Ala-Harja on kertonut kirjan idean takana olevan omalta isältä peritty Saab 900.

Kirja on kauttaaltaan puhekielinen ja toimi äänikirjana todella hyvin, sillä Meri Nenonen ei pelkästään lukenut kirjaa vaan pikemminkin esitti sen. Lukukokemus olisi paperikirjana ollut väistämättä aivan erilainen, joten nyt on vaikea arvioida miten paljon lukija nosti kirjalle antamiani tähtiä, selvää on vain, että äänikirja toimi edukseen. 

Huomenna on muun muassa Saaran nimipäivä ja sen kunniaksi blogissa ilmestyy heti aamusta juttu Saara Cantellin esikoisromaanista Kesken jääneet hetket.


torstai 16. heinäkuuta 2020

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä


Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä
Bazar, 2020 (paperikirja 2018)
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 14 h 57 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.



Eneby Ruotsin Smoolannissa oli pieni kyläyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa ja jossa pääkaupunkilaisia katsottiin nenänvartta pitkin. Elettiin kesää 1957. Tukholmalainen Hannah Lönn kirosi, että joutuisi viettämään tuossa jumalan hylkäämässä loukossa peräti kaksi pitkää viikkoa luvattuaan auttaa Lilly-tätiään tämän muljautettua nilkkansa. Hannah oli haaveillut työstä muodin parissa; Rooma, New York, Riviera, Hollywood. Mutta tässä sitä oltiin, keski-ikäisenä ompelijattarena, maailmalle kantavat urahaaveet kuihtumassa ja kurjuuden huipuksi matkalla kesäloman viettoon Enebyhyn.

Perheitä ja kyläläisiä esitellään alussa monia. On esimerkiksi seppä Igor ja tämän vaimo Anna sekä Kanttoriksi kutsuttu kulkuri. Igorin veli Sören oli asunut Igorin ja Annan luona jo vuosia. Hannahin tullessa Enebyhyn oli illalla luvassa ompeluseurat, jolloin miehet olivat puolestaan kokoontumassa viinaan menevälle Igorille ottamaan kuppia. Igor hankki pontikkaa povari-Idalta, jonka tuotantolaitosta Asta Grankvist katsoi pahalla silmällä.

Asta Grankvist oli vanhapiika, joka erittäin mielellään ja pyytämättä jakoi neuvojaan kaikille. Hän oli vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle sairaanhoitajan työstään olettaen olevansa korvaamaton, mutta työkaverit eivät olleet soitelleet perään. He halusivat varmaankin puhdasta huomaavaisuuttaan antaa hänen huilailla rauhassa pitkän työuransa jälkeen. 


Gunnel Molin oli vaaleaverikkö, kylän oma gracekelly, kahden lapsen äiti jonka mies Gunnar näyttäytyi harvakseltaan Enebyssä.

Hannah hymyili mahdollisimman ystävällisesti ja kääntyi kohti Gunnel Molinia. 
- Anteeksi, minulle jäi hieman epäselväksi, käyttekö te töissä vai oletteko kotirouva? 
Vaaleaverikkö hymyili viileästi, minkä Hannah tulkitsi vastaukseksi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. 
- Millä alalla miehenne on?
Hannah olisi voinut yhtä hyvin röyhtäistä suureen ääneen. Vielä äsken rupatelleet, räpättäneet ja räkättäneet naiset vaikenivat ja tuijottivat Hannahia kauhuissaan.Gunnel Molinin ilmekään ei värähtänyt, vaan hän istui kuin suolapatsas kahvikuppi sylissään katse kattoon kiinnittyneenä. 
Taas Hannah oli möhlännyt. 

Mattsonien perheeseen kuuluivat Arne, tämän vaimo Kerstin ja heidän poikansa Jonni. Pelkkä mammanpoika äitinsä helmoissa, oli Arnen näkemys jälkeläisestään. Jonnin oli määrä muuttaa omaan torppaansa ja mennä naimisiin 22-vuotiaan Beatrice Karlssonin, maatilallisten Gustavin ja Svean tyttären kanssa, kun oli tämän jotenkin saanut suostumaan kosintaansa. 

Sitten hänellä välähti, pimu oli tietysti pieniin päin. Jonni ansaitsi siis ainakin rahtusen kunnioitusta, jos hän kerran kykeni tekemisiin naisten kanssa. Arne oli jo ehtinyt murehtia, että pojassa oli jotakin vikaa, sillä ainoa nainen jota kohtaan Jonni oli osoittanut kiinnostusta, tai paremmin sanottuna palvontaa, oli Kerstin. Hänen mielessään oli käynyt jopa kauhistuttava ajatus, että poika oli homofiili.

Svea Karlsson oli jo arvannut miten tyttären oli käynyt, kun aamukahvi oli saanut tämän pahoinvoivaksi. Gustav oli hemmotellut tytön pilalle ja Svea oli ollut jo luovuttaa hänen suhteensa, kuka tämän ikinä veisi vihille.

Äidin mielestä Beatrice oli onnistunut vain yhdessä asiassa, nimittäin kihlauksessa. Svea oli mennyt täysin pois tolaltaan uutisen kuultuaan, syleillyt Beatricea, hakenut pullon ja tarjonnut isälle snapsin keskellä kirkasta päivää. Koko juttu oli karannut nopeasti käsistä. 

Jonniin taas oli ihastunut Söderlundien kauppiasperheen kotiapulainen Ulla. Tällä oli salaisuus jonka tiesi vain, yllätys yllätys, Asta Grankvist.

Kristina Lind piti kylän konditoriaa äitinsä kuoltua. Hannah tunsi naistyypin. Ulkonäkö kieli itsensä kieltämisestä ja laiminlyömisestä muiden tähden. Kristinan tapauksessa kuolleiden tähden. Se oli surullista. Konditoriaan Hannahia vetivät vaniljasydämet, ne olivat miltei hävyttömän suuria ja komeita ja päällä oli reilusti tomusokeria. Kristina leipoi kaiken itse, mutta kahvilassa häntä autteli joskus kauppiasperheen tytär, Laila Söderlund, joka oli kova lörpöttelemään, muttei kuitenkaan pärjännyt siinä äidilleen Gretalle.

Hannah pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan pitkää selontekoa salamyhkäisen kotiapulaisen herättämistä epäluuloista ja pyysi kovaan ääneen Lucky Strike -askin. 
Kauppaan laskeutui niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut piparkakun putoavan lattialle. Kuusi silmäparia tuijotti Hannahia ja hän ehti nähdä niin järkytystä, yllätystä kuin inhoa. Sitten Greta ryhdistäytyi. 
- Kokonainen askiko? Myymme savukkeita myös yksittäin.
Hannah vakuutti, että halusi kokonaisen askin. - Itse asiassa, laitetaan kaksi.

Hannah oli vastahakoinen, kun Lilly-täti tarjosi Hannahin ompelutaitoja yhdelle jos toisellekin kyläläiselle. Hannah ja Lilly-täti olivat kuitenkin menossa ottamaan mittoja Asta Grankvististä uutta pukua varten, kun löysivät hänet hengettömänä keittiön lattialta, räätälinsakset rintakehästä törröttäen.


Greta Söderlund oli ainoa joka ei selvinnyt roolistaan murhenäytelmässä. Eihän tätä voi edes käsittää -tyylisen päänpudistelun lomassa hän näytti hävyttömän tyytyväiseltä, luultavasti siksi, että kaupasta oli tullut luonnostaan paikka, jonne kokoonnuttiin tuulettamaan hirmuteon kirvoittamia tunteita. Yhtäkkiä koko kylän väelle oli tullut huutava tarve lähteä ostamaan edullista pikkusälää, kuten hakaneuloja tai kanelia.
Hannah ei jäänyt pekkaa pahemmaksi. Ostettuaan turhanpäiten ruokasoodaa hän oli jäänyt kauppaan kuuntelemaan huhupuheita. Hän oli nimittäin päättänyt saada Asta Grankvistin murhaajan kiinni. Mieluiten ennen kuin se roisto ehtisi nitistää hänetkin.

Siinäpä oli melkoinen kavalkadi henkilöitä! Ärsyttävästä jokapaikantietäjästä kehkeytyi julman kuolemansa jälkeen kerrassaan hieno ihminen, jota kyläläiset kilvan kehuivat miellyttäväksi naisihmiseksi. Murhaaja ei siis millään voinut olla kukaan omalta kylältä, ei tokikaan. Tapausta ryhtyivät tutkimaan rikosetsivä Holm ja apulaisetsivä Rask, mutta Hannah ei malttanut olla penkomatta asioita itsekin. Halukkaita pääsemään eroon joka asiaan puuttuvasta vanhastapiiasta tuntuikin olevan jonoksi asti. Asetelma oli siis enemmänkin perinteisen britti- kuin skandidekkarin kaltainen ja loi tälle lempeälle jännärille kiinnostavat, ajankuvalleen uskolliset ja hyvin toimivat raamit. Kirjalle on luvassa jatkoa, Hannah tulee siis tutkimaan rikoksia jatkossakin ja uskon palaavani hänen seikkailuihinsa.



keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Anna Ekberg: Uskottu nainen


Anna Ekberg: Uskottu nainen
Minerva, 2019
Alkuteos: Havets børn, 2018
Suomennos: Katarina Luoma
Lukija: Kati Tamminen
Kesto: 14 h 40 min
Kuuntelin Nextoryn sovelluksessa.


Hän saa auton taas hallintaansa, istuu tovin paikoillaan ja katsoo ulos. Tuulilasi on pirstaleina. Siihen hän ei ollut varautunut, hän oli olettanut, että Leonora katoaisi auton alle, eikä sinkoutuisi sen yli. Naisen veri on värjännyt pirstaloituneeseen tuulilasiin pyöreän kuvion, punaisen hänähäkinverkon. 

He olivat tavanneet yli kaksikymmentä vuotta sitten Aarhusin musiikkikonservatoriossa, kun Christianin uusi firma oli saanut toimeksiannon konservatorion remontoinnista ja Leonora toimi projektissa opiskelijoiden edustajana. He olivat menneet naimisiin ja saaneet yhden lapsen, Johanin, joka oli sairastunut leukemiaan ja Leonora oli omistanut koko elämänsä tämän paranemisen eteen. Nyt poika oli aikuistumassa, tervehtymässä ja muuttamassa piakkoin pois kotoa.

Tasaisen ja idyllisen perhe-elämän arjen särki öinen tekstiviesti. Puoli kolmelta yöllä se piippasi Christianin puhelimeen ja Leonoralle tuli yhtäkkiä ikävän turvaton olo. Pyyntö saada nähdä keneltä viestit olivat johti kiivaaseen riitaan jonka päätteeksi Christian heitti puhelimensa seinään mieluummin kuin antoi vaimonsa lukea nuo viestit.

Christianin salaisuus on nuorempi nainen, Zenia, työpaikkaromanssi kuten Leonorakin oli aikoinaan ollut. Halu. Niin Zenia on sen selittänyt. Halu elää. Zenia rakastaa tuntea hänen halunsa ja tahtonsa, Leon kanssa oli toisin. He alkoivat miltei pelätä toistensa kehoja kun Johan sairastui. Omatunto soimasi välillä miestä, sillä Christian rakasti edelleen vaimoaan, mutta tutulla ja turvallisella tavalla. Eikä näin voisi jatkua loputtomiin, Zeniakin haluaa hänen tekevän valinnan heidän välillään.

Miten Christian voi tehdä tämän vaimolleen, poikansa äidille? Leonora oli jättänyt lupaavan viulistinuransa heidän poikansa takia, valvonut lukuisat yöt tämän kanssa, matkustanut Seattleen asti saamaan tälle hoitoa mitä Tanskasta ei saanut. Hoidot olivat tulleet kalliiksi, Leonora oli myynyt arvokkaan viulunsa mutta se ei ollut riittänyt, myös Christianin firman rahoja oli tarvittu. Kaikki on valhetta, siltä hänestä tuntuu tällä hetkellä. Christian, sekin että he selviytyivät kaikesta yhdessä, tukivat toisiaan. Rakkaus, kaikki, valetta. Mutta Leonora ei ollut nainen joka antaisi heittää perheidyllin roskikseen noin vain, hän aikoi pitää puolensa Zeniaa vastaan. Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa.

Uskottu nainen on niitä kirjoja, jossa alkumetreillä kerrotaan mitä tapahtuu ja sen jälkeen käydään läpi miten tilanne on päässyt niin pahasti eskaloitumaan. Muttei se niin yksinkertaista ollut, sillä lisää twistejä oli luvassa! Kirja oli taitavasti punottu yhdistelmä psykologista trilleriä ja avioliittodraamaa ja jännite kesti taukoamatta loppuun saakka, sillä käänteitä tuli vähän väliä. Ensimmäisen kerran annan dekkarille täydet viisi tähteä. 


perjantai 10. heinäkuuta 2020

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään



Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään
Wsoy, 2020
358 sivua



Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Vuonna 1942 ei syntynyt paljoa lapsia kun miehet olivat rintamalla, mutta Essi ja Assi tulivat maailmaan, syntyivät Annin pikkusiskoiksi. Odottavat äidit saivat kyllä ylimääräisiä korttiannoksia, mutta aliravitun äidin kaksoset syntyivät pieninä ja heikkoina, eikä heidän alkuun kuviteltu pysyvän pitkääm hengissäkään. Muutenkin oli ollut järkytys kun terveyssisaren olettamat jälkeiset osoittautuivatkin toiseksi vauvaksi eikä isä siitäkään huolimatta saanut toivomaansa poikaa. Isosisko Anni oli syntynyt juuri ennen Mainilan laukauksia ja lapsiluku jäi näihin kolmeen.

Assi tunsi heti pienestä pitäen olevansa ylimääräinen, "sattunut syntymään". Esikoinen oli äidin tyttö, kiltti pikku apulainen joka juorusi äidille kaikki Assin tekemiset, ja 20 minuuttia nuoremmalla Essillä oli kuopuksen asema. Assi kaipasi äidin hyväksyntää, mutta läheisemmäksi hänelle tuli Purhosen täti, heitä usein äidin töissä ollessa hoitanut Karjalan evakko joka liekutti tyttöjä sylissään ja oli aidosti lapsirakas. Kun Assi yritti lähestyä äitiä, tällä oli tapana tokaista että mees nyt siitä kiehnäämästä. Assi itkikin pitkät itkut kun perhe muutti pikkukylästä kauppalaan Loimaalle ja Purhosen täti tuli enää kerran käymään. 

"Aina saa hävetä" on lausahdus joka toistuu usein. Mitä jos joku talossa saa tietää, että iso tyttö nukkuu häkkisängyssä? Kaikki nauravat hänelle. Aina saa hävetä. Tai silloin kun tarhassa leikkitäti käskee vaihtamaan värikynän oikeaan käteen ja piirustuksesta tulee kamala, tai Essi juoruaa Assin poranneen kun pojat kiusasivat koulussa.

Kiusaa takas, äiti naurahtaa. Ei Essi tommonen porukolli ole, äiti sanoo myöhemmin isälle, Assi kuulee sen ja taas on hävettävä, hän on hankala lapsi, tekee kaiken väärin, ja kädetkin on väärinpäin, hän on kokonaan väärä, ykspäinen porukolli. Hän ei ymmärrä, miten voisi muuttua ihan tavalliseksi. Että äiti olisi tyytyväinen ja tykkäisi.

Kaksoset ovat kolmetoistavuotiaita,  kun äiti kertoo vakavan uutisen. Hän joutuu sairaalaan leikkaukseen, koska hänellä on "kasvi vatsassa". Isä vie tytöt sairaalaan vieraisille, pyhävaatteissa ja puhtaissa kengissä. Assi ei muista, että kotona he olisivat koskaan olleet yhtä lähekkäin ja yhtä kilttejä toisilleen kuin siinä sairaalasängyn vieressä. Isä pitää äidin kättä kädessään, silittää sitä, onko sellaista nähty koskaan kotona? Ei ole. 

Vihdoin päästään rakentamaan omaa taloa, mutta se viekin sitten kaikki rahat. Äiti on tyytyväinen kun Anni menee kauppaopistoon, kaksosten lukionkäynti on taas turha menoerä. Koulu menee mitenkuten, ehdotkin tulee algebrasta. Ylioppilastutkintoon Assi kuitenkin pänttää, saa jopa äidinkielestä laudaturin. Poikaystävä Jarmo hakee Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, joten sinne Assikin hakee ja molemmat saavat opiskelupaikan. On mahtavaa,  kun ei enää ole laiska, vastahankainen, nyrpeä ja opettajan kysymyksiä pelkäävä koululainen, joka tuijottaa tunnilla ikkunasta ulos, eikä uskalla viitata, vaikka tietäisikin oikean vastauksen. Ja äkkiä onkin aikuinen ihminen, jolle puhutaan kuin täyspäiselle aikuiselle ja jonka pitää itsenäisesti hoitaa opintonsa, olla läsnä luennoilla ja lukea tenrreihin niin, että pääsee niistä läpi. Jarmon kanssa Assi muuttaa Helsinkiin, vastahakoisesti tosin. Siellä hän tapaa Runoilijan, jonka kanssa liitto kestää pidempään kuin Jarmon, ja liitosta syntyy myös tytär. Runoilija rakastuu kuitenkin toiseen naiseen ja muuttaa Ruotsiin. Runoilija kirjoittaa Assille: "Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä." 

Assin "pelastaa" Miska, jonka kanssa muutetaan kohta Itä-Suomeen, kun mies saa sieltä nimismiehen viran. Assi on tehnyt uraa vapaana toimittajana ja muutonkin jälkeen kirjoittaa kolumneja. Vähitellen häntä pyydetään kirjoittamaan muutamaan muuhunkin lehteen, ja lopulta tulee se päivä, jona hän pystyy maksamaan osuuskauppaan koko kuukauden ruokalaskun omilla tuloillaan. 

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli sen luoma ajankuva, kuten Variksen romaaneissa yleensäkin. Muutamaan otteeseen ajankuvaa elävöitettiin "lehtileikkeillä" sen hetkiseltä vuosikymmeneltä.

Kansanhuollon joululahjat 
Näin paljon enemmän nautintoja verrattuna tähänastisiin määriin on kansanhuolto lehtemme painoon mennessä luvannut henkeä kohti joulukuussa.
Kolme askia pillitupakkaa
puoli pakettia Sirkku-palasokeria
paketti kahviketta
15 karamellia
paketti jauhoja
purkki sakariinia
SK 1942

Jotenkin hienoa näin omakohtaisessa romaanissa on nähdä se, ettei Varis ole katkera menneille, vaikka on joutunut kokemaan niin paljon, niin lapsuudenperheensä kuin esimerkiksi Runoilijan taholta. Liitto oli myrskyisä, mutta välit säilyivät ja Runoilija kävi myöhemmin heillä monet kerrat kylässäkin. Lapsuusajoista voitaisiin nykypäivänä todeta, että kylmäkiskoisen äidin tarjoama kiintymyssuhde oli turvaton. Kaksosethan usein tukeutuvat toisiinsa ja olisi luullut noissa oloissa juuri niin käyvän, mutta Assi ja Essi tuntuivat jäävän kummallisen vieraiksi toisilleen ja Anni heille molemmille. 

Variksen teokset ovat mieleeni, mistä kertoo sekin, että tämä on jo neljäs lukemani. Lukulistalle pitää ehdottomasti lisätä vuonna 1994 ilmestynyt Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo Variksen ja Runoilijan, eli Pentti Saarikosken liitosta. Myös '99 ilmestynyt Maan päällä paikka yksi on olisi kiinnostava, sillä sekin kertoo Variksen lapsuusvuosista. 

Aiemmin lukemani ja bloggaamani Variksen kirjat ovat:

Että tuntisin eläväni (novellikokoelma)
Naisen paras ystävä 
Huvila