Sophie Kinsella: Hääyöaie

Sophie Kinsella: Hääyöaie

WSOY 2014, 389 sivua

Suomennos: Aila Herronen

Alkuteos: Wedding Night 2013

Kinsellan Hääyöaie oli minulla kesälukupinossa jo viime vuonna, mutta jotenkin se, outoa kyllä ottaen huomioon miten paljon Kinsellan tyylistä pidän, vain hautautui pinon pohjalle ja niinpä päätin jättää sen suosiolla seuraavaan kesään. Mielsin sen kuitenkin niin täysin kesälukemistoon kuuluvaksi.

Kun huhtikuussa lähdimme kuukauden mittaiselle autoreissulle Eurooppaan, etsin kirjastosta matka-aiheista luettavaa ja muistin jälleen Hääyöaikeen. Vaikka se sijoittuukin Kreikkaan ja meidän matkamme suuntautui lähinnä Ranskaan, Espanjaan ja Hollantiin, tuntui Hääyöaie kuitenkin juuri sopivalta matkakirjalta. Toinen hyvä syy sen valintaan oli koko alkuvuoden vaivannut lukujumi, jonka takia olin saanut luettua vaivaiset kaksi kirjaa kuukaudessa. Luotin Kinsellan voimaan lukujumituksen selättäjänä ja miten oikeassa olinkaan!

Lottie odottaa kosintaa, odottaa niin kiivaasti että kun hänen sulhasensa Richard varaa pöydän lounaalle hienosta ravintolasta ja kertoo että hänellä on Lottielta jotain kysyttävää, Lottie vastaa "Kyllä!" ennen kuin Richard edes mainitsee kihloja ja siitähän seuraa väistämätön ero, Richardin mielessä kun oli vain lomamatka lentopisteillä eikä mitään niin mittavaa kuin kihlasormus. Erosurun keskellä Lottieen ottaa yhteyttä viidentoista vuoden takainen poikaystävä Ben ja hetken mielijohteesta nuoruuden kesärakkauden kokeneet Ben ja Lottie säntäävät vihille! Kun Lottien sisko Fliss kuulee, ettei tuore pari ole vielä sinetöinyt liittoaan hääyöllä, päättää hän yhdessä Benin ystävän ja työkaverin Lorcanin kanssa sabotoida Lottien ja Benin häämatkan. Fliss kun on varma että Lottie tajuaa pian tehneensä elämänsä virheen ja avioliitto voidaan mitätöidä mikäli se ei ole saavuttanut täyttymystään. Fliss ja Lorcan seuraavat hääparia Kreikan saaristoon, paikkaan jossa Lottie ja Ben kokivat kiihkeän nuoruuden kesänsä.

Hääyöaie oli mukaansatempaavaa, mitä parhainta chick litiä. Vaikka loppuratkaisu oli ennalta-arvattava, miten sinne päädyttiin sisälsi mukavan määrän yllättäviä käänteitä ja lisäjuonia. Hääyöaie on hellepäivien leppoisaa ja hauskaa kesälukemistoa, mutta mikään ei estäisi nauttimasta siitä myös viltin alla sateen vihmoessa ikkunaruutuja. Mielikuvamatkailua parhaimmillaan!

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

Atena 2015

Peter Faber, jalkaväen sotilas, menee naimisiin saadakseen vihkiloman. Lyhyen, tervetulleen paon rintamalta. Morsian, Katharina Spinell turvaa selustaansa; hän saa leskeneläkkeen jos Peter kaatuu. Sotilaspastori puhuu, Katharinan valokuva on maassa naista edustamassa. Samalla kellonlyömällä Katharina osallistuu seremoniaan Berliinissä, vanhempansa todistajinaan. Nyt he ovat aviopari.

He tapaavat ensimmäisen kerran kun Peter tulee vihkilomalle Berliiniin. Kukaan ei odota heidän tuntevan mitään toisiaan kohtaan, mutta he rakastuvat. Peterin lomakin saa jatkoa kun hän osallistuu appiukkonsa töihin, häätää juutalaisia kodeistaan. Katharinan isä saa perheelleen yhden tuollaisen hienon kodin. Kiiltävät puulattiat, flyygeli, taidetta, vaatekaapissa silkkileninkejä ja pitkiä turkkeja ja kaikki tämä on nyt heidän. Vihdoinkin on heidän vuoronsa nauttia elämästä.

Peter palaa rintamalle Kiovaan. Pian marssitaan itään, Pultavaan, Harkovaan ja sodan yhdeksi käännekohdaksi muodostuvaan Stalingradiin jonne Neuvostoliiton armeija heidät saartaa. Mutta Berliinistä odotetaan apua, Führer huolehtii omistaan. 

Sodan raadollisuutta ei kirjan sivuilla kaunistella. Sopimus on romaani joka ei ylipäätään kaunistele yhtään mitään. Kaikki mahdolliset ihmiskehon eritteet ovat läsnä, kohtalot ovat karuja, kärsimykset realistisia. Kun suljin kirjan takakannen olin vaikuttunut, mutten oikein tiedä millä sanalla tarkemmin tunnettani kuvaisin. Järkyttynyt on ehkä vähän liioiteltua, mutta ei tämä helppo kirja ollut, eikä lopun rehellinen suorasukaisuus ollenkaan pehmentänyt kaikkea luettua.

Mutta sopimus, se piti loppuun saakka. 

Mikaela Strömberg: Sophie

Mikaela Strömberg: Sophie 

Schildts & Söderströms 2015, 236 sivua

Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta: Helene Bützow 

Sophie elää Pietarissa huoletonta nuoren neidon elämää. Saksalaisten juurtensa myötä hän on saksalaisen koulun oppilas ja koulu sujuu kuin tanssi. Isä on pappi ja toimii hienostoneitien opettajana kuuluisassa Smolna-instituutissa, äiti on kotirouva joka synnyttää lapsen toisensa perään. Sophie on tytöistä vanhin ja vuonna 1842, täyttäessään 14 vuotta ja vaihtaessaan Smolnaan opiskelemaan, hänellä on jo seitsemän sisarusta. Koska Sophien isä on myös tsaariperheen suosiossa, esitellään Sophiekin samaisena syksynä hovissa. Sophie kutsutaan tämän jälkeen hovineidiksi vaikka hän on oikeastaan liian nuori tehtävään. 

Mutta sitten tulee skandaali. Sophie saa hovissa aivan erityistä huomiota osakseen tietyltä nuorelta mieheltä ja nuorena ja naiivina menee salaisiin kohtaamisiin joista seuraa onneton raskaaksi tuleminen. Vauva menee kesken, mutta Sophien maine on mennyttä. Niinpä isä päättää naittaa hänet ystävänsä sisarenpojalle ja Sophie vihitään 16-vuotissyntymäpäivänään kymmenen vuotta vanhemman hollantilaisnuorukaisen, Engbertus Jansenin kanssa. 

Vuonna 1850 Sophie on 19-vuotias ja jo kolmen pienen tyttölapsen äiti. Engbertus päättää karistaa Pietarin tomut jaloistaan ja muuttaa perheensä Suomeen. Siitä Sophien aikuinen elämä todella alkaa. 

Sophie von Behsen on todellinen historian henkilö. Itäisellä Uudellamaalla elänyt toimekas nainen syntyi Pietarissa 1828 ja kuoli 1886 Lapinjärvellä. Pietarin hienostopiireissä lapsuutensa viettänyt nainen luki Talousseuran julkaisuja maanviljelyksestä ja kuokki perunoita tyttäriensä kanssa Labbyn savisesta pellosta, joten ei voi varsinaisesti sanoa hänen eläneen perinteistä kartanonrouvan elämää. Toisaalta hän oli aika moderni aikakauteensa nähden. Lukuisista vastoinkäymisistään (joista aviomies on yksi) huolimatta ja varmasti myös niiden kasvattamana Sophiesta varttuu voimakastahtoinen nainen joka pitää ohjat käsissään miehen renttuillessa omilla teillään, kunnes tekee radikaalin päätöksen miehensä suhteen. 

Strömbergin tapa kirjoittaa historiallista romaania on hyvin persoonallinen, en osaa edes sanoa kenen tuotantoon häntä vertaisin. Tapahtumista kertovaa suoraa tekstiä on aika paljon suhteessa repliikkeihin ja se hidasti omaa lukemistani. Sophiessa on jossain määrin huumoriakin, mutta sävyltään se on mustanpuoleista. Utriomaista kepeyttä Sophiessa ei ole, eikä se ole samalla tapaa vetävä kuin esimerkiksi suosikkini Enni Mustoset. Aikakauden yleisiä tapahtumia Strömberg ei juurikaan ota käsittelyyn, kirja käsittelee aika puhtaasti Sophien elämää ja tunteita.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta 

Otava 2015, 285 sivua

Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se,

joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ainoa toivo: 

Punatähti. 

Hertta on elämäkertaromaani joka kattaa yhden vuosikymmenen Hertta Kuusisen, suomalaisen kommunistisen puolueen kansanedustajan ja ministerin elämästä. 

Hertan isä, kommunistipoliitikko Otto Wille Kuusinen, oli paennut kapinan jälkeen Neuvostoliittoon ja Hertta sisaruksineen oli jäänyt äidin hoiviin Suomeen. Vuonna 1922 kun Hertta oli 17-vuotias, isä lähetti hänelle kutsun Moskovaan, eikä nuorta poliittisesti valveutunutta naista tarvinnut kahdesti houkutella. Vuotta myöhemmin hän meni jo vihille kymmenen vuotta itseään vanhemman, kokeneen toverin Tuure Lehénin kanssa. Vuosi lisää, ja Hertta on pienen Juri-pojan äiti. 

Vuonna 1934 isä lähettää Hertan Suomeen, suorittamaan tehtävää johon Herttaa on nuoruusvuodet koulittu. Fasisminvastainen liike on Suomessa vasta alkutekijöissään ja Herttaa tarvitaan maanalaiseen puoluetyöhön. Hertta ei haluaisi lähteä, ei jättää Juria. Avioliitto sen sijaan on ajautunut karille, Lehénillä on toinen nainen. Hertta uskoo pääsevänsä palaamaan muutaman kuukauden, viimeistään puolen vuoden kuluttua, mutta toisin käy. Vain pari viikkoa Helsingissä ja Hertta pidätetään. Viisi pitkää vuotta Hertta istuu vankilan kaltereiden takana valtiopetoksen suunnittelusta tuomittuna, eristyksessä muista vangeista, erossa Jurista.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin uskoin.

Kirja alkaa varsinaisesti siitä, kun Hertta keväällä 1939 vapautuu. Pian sen jälkeen hän kohtaa Yrjö Leinon, toistamiseen naimisissa olevan kommunistisen puolueen jäsenen. Se on Hertan menoa, nainen hullaantuu. Välttääkseen uuden vangitsemisen he piileskelevät yhdessä talvisodan ajan. Joulukuussa 1940 Leino kuitenkin vangittiin ja Hertta puoli vuotta myöhemmin. Tällä kertaa Kuusinen oli turvasäilössä yli kolmen vuoden ajan. 

Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Hertassa lähdetään rohkeasti siitä ajatuksesta, että Leino olisi todellisuudessa ollut vasikka. Kirjassa on kolme kertojaa, Hertan ja Leinon lisäksi Riekki, Etsivän keskuspoliisin silloinen päällikkö. Leino oli veloissaan, teki vekseliä toisen perään ja tätä Riekki käytti hyväkseen. Maksoi vasikalleen sen verran, ettei Leino koskaan päässyt pestistään irti, roikkui kuin löysässä hirressä. Kosikin Herttaa lopulta Riekin käskystä. 

Hertta Kuusisen tarinassa on paljon mielenkiintoisia käänteitä. Se mitä itse jaksan aina ihmetellä, miten ihmisessä säilyy se usko vaikka itsekin näkevät köyhyyden ja kurjuuden. Mielenkiintoista oli myös seurata mitä suomalainen kommunisti ajatteli, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Miten kommunisteja neuvottiin kerääntymään Keski-Suomeen ja miten Otto Wille Kuusinen kehotti suomalaisia työläisiä olemaan nousematta neuvostoliittolaisia sotilaita vastaan. Tuntuu siltä ettei kaikkea voi oikein ymmärtää, kun ei ole siihen aikaan elänyt. Nykyisin ollaan melko aatteettomia.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 2 - Anton Tšehov: Kolme sisarta

Anton Tšehov: Kolme sisarta

Alkuteos julkaistu 1901

Suomennos: Martti Anhava 1999

On jälleen aika kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen.

Klassikkohaaste on puolivuosittain jatkuva haaste ja tämä on järjestyksessään toinen. Tämänkertaista klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogi. Olin mukana myös ensimmäisellä kerralla jolloin luin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn joka oli ollut TBR- eli To be read -listallani jo hyvän aikaa. Arvioni Rouva Bovarysta voit lukea täältä.

Kolme sisarta, Olga, Maša (Maria) ja Irina asuvat veljensä luona pienessä maaseutukaupungissa josta haluaisivat päästä pois, takaisin Moskovaan jossa asuivat ennen kuin heidän isänsä sai kyseisen maaseutukaupungin prikaatinkomentajan viran. Pienessä varuskuntakaupungissa ei ole sellaista sivistyneisyyttä jota sisarukset kaipaisivat, eikä sopivia aviomiehiä. Vain Maša on mennyt naimisiin, maalaiskaupungin opettajan kanssa. Tapahtumat ja olosuhteet ovat saaneet aikaan sen, ettei Moskovaan paluu ole kovinkaan realistinen.

Sisarukset ovat luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta silti läheisiä. Olga on siskoista vanhin, opettaja ja sisaruksistaan huolehtiva vanhapiika. Keskimmäinen sisaruksista, Maša, on rakastanut miestään muttei rakasta enää ja ajautuu suhteeseen. Nuorimmainen Irina on vakuuttunut siitä, että hänen onnensa löytyy Moskovasta. Kun Irina tajuaa Moskovan jäävän vain haaveeksi, hän suostuu vaimoksi yhdelle pikkukaupungin upseereista, mutta ennen häitä tapahtuu jotain mikä tekee avioliiton mahdottomaksi.

IRINA Te sanotte: Elämä on ihanaa. Entäpä jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se on tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho... Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten... (Pyyhkäisee nopeasti kasvojaan, hymyilee.) Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä...

Sisarten tavoin myös heidän veljensä Andrei unelmoi sotilasuransa myötä paluusta Moskovaan. Hän solmii avioliiton ja hänen ensin niin miellyttävästä vaimostaan tulee koko perhettä manipuloiva matriarkanalku.

NATAŠA Huomenna minä olen sitten jo yksin täällä. (Huokaisee.) Kaikkein ensimmäiseksi minä annan hakata tuon kuusikujan, sitten tuon vaahteran tuosta. Se on iltaisin niin kauhea, ruma... (Irinalle) Kultaseni, tuo vyö ei sovi sinulle ollenkaan... Se on mauton. Pitäisi olla jotakin vaaleaa. Ja tänne minä annan istuttaa kukkasia, kukkasia joka paikkaan, ja alkaa tuoksua... (Ankarasti) Mikä haarukka täällä ajelehtii penkillä? (Menee taloon, sisäkölle) Mikä haarukka tuolla penkillä ajelehtii, minä vain kysyn? (Huutaa) Hiljaa! 

Tšehov kirjoitti näytelmän vuonna 1901 ja Kolme sisarta esitettiin lavalla ensimmäisen kerran kaksi vuotta myöhemmin. Reilun sadan vuoden aikana siitä on nähty monenlaisia näyttämösovituksia ympäri maailmaa. Näytelmän teksti ja juoni on sinänsä aika yksinkertainen, joten sisältöä pitää jäädä miettimään. Enemmän kuin isoilla juonellisilla käänteillä Tsehov leikkii päähenkilöidensä toiveilla ja unelmilla. Kannattaako haikailla saavuttamatonta vai kannattaisiko onneaan etsiä sieltä missä on? Haipuuko onnen tunne sitä kauemmas mitä useammin muistuttaa itselleen, ettei sitä ainakaan täältä löydy? Onko elämä edes niin oikeudenmukaista että se suo kaikille onnen? Onko sisarusten rakkaudesta kilpailevissa miehissä loppujen lopuksi muuta vikaa kuin se, etteivät nämä tule viemään siskoksia Moskovaan? Haikailevatko he kapeakatseisesti vain yhden asian toteumisen perään näkemättä mitään kaunista ympärillään? Onko Moskovaa heidän unelmiensa kaltaisena edes olemassa? Onko aika kullannut muistot, vai onko maailma muuttunut? Ainakaan sisarusten elämä ei juuri muutu, ainakaan heidän toivomaansa suuntaan. Vuodet vain kuluvat ja heidän elämässään vallitsee tietynlainen pysähtyneisyyden tila. Kaksi nuorempaa sisarusta kokeilee omilla tahoillaan muuttaa elämäänsä, mutta sekin jää vain ohikiitäväksi vaiheeksi.

IRINA (Hilliten itseään) Minä olen niin onneton... En minä osaa tehdä työtä, en rupea enää. Liika on liikaa! Okin lennättimessä, nyt olen kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni... Minä olen jo kaksikymmentäkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivot ovat kuivuneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä, ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne, että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi jotakin kuilua kohti. Ja minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä...

Kuten näytelmät yleensäkin, Kolme sisarta antaisi varmasti enemmän itsestään näyttämöllä kuin luettuna. Muistan nähneeni Tsehovin näytelmistä vain Kirsikkapuiston ja senkin kauan sitten. Toisaalta, esitetäänkö toista sataa vuotta vanhoista näytelmistä vielä klassisia versioita jos sellaisen haluaisi nähdä, vai päivitetäänkö ne lähes aina nykypäivään?

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain 

Robustos 2015, 401 sivua

Eletään vuotta 1945 sodan päätyttyä. Irmeli ja Anja ovat parikymppiset työtoverit Valtion tykkitehtaan konttorissa Jyväskylässä. Kaikesta on pulaa, niin ruuasta kuin vaatteista ja tavaroista, niinpä Irmeli tarttuu hanakasti tilaisuuteen kun äidin Topi-serkku yhdessä ystävänsä Ramin kanssa kutsuu tytöt syömään hotelli Jyväshoviin. Aivan oikein Anja epäilee että miehet haluavat jotain vastapalvelukseksi, mutta Topilla ei olekaan mielessä se mitä Anja epäilee. Kun Topi ottaa uudelleen yhteyttä Irmeliin, hänellä on konttoristitytölle yhteistyöehdotus. Vain vähän lisää konttorityötä, työkirjojen jäljentämistä, mutta tästä maksetaan hyvin. Hyvästi ohueksi kulunut nukkavieru talvitakki, Irmelillä olisi mahdollisuus ylimääräiseen kipeästi kaivattuun rahaan, sillä ilman sitä ei mustan pörssin markkinoille ole asiaa. Vaikka Topi vannoo kaiken olevan laillista, Irmeliä epäilyttää. Miksi ne maksaisivat niin hyvin, ellei asiassa ole jotain salakähmäistä?

Suomi suorittaa Neuvostoliitolle sotakorvauksia joita valmistetaan myös tykkitehtaalla. Kaikkea valvoo Neuvostoliiton valvontakomissio joka pitää päämajaansa Helsingissä. Pian Irmelille tulevat tutuiksi myös neuvostoliittolaiset ja edessä on myös jännittävä matka Neuvostoliiton hallussa olevaan Porkkalaan.

Takahuoneessa kauppias avasi lukitun komeron, ja otti sieltä talvisaappaat. Ne ovat malliltaan sirot ja syvän ruskeat. Irmeli silitti saappaan pintaa. Nahka tuntui käteen pehmeältä ja taipuisalta. Saappaat olivat uskomattoman ylelliset monen sotavuoden jälkeen, jolloin hänen talvijalkineinaan olivat olleet koko ajan huonompaan kuntoon menevät monot. Näissä näytti olevan jopa suloinen lammasvuori. Mistä tällaisia mahtoi saada, eivät ne voineet ainakaan suomalaisia olla? 

Minulla saattoi olla liian suuret odotukset tähän kirjaan sen perusteella mitä olin muutamassa blogissa kirjasta lukenut. Juoni oli kiinnostava mutta tapahtumissa ei ollutkaan sellaista jännitystä tai jännitettä mitä odotin. Ihan kelpo romaani kuitenkin. 

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron 

Teos 2015, 440 sivua 

Seitsemän naista on päätynyt jonkinlaiseen kuolemanhetken jälkeiseen välitilaan missä kaikki on valkoista ja maailma sellaisena kuin sen tunnemme on lakannut olemasta. He eivät tunne kipua eivätkä kohta enää nautintoakaan, eivät nälkää, janoa eivätkä lämpöä tai kylmyyttä. He ovat kaikki eri maista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ja ihmettelevät sitä itsekin. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith on anorektikko, moskovalainen Polina on näyttämötaiteen keskusviraston pääkirjanpitäjä, brasilialainen Rosa Imaculada on saanut uuden sydämen, marseillelainen Nina odottaa kaksosia, hollantilainen Wlbgis sairastaa kurkkusyöpää, senegalilainen Maimuna haaveilee mallintöistä ja itävaltalainen teinityttö Ulrike on töissä Kotkanpesän ravintolassa.

Oneironin rakenne oli mielenkiintoinen. Tarttuva alku jatkui yhtäkkiä muun muassa filosofisena pohdintana (essee) ja Slomithin pitämällä luennolla päättyen jonkinlaiseen muistokirjoitukseen jokaisen naisen kohdalla. Pidin erityisesti alusta (jota moni on pitänyt vaikeana) ja lopusta sekä naisten elämäntarinoista. Essee kirjan keskivaiheilla meinasi uuvuttaa minut lähinnä pituudellaan, mutta selvisin siitäkin. Tosin se hidasti lukemistani parilla päivällä. Anoreksia yhdistettynä juutalaisuuteen oli minulle uutta ja siitä luin mielenkiinnolla. Kirjailijan kulttuurien tuntemus herätti ihastusta jo lukuprosessin aikana ja kiitoksista selviääkin miten paljon yhteistyötä Lindstedt on eri tahojen kanssa tehnyt. Se myös näkyy. 

Väistelen fantasiaa, mutta tässä oli jotain niin houkuttelevaa että aloin Oneironia rohkeasti lukemaan ja jälkifiilikset ovat isosti plussan puolella. Hyvä että tartuin tähän! Rohkene sinäkin :-) 

Miina Supinen: Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa 

Wsoy 2015, 317 sivua 

Mantelimaa, hän tajusi, oli takaperoismaa. Se mikä oli muualla pahaa, oli täällä hyvää. Lapset söivät karkkia pääruuaksi ja aikuiset leikkivät työkseen. 

Mantelimaa oli iso ostari ja sisähuvipuisto, ikuisen joulun maa jossa soivat aina joululaulut ja jonka lasten Pikkulassa oli 24 pomppulinnaa. Toisaalta siellä oli myös kylpylä ja K-18 siipi, yökerho strippareineen. Siellä, Rakkauden Mantelissa, tanssivat kauniit Elfetit.

Molli, entinen poptähti ja nykyinen lastenohjelmia tekevä suosittu pellehahmo, vaimo ja kahden pienen tytön äiti, haluaa väistää viimeiseen saakka päätymästä töihin Mantelimaahan jota hallitsee Jonne J. Halkio, Mollin nuoruudesta tuttu mies. Jonne kuitenkin tahtoo palkata Mollin suunnittelemaan Elfeteille ennen näkemättömän upean jouluparaatin ja juuri kun Molli on aikeissa sanoa ei, tapahtuu jotain miksi onkin sanottava kyllä. Mollin mies Keke joutuu koomaan ja yhtäkkiä Molli onkin yksin vastuussa tytöistä ja näiden elättämisestä.

Säihkyvän Mantelimaan alla, tunneliverkoston syvyyksissä, on odottamassa jotain pelottavaa. Nukentekijä, joka on luonut Mantelimaahan yhden sen vetonauloista, satojen mekaanisten porojen ja tonttujen kiskoilla kulkevan lauman, haluaa saada hallintaansa koko Mantelimaan. Löytyy ruumis, ja ennen pitkää toinenkin.

Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista.
Jotain sellaista. 
Niin, ja Jeesus syntyi. 
Valo syttyi pimeyteen. 
Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus.

Mantelimaa oli kiehtovaa, nopealukuista, viihdyttävää muttei liian kevyttä luettavaa joulunpyhiksi. Olin löytävinäni tästä jopa kriittisyyttä joulun yhäti kasvavaa kaupallisuutta vastaan. Minä joka en lue fantasiakirjoja pidin tässä esiintyneistä fantasiaelementeistä.

Unohdin kuvata kirjan ennen sen palauttamista kirjastoon, joten tällä kertaa kustantajan tarjoama kuva.

Hyvää joulua!

Aika rauhoittua ja hiljentyä jouluun. Miten hiljaista meillä sitten onkaan, kera 10 koiran ja 7-viikkoisen pennun joka odottaa vielä helmikuulle muuttoa Ruotsiin :-) 

Joulutervehdykset lähettävät yksi kunkin rotumme edustaja, kultsujen puolesta Iris 7 kk, cockereista Liana 11 kk ja hännänhuippuna cavalierkuopuksemme Ella 4 kk ❤

Joulun lukemisena aloitan tänään Miina Supisen Mantelimaan, jota varta vasten säästin joulunpyhiksi. 

Hyvää joulua ❤

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 21

Eilen joulukalenterin luukku aukesi Les! Lue! -blogissa ja huomenna on vuorossa blogi joka kuulostaakin niin jouluiselta, varsinkin kun Hyllytontun höpinöitä kirjoittaa Tiina Tonttu.

Monilla meistä on jokin tietty asia joka toistuu vuodesta toiseen: mistä alkavat joulupuuhastelut. Joillain se voi olla kodin piristäminen jouluvaloin, toisella korttipaja valtaa työpöydän. Toivoisin että se olisi itselläni suursiivous, mutta ei, se on monien vuosien varrella säästämieni joululehtien esiin kaivaminen. 

Olen aina ollut hulluna joululehtiin, enkä koskaan heitä niitä pois. Niitä löytyy yhteensä lähemmäs sata. On kotimaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia, muutama tanskalainenkin. Kun pengon ne esiin olohuoneen arkkupöydän kätköistä, jaan ne kahteen pinoon, leivonta-/ruokalehtiin ja selailulehtiin. Jälkimmäiset pitävät sisällään (usein vaaleasävyisiä) jouluisia koteja, kattauksia, joulukukkia ja osa myös eri maiden jouluherkkuja. Vuosien varrella olen testaillut monia joulumausteisia kakkuja, hyydykekakkuja sekä pikkuleipiä ja mieheni (joka meillä vastaa suolaisista leipomuksista) on testannut monta leipäohjetta. Joulupöydästämme on jo vuosien ajan löytynyt Jaakkolan joululimppua, alunperin Kotiliedestä löytyneellä ohjeella. 

Tänä vuonna olen lisännyt kokoelmiin maltillisesti vain kaksi leivontalehteä joista Kotilieden Leivonta -erikoisnumerosta olen testannut kaksi kahvikakkua.

Irlantilainen viskikakku oli mehukas kuivatuilla viikunoilla ja viskillä maustettu kakku.

Omassa kakussani viikunat soseutuivat ehkä hieman liikaakin. Kakku oli hyvin mehukas.

Toinen kokeiluni oli jälleen yksi versio englantilaisesta hedelmäkakusta.

Tekovaiheessa meinasi iskeä pieni epäilys, voiko rommia todellakin laittaa kokonaisen desin. Taikina maistui ja tuoksui erittäin alkoholipitoiselle ja jopa siippakin nauroi, että tämän kakun paistohöyryistä saa vielä krapulan! 

Valmiissa kakussa rommin makua oli kuitenkin juuri sopivasti ja sekin tuli syödyksi viimeistä murua myöden. Kivana twistinä tässä ohjeessa olivat aivopähkinät eli saksanpähkinät jotka ovat suurta herkkuani niin jäätelössä kuin leivonnaisissa.

Lopuksi vielä muutama aukeama joulun selailulehtien aatelia. Tanskalainen Jeanne D'Arc Living ilmestyy nykyään myös suomenkielisenä, nämä vuoden 2012 numerot olivat vielä englanninkielisiä.