Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Doggerland #5

 Tammi, 2022

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11h 10min

Tyttö makaa mahallaan lammikossa, kuristettuna, mekko vyötäisillä, alushousut siististi viereen viikattuna. Joko tekijä oli tullut keskeytetyksi ennen aktia, tai sitten kyseessä oli jonkinlainen rituaalimurha, sillä tytössä ei ollut seksuaalisen hyväksikäytön merkkejä. 

Uhri oli 19-vuotias Felicia Halle. Tytöllä ei vanhempien mukaan ollut edes poikaystävää. Neljä ystävystä olivat lähteneet viihteelle mutta päätyneet eri teille, eikä Felician liikkeistä ennen murhaa ollut tarkkoja tietoja. 

Karen Eiken Hornby oli edelleen vanhempainvapaalla. Selma oli nyt kahdeksan kuukauden ikäinen, eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa palata töihin vaikka rahasta onkin tiukkaa. Leo oli äitinsä kuoltua saanut perinnön mikä on jo käytetty, suurelta osin riskialttiiseen investointiin yhdessä ystävien kanssa, sillä he olivat ostaneet vanhan kalatehtaan jonne rakennettiin hotellia, ruokaravintolaa ja tiloja livemusiikille. Riskiä lisäsi se, että korona oli löytänyt tiensä myös Doggerlandiin. Kun kansainvälisiä artisteja ei enää tullut levyttämään Doggerlandin kuuluisalle studiolle, Leo oli käytännössä vailla tuloja. 

Kun Karenin äidin ja Harryn talo palaa, joutuvat Karen, Leo ja Selma luovuttamaan oman kotinsa heille ja lähtemään itse evakkoon. Kalatehtaalla on onneksi runsaasti asuintiloja. Karen ei halua ottaa mitään ylimääräisiä koronariskejä, ovathan äiti ja Harry jo reippaasti yli 70. 

Kun toinenkin tutkintaa vaativa kuolemantapaus ilmaantuu, eivätkä poliisiaseman käsiparit enää riitä, Karenin pomo Jonas Smed houkuttelee hänet palaamaan töihin. Nuorukaisen hukkumista pidettiin aluksi onnettomuutena, kunnes tapaukseen osattiin yhdistää vielä kolmaskin, hieman vanhempi kuolemantapaus.  

Karenia ärsytti aluksi että pomo määräsi hänen uudeksi työparikseen Astridin, jonka kanssa ei tuntunut olevan mitään yhteistä. Astrid oli sanonut itsensä irti, hän oli jättämässä poliisityön ja siirtymässä turvallisuusalalle, lankonsa omistamaan firmaan. Koronan myötä tuo työpaikka kuitenkin katosi ja yhtäkkiä Karen tajusi, että hänen tulisi ikävä Astridia mikäli tämä jättäisi heidät. 

Korona olikin kirjassa erittäin vahvasti läsnä, mikä oli yllätys. Huolehdittiin turvaväleistä, ravintoloiden asiakaspaikkoja oli vähennetty, maskien käyttö mainittiin lukuisia kertoja ja koronarokotetta odoteltiin markkinoille. 

Rikostapaus oli ihan kiinnostava (mutta jää kyllä yhden tähden päähän edellisestä osasta) ja pääsi kertaalleen harhauttamaan minut mikä on aina sellainen juttu mitä arvostan kirjailijan taidossa kieputtaa tarinaa, ja ohjata lukijaa sopivasti väärille jäljille niin, että hän luulee oivaltaneensa miten häntä yritettiin johdattaa väärään. Jälkikäteen jäi tunne, että yksityiselämä oli tällä kertaa vielä aiempaa huomattavasti isommassa roolissa kuin murhatutkinta. 

 

Kate Quinn: Ruusukoodi

 

Kate Quinn: Ruusukoodi

Harper Collins, 2021

Alkuteos: The Rose Code, 2021

Suomennos: Päivi Paju

Sivumäärä: 675 sivua

Bloggausrästejä kuntoon, eli aiemmin lukemani Ruusukoodi. Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa hyvin lähekkäin toisiaan, eli 1940 lähtien ja vuorotellen nykyhetken eli 1947 kanssa. 

1940.

Kolme nuorta naista ystävystyy päädyttyään töihin Bletchley Parkiin. 

Osla on rikkaan kanadalaisen perheen debytantti, joka on nuoren laivaston upseerin, Kreikan prinssi Philipin tyttöystävä, sen saman josta on myöhemmin tuleva kuningatar Elisabetin puoliso. Mab, "Queen Mab", on tehnyt kovasti töitä koulutuksensa eteen voidakseen elättää paitsi itsensä, myös äitinsä ja rakkaan pikkusiskonsa, mutta hänen pitäisi myös löytää luotettava mies itselleen. He kaksi muuttavat vuokralaisiksi taloon, jota asuvat Beth ja hänen tiukka äitinsä. Beth on herkkä tyttö, jonka äiti on Raamatun voimalla nujertanut uskomaan ettei hänestä ole mihinkään. 

"Ja pari uutta värvättyä, suoraan Lontoon-junasta. Eivätkö he muutukin koko ajan sievemmiksi? Tämä neiti Kendall pystyisi koska tahansa pudottamaan kenet tahansa miehen puusta vihellyksellä." Giles hymyili Oslalle ja katsoi sitten Mabia, joka oli häntä puoli päätä pidempi. "Luoja, miten rakastankaan pitkiä naisia. Ette kai havittele jotain RAF:n lentäjää? Älkää särkekö sydäntäni!"

Työ on huippusalaista, sillä Bletchley Parkissa puretaan natsien koodeja. Alueella on lukuisia parakkeja, joilla on omat tehtävänsä, eikä niistä saa puhua edes toisten parakkien työntekijöille. Osla, Mab ja Beth päätyvät eri tehtäviin. Osla tahtoo näyttää, että seurapiirikaunottaresta voi olla hyötyä sotaponnisteluissa ja hän osaa muutakin kuin kääriä sideharsorullia. Hänen saksankielentaitonsa pääseekin hyötykäyttöön purettujen koodien kääntämisessä. Mab oppii korjaamaan laitteita ja Bethin matemaattisille taidoille on sellaista käyttöä, että jos hänen äitinsä tietäisi mitä tytär töissä tekee, hän olisi kerrankin hiljaa.

"Se hetki jolloin laitteen kaikki neljä kiekkoa kääntyvät indikaattorin kahden ensimmäisen kirjaimen välillä ja uudelleen toistoasemassa - ajatelkaa sitä rapuna." Dilly heilutti neljää sormea kuin kaikki ravun jalat liikkuisivat yhdessä.

"Ei se ole tie salakirjoituksen ytimeen." Beth kaatoi kylmää kahvia kuppiin ja työnsi kupin Dillyn käteen.

"Mutta jos indikaattorin avainkombinaation  kummallakin puolella kaikki neljä kiekkoa palaavat kääntymiskohtaan, pelkästään avainblokin toisella puolella...... 

1947.

Muutama vuosi sodan päättymisestä, suurten kuninkaallisten häiden aattona, kaikki on kääntynyt päälaelleen. Naiset eivät ole enää ystäviä, eivät edes missään tekemisissä keskenään. Jotain on tapahtunut ja se jokin liittyy Bletchley Parkiin. Yksi heistä on lukkojen takana niin sanotusti ylikuormittuneita hermojaan lepuuttamassa, mutta täysin väärin perustein. Hän onnistuu saamaan kontaktin toisiin, toimittamaan näille viestin: heidän on tultava tapaamaan häntä, sillä hän tietää varmuudella, että heidän entisessä porukassaan on petturi. Tämän paljastaakseen heidän kolmen on yhdessä murrettava se kaikista vaikein, Ruusukoodi. 

Toisinaan Osla mietti, kuinka monta hänen kaltaistaan naista Britanniassa oli: naista jotka valehtelivat perheilleen kaiken aikaa, joka päivä, siitä mitä olivat tehneet sodassa. Jotka eivät koskaan lausuisi sanoja: Saatan olla nyt kotirouva, mutta aiemmin mursin saksalaisten salakirjoituksia parakki kuudessa, tai: "Saatan näyttää aivottomalta seurapiirinaiselta, mutta käänsin laivaston käskyjä parakki neljässä".

Kate Quinn osaa todellakin kirjoittaa jännittäviä ja koukuttava historiallisia tiiliskiviromaaneja, joissa taitavat naiset nousevat sankareiksi. Ruusukoodi alkoi hauskanpidolla, jatkoi salaisuuksilla ja niiden purkamisella ja keräsi loppua kohden tiivistyvää jännitettä yltäen viiden tähden lukuromaaniksi. 

Aiemmin olen kuunnellut Quinniltä Koodinimi Alicen jossa vakoiltiin ensimmäisen maailmansodan aikana.

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

WSOY, 2022

266 sivua

Maria oli vuokrannut mökin, olkikattoisen hytten Tanskan dyyneiltä, ja vietti siellä kesää pienen tyttärensä Inkan kanssa. Hän oli ansainnut loman, nyt kun viidentoista vuoden työ oli ohi ja väitöstilaisuus vihdoin takana, mutta edelleen se tuli hänen uniinsa. Syystä jota ei kerrota, puoliso Joonas oli jäänyt Suomeen. 

Tanskan kesä oli yllättävän vilpoisa, meri vaahtopäinen, eikä uimaan saanut mennä jos rannalla oli musta lippu. 

Rantaan vievän kävelytien varressa kasvoi kurtturuusupensaita harottavine oksineen, jotka kastelivat housumme kävellessämme niiden ohi. Kun ruusut harvenivat, alkoi kuoriperunan värinen hiekkaranta. Sumu meren yllä oli niin tiheää, että merestä erotti vain harmaanvihreän suikaleen ja lipputangosta mustan lipun. Kävelytien päähän oli pystytetty opastaulu, jossa kerrottiin dyyneistä ja eroosiosta, merivirtauksista ja paikallisista lintulajeista.

- Dyynit vaeltavat, aloin suomentaa taulun tekstejä Inkalle kylmän kangistamalla suullani. - Maisema muuttuu!

Inka painoi käden korvalleen, mutta minä jatkoin. Kun hän alkoi hyppiä pysyäkseen lämpimänä, lopetin. En kuullut kunnolla edes omaa ääntäni sateen piiskatessa takkini huppua ja meren muristessa selkäni takana. 

Isän hautajaiset olivat olleet toukokuussa, niistä hän ei muistanut juuri mitään. Osasyy siihen miksi hän oli täällä, oli kuitenkin isä, jonka elämäkertaa hän ryhtyisi kirjoittamaan, ei niinkään omastaan vaan tämän vaimon Liisan toiveesta. Liisa oli myös suositellut irtioton kohteeksi Jyllantia ja juuri tätä tiettyä mökkiä, niin kivoja olivat sekä mökki että sen omistaja, kun he olivat siellä aiemmin isän kanssa lomailleet. Vuokranantajasta Maria ei ollut täysin samaa mieltä. Hanne oli kummallisen tunkeileva, teki tikusta asiaa tullakseen käymään, vähintäänkin toi leipomostaan pullapussin harva se päivä. Inkaan hän kiinnitti erityisen paljon huomiota eikä aikaakaan kun Inka oli aivan ihastuksissaan Hanneen, kuin olisi saanut uuden parhaan ystävän ja oikein odotti tämän näkemistä. Näillä kahdella ei ollut edes yhteistä kieltä, mutta he tekivät sellaisen, naukuivat kuin kissat tietyllä äänensävyllä ja ymmärsivät toisiaan tavalla joka sai Marian tuntemaan mustasukkaisuuden piston. 

Omasta mielestään isä oli ollut erinomainen kaikessa mitä teki, tutkimuksessa ja isyydessä. Maria oli muuttanut teini-ikäisenä äidin luokse asumaan, ei hän olisi isän luona edes asunut jos olisi saanut päättää. Isä oli tiukka kasvattaja ja hänellä oli jyrkkä mielipide kaikkeen. Hän vaati Marialta aina enemmän, mutta oli yllättynyt, että umpimielinen tytär oli edes suhteellisen etevä koulussa. Lasta ei silti pitänyt kehua, eikä lelliä, ettei vain mene pilalle. Elli ei hänen mielestään osannut kasvattaa tyttöä alkuunkaan. 

Vilkaisin kotiinpäin ajaessamme lasta, joka istui takapenkillä ja katseli pellolle. Äkkäsin, että tytöllä oli uusi pusero.

Sekin on tarpeetonta. Riittää, että ihmisellä on kaksi paitaa: kun toinen on pesussa, toinen on päällä. Sanoin siitä hänelle.

Hän veti takkia paidan suojaksi ja vilkaisi peruutuspeilistä. 

Ylimielisyyttä olin huomaavinani katseessaan, äitinsä piittaamattoman ilmeen, vaikka silmät ovat Simeonin: vaaleanvihreät ja läpinäkyvät. 

Kun katsoin seuraavan kerran, hoksasin kynsissä lakkaa. Voi saatana sentään.

Jarrutin lähimmälle bussipysäkille. 

Kuka on lakannut kyntesi? kysyin.

Äiti, hän sanoi.

Miksi annoit? kysyin.

Mä pyysin, hän sanoi.

Sinähän et lakkaa! huusin.

Lakkaanpas! hän huusi silmät märkinä.

Hän on niin niskuroiva. Hän manipuloi minua itkullaan. Hänestä tulee samanlainen kuin Ellistä - kyy on kiepillä sydämessään. En voi katsella sitä enkä ymmärtää.

Saat kävellä kotiin! karjaisin.

Mariaa kiusattiin koulussa, osittain siksi että hän oli opettajan lapsi ja he asuivat koulun asuntolassa, osittain siksi että hän ei saanut ystäviä, osittain siksi että isä ei huolehtinut hänestä kunnolla. 

Liisalta saatu materiaali oli isän tutkimusten muistiinpanoja ja gradumateriaalia 1970-luvulta. Yllätyksekseen Maria huomaa isän pitäneen eräänlaista päiväkirjaa gradupapereiden kääntöpuolella, ajalta jolloin Maria oli ollut alakoulussa, vanhemmat jo aikaa eronneet ja isä yritti kirjoittaa pro gradustaan väitöskirjaa. Lukuisissa päiväkirjamerkinnöissä puhutaan toisesta tytöstä, lapsesta joka oli tullut heille lomillaan. Puhutaan Ellistä, äidistä joka oli ollut lapsiin niin väsynyt. Lapsiin? Monikossa? Kun oikein pinnistää, Maria muistaa toisen pienen tytön jonka kanssa oli leikkinyt. Hän ei ollut tiennyt, että heillä on vaiettu sukusalaisuus, mutta päiväkirjamerkinnöistä sellainen paljastuu ja juuri oikeassa paikassa.

Rakastin kirjan dyynimaisemaa, hiekkaa joka hetkessä kertyi hytten rappusille. Rakastin tunnelmaa joka oli melankolinen mutta silti vahva, upeasti rakennettua juonta ja salaisuuden auki purkamista, jopa Marian jyrkän ja vaativan isän hahmoa, vaikken todellakaan kadehdi moista vanhempaa. Tosin samanlaista kuin tuo esimerkki automatkasta se oli äitinikin kanssa ja olisi jatkunut kuten tuo kohtaus tuli jatkumaan eli Maria sai katsella auton perävaloja. Ehkä se oli sitä 1970-luvun kasvatusta, olihan minunkin äitini omasta mielestään erinomainen äiti. Ystäviä tai edes läheisiä meistä ei koskaan tullut, mutta ei tullut Mariasta ja isästäänkään ja näen kyllä kaavan ja syyn sen takana. Miksikäs juuri meidän sukupolvella oli se sanonta, ettei ainakaan samoja virheitä tee lastensa kanssa. 

Olen lukenut Kaasoa lukuunottamatta Lähteenmäen aikuisille suunnatut romaanit ja voin tämänkin jälkeen sanoa hänen kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon. 

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Like, 2022

Alkuteos: Allt vi inte sa

Suomennos: Sirje Niitepõld

Lukija: Mimosa Villamo

Kesto: 10h 12min

Tukholmalaisessa lakifirmassa työskentelevä somalitaustainen Sofia Elmi on huomannut, että on iso etu näyttää valkoiselta sähköpostitse käytävissä asiakasneuvotteluissa. Kiitos siitä kuuluu vanhemmille, jotka ovat valinneet hänelle ruotsalaiselta kuulostavan nimen. Ennen pitkää on tavattava asiakas kasvotusten ja todennäköisin jähmettyjä on silloin valkoinen keski-ikäinen mies, niin tyypillistä, mutta totta. Ei sillä, että työkaveritkaan häntä aina ymmärtäisivät, vaikka ulkonäköön ovatkin jo tottuneet.

Pöydällä kiertää kaksi Tössebagerietin kakkua. Suu kostuu, seuraan sieviä sokeripommeja katseellani kun ne vaeltavat hitaasti minun suuntaani. Vasta kun ne ovat kahden tuolin päässä, näen sen. Pidättelen huokausta. 

Ne ovat moussekakkuja. Kaikesta päätellen keskustassa ei syödä tavallisia kermakakkuja. Kerma on rahvaalle, ytimessä vannotaan moussen nimiin.

Otan molemmat kakut vastaan ja lähetän ne eteenpäin oikealle.

"Etkö syö?" Fredrik ottaa kakut ja leikkaa toisesta palasen. Se näyttää sitruunaiselta. Rakastan sitruunaa.

"En. Niissä on gelatiinia."

"Ai niin, sinähän olet kasvissyöjä?"

Ei, Fredrik. Minä olen muslimi. Tiedäthän, sellainen tyyppi joka räjäyttelee juttuja. "Joo, niin olen."

Caroline on syntynyt kultalusikka suussa, mutta erittäin vaativille vanhemmille. Kun hän jäi teininä kiinni tupakoinnista, äiti ei saarnannut syövästä, vaan rypyistä ja muista ulkonäkövaikutuksista. 

Kuka muka ei janoaisi itsetunnon pönkitystä jos on sellainen äiti kuin minulla?

...

Lapsuus photoshopatun nuken [Barbie] kanssa ei ole mitään verrattuna sellaisen äidin kanssa, joka haluaa photoshopata jälkikasvunsa kokonaan. Ulkonäön, käytöksen, elämänvalinnat. Näen miten hän yrittää minua katsoessaan retusoida kaikki virheeni olemattomiin. Oikeustieteen opintojen keskeyttämisen (mielipuolisuutta), kiroilun (epäsiistiä kieltä), tekoturkin (näyttää halvalta, ihmiset ovat käyttäneet turkiksia aikojen alusta, pitääkö sinun yrittää olla niin erityinen), farkut (epäsiistiä), tennarit (raivostuttavaa). Kaikki asioita, jotka ovat äidille täydellisen käsittämättömiä.

Amandan pikkuveli Isak on teini-ikäisenä päätynyt itsemurhaan ja tapahtunut on jättänyt jälkensä niin Amandaan kuin hänen äitiinsä. Amandasta on tullut kovan luokan bilettäjä, joka juo aina liikaa, eivätkä kaikki siksi viihdy hänen seurassaan. 

Äiti tarvitsee apua. En ymmärrä, miten hän ei itse näe sitä. Hänellä on hoitoalan koulutus, miten hän voi olla niin sokea? Hän yritti saada minut lasten ja nuorten psykiatriselle vastaanotolle, mutta en suostunut. Olisin ehkä suostunut, jos hekin olisivat käyneet juttelemassa jonkun kanssa, osoittaneet, että kyse oli koko perheestä. 

Tämä taitaa olla ainoa asia, joka yhdistää minua ja Caroline Hedmania: kahelit, todellisuuspakoiset äidit.

Kaikki kolme tuntevat toisensa. Sofia ja Amanda ovat olleet ystäviä jo kuusivuotiaista, Carolineen Sofia tutustui yliopistossa. Amanda ja Caroline tuntevat toisensa Sofian kautta, mutteivät ole varsinaisesti ystävystyneet.

Caroline aikoo järjestää vuoden ikimuistoisimmat juhlat juhannuksena vanhempiensa huvilalla, joka on - tietenkin - melkoinen lukaali. Myös Amanda on kutsuttu, mutta Amandalle juhannukset ovat aina erityisen vaikeita, sillä silloin olisi Isakin syntymäpäivä.  

Carolinen juhannusjuhla tulee olemaan spektaakkeli. Kaikki mitä hän tekee, on suuren luokan tapahtuma. Jos hänen julkaisemallaan instapäivityksellä ei ole puolessa tunnissa tuhatta tykkäystä, hän tuntee epäonnistuneensa. Eivätkö ihmiset ymmärrä, että niiden kehittely on aina tuntien työ? Onneksi äiti ehdottaa alkukesälle lomamatkaa ja aurinkoisilla päivityksillä tyylikkäästä kohteesta on helppo saada tilille nostetta. Ystävät eivät ymmärrä miksi hän ottaa suihkurusketuksen ennen etelään lähtöään, eikö siellä rusketu? Idiootit. Ei kai Caroline voi näyttää kalpealta bikinikuvissaan. 

Ja ne juhannusjuhlat, niistä ei tulekaan täydelliset, mikäli kaikki mikä kytee pinnan alla pääsee irti... 

En ehkä ole kirjan varsinaista kohderyhmää sillä voisin olla päähenkilöiden äiti, mutta tämä vaikutti ja kosketti. Minussa heräsi ajatuksia siitä, miten vaikeaa on olla nuori aikuinen nykypäivänä ja miten vaikeaa on olla vanhempiensa lapsi yhteiskuntaluokasta riippumatta. Ei kultalusikka tee elämästä täydellistä. Ystävyys se vasta vaikeaa onkin, etenkin silloin kun ei osaa nähdä asioita ja niiden taustoja, eikä koko maailmaa kuin omasta suppeasta näkökulmastaan, ja näillä nuorilla naisilla on taipumusta siihen. Sofia, Caroline ja Amanda tulivat hyvin erilaisista lähtökohdista ja myös heidän tavoitteensa ja haasteensa siihen pääsemiseksi olivat niin erilaisia, että he eivät osanneet olla toistensa tukena. 

Rakenteeltaan kirja on pitkälti omaa päänsisäistä monologia kaikkien kolmen omasta näkökulmasta. He puhuvat perheestään, työstään, elämästä yleensäkin, paljon myös toisistaan. Ollakseen ystäviä he ajattelevat yllättävän rumasti toisistaan ja toistensa perheistä. 

Käyttämäni äänikirjasovelluksen arvosteluissa lukijaa oli pidetty huonona, joku oli jättänyt kirjan keskenkin heti alussa sen tähden. Ei Willamo minunkaan suosikkejani ole, mutta riittävästi nopeutettuna (1,3) aivan ok. Kolmannen päähenkilön nimen ääntämiseen piti hetki totutella. "Karuliine". (Kuten tässäkin, aina kun Emilia äännetään Emiiilia siitä tulee mieleen Tankki täyteen -sarjan ihana Emmi.) Se näin tasapaksulla äänellä puhuvassa lukijassa tosin on, että kun hän kertoo nuorten naisten ajatusmaailmasta, henkilöistä saa ehkä vielä hieman ylimielisemmän mielikuvan kuin on ollut kirjailijan tarkoitus. Sanon ehkä, koska kirjailija selvästi halusikin tykittää joka suunnasta, ei pelkästään Sofian kohtaamasta rasismista tai Carolinen snobbaavasta äidistä vaan koko nyky-yhteiskunnasta. Tämä on esikoiskirja, mutta mikäli Osmania suomennetaan lisää, luen mielelläni.

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Silja-Elisa Laitonen: Valinta

Tammi, 2022

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 14h 57min

Äidin mielestä naisen olemuksen kuului olla hento kuin varpusella, mutta Raakel ei sopinut muottiin. Hänestä ei koskaan tulisi äidin kaltaista kaunotarta, sillä hän oli perinyt isänsä Armas Suvirannan pyöreät, punakat posket ja suuren koon.

Elettiin alkukesää 1941 ja Raakel oli juuri valmistunut ylioppilaaksi. Nyt äiti ei enää voisi vedota opiskeluun, Raakel voisi vihdoin päättää itse elämästään ja hän halusi osallistua maailman pauhaaviin tapahtumiin. Hänestä tulisi lotta ja paras lahja jonka hän ylioppilasjuhlissaan sai, oli lottapuku täti Elisabetilta.

Mitä Raakel aikoo opiskella syksyllä? Mitä aineita Raakel kirjoitti? Mitä väliä sillä on, Raakel ajattelee. Hän haluaa lähteä sotaan, pakoon sotaa, jota hän on käynyt koko elämänsä. Hän haluaa kaivautua ylös Korkeavuorenkadun samettisohvan poterosta ja lähteä sinne missä soditaan rauhasta, itsenäisyydestä, jostain tärkeästä! Eihän hän nyt halua puhua opiskelusta tai sulhasista, mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa!

Isän sisar Elisabet oli järjestänyt Raakelille paikan Syvärannan lottaopistosta, jossa muut nuoret naiset olivat jo antaneet lottalupauksensa ja käyneet lottien iltakoulua, johon vanhemmat eivät olleet Raakelia päästäneet. Tuleva viestilotan pesti ei ollut ihan sitä mitä Raakel oli toivonut, mutta tiesihän hän, ettei häntä rintamalle ilmavalvontalotaksi päästettäisi. 

Kurssi jäi kesken, kun lottakurssilaisetkin tarvittiin tositoimiin ja Raakelkin sai paikan viestintälottana Hangosta. Isä oli lähinnä huolissaan, mutta äiti oli ehdoton ja kielsi Raakelia lähtemästä.

Raakel oli kerännyt kaikki voimansa ja kuullut sanovansa ensimmäistä kertaa elämässään sinä et määrää minua. Ja siinä samassa kytemässä ollut palo syttyi roihuksi. Gretan kasvoilla paloi inhon ja taistelunsekainen ilme, haaste oli heitetty.

Raakel lähti Hankoon. Aluksi työ oli harvakseltaan puheluiden yhdistelyä, kunnes eräänä yönä alkoi rytistä.

Raakelin oli pakko käydä haukkaamassa happea. Meren aallot kuljettivat mukanaan kumeaa tykistön ääntä, ja Raakelista tuntui kuin maa olisi tärähdellyt sen tahdissa. Jostain kaukaa, mistä saattoi kuulla sodan äänet, saattoi nähdä myös välähdyksiä tulesta. Ja kun aivan tarkasti kuunteli, poisti kuulemastaan metsän havinan ja aallokon loiskeen, saattoi kuulla kaukaisuudesta myös niiden poikien äänet, jotka kävivät kenties elämänsä ensimmäistä ja viimeistä taistelua. Raakelin iho nousi kananlihalle, ja hän poistui nopeasti sisälle taloon, joka seisoi vankasti suurten kivien päällä. Se olisi helppo kohde mereltä katsottuna, mikäli vihollinen niin haluaisi. 

Kun lottatyö Hangon edustalla kävi vaaralliseksi, junailivat äiti ja Elisabet hänet loman verukkeella takaisin Helsinkiin. Raakelilla ei tämän hoksattuaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä äidin seuraneidiksi, tai edes  Helsinkiin, vaan hän karkasi salaa rautatieasemalle, hyppäsi ensimmäiseen muuten jo täpötäyteen junaan kohti itärintamaa ja päätyi sinne mihin halusikin, muonituslotaksi kohti Äänislinnaa ja sen ohikin. Suomen vanhat rajat oli saavutettu, Neuvostoliiton raja ylitetty, pohdittiin millaista Suur-Suomea vielä haluttiin, mutta lotat paiskivat töitä ja pakkasivat keittiönsä siirtyäkseen eteenpäin kun käsky siihen kävi. 

Raakel tiesi mitä halusi kun sota päättyisi, hän talletti visusti palkkasetelinsä ja aikoi hankkia oman asunnon kun aloittaisi opintonsa Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä. Sota ei kuitenkaan päättynyt ollenkaan niin pian kuin aluksi kuviteltiin, ja Raakelinkin työnkuva vaihtui pariin otteeseen, aina vaikeampiin tehtäviin, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Siitä onkin kauan, kun olen lukenut mitään rintamalle sijoittuvaa ja juuri lottatoimintaan keskittyvää kirjaa vaikka lottien historia minua kiinnostaakin. Tosin näistä rintamalotista ei fiktiota juuri ole tarjollakaan. 

Valinta oli esikoiseksi mielestäni oikein hyvä ja taitavasti rakennettu, niin ettei yhtään tylsiä kohtia päässyt tulemaan. Kerrontatyylistä tuli mieleen esimerkiksi Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat -sarja, mutta kiinnostus Raakelin elämän tapahtumiin kantoi kyllä ilman peilaamista julkisuuden henkilöihin. Alussa Raakel tuntui naiivilta hienostotytöltä, joka tahtoi rintamalle toki auttamaan mutta myös seikkailun vuoksi, mutta kun tyttö oli niin sinnikäs ja pärjäävä, kuuntelija unohti pian Raakelin lähtökohdat, joten kirja oli myös Raakelin kasvutarina.

Myös teemat ovat kiinnostavia ja niitä on useampia, toki kirja keskittyy lotan elämään ja työtehtäviin, mutta osansa saavat Gretan ja Raakelin vaikea äiti-tytärsuhde sekä salaisuus, jota välillä raotellaan, kun kirja hetkittäin Raakelin ollessa itärajan takana palaa Helsinkiin ja piipahdetaan Gretan ja Elisabetin luona. Kuten arvata saattaa, tarinaan on mahtunut myös rakkautta.

Valinta on aloitus sarjalle, jonka seuraavaa osaa mielenkiinnolla odotan. 

Jessica Anya Blau: Mary Jane

Jessica Anya Blau: Mary Jane

Harper Audio, 2021

Lukija: Caitlin Kinnunen

Kesto: 9h 45min

Baltimoressa elettiin vuotta 1974 ja Mary Jane oli vastikään täyttänyt neljätoista. Kesäloma oli juuri alkanut ja äiti oli löytänyt Mary Janelle hänen ensimmäisen kesätyöpaikkansa. Hänet oli palkattu nannyksi herra Conen perheen viisivuotiaalle tyttärelle Izzylle ja kun isä on lääkäri, se jos mikä on hieno ja kunniallinen perhe, sanoi Mary Janen äiti. 

On my first full day at the Cones', I dressed in my red terry-cloth shorts and the rainbow-striped top I'd picked up as part of my new summer wardrobe. My mother thought the shorts were too short, but we couldn't find anything longer at Hutzler's downtown, at least not in the juniors section. Mom told me to put my dirty-blond hair in a ponytail.

"You need to be professional. It's a doctor's home", she said.

Ensimmäisenä päivänään "kiltti kotityttö" Mary Jane oli ymmällään. Kyllä, talo oli päällepäin hieno ja piha hyvin hoidettu, mutta sen sisällä vallitsi kaaos. Joka paikka oli kukkuroittain täynnä tavaraa joka ei sinne kuulunut ja rouva Cone vain potki tavaramyttyjä tieltään raivatessaan kulkureittiä taloa esitellessään ja siirteli uutta tavaraa jo ennestään keikkuvien kasojen päälle. Mutta jo ensimmäisen päivän päätteeksi Mary Jane toivoi, ettei kesä päättyisi milloinkaan.  

Mary Janen isä oli lakimies, joka lähti joka aamu töihin tasan seitsemältä. Conen perheen vanhemmat pukeutuivatkin vasta puoliltapäivin. Mary Janen kotona luettiin ruokarukous jossa pyydettiin siunaamaan myös presidentti Ford ja hänen vaimonsa. Presidentin kuva roikkui heidän ruokailuhuoneensa seinällä. Sunnuntaisin hänen äitinsä piti pyhäkoulua presbyteerisessä kirkossa ja Mary Jane oli mukana. Ihaninta pyhäkoulussa oli se, kun äiti otti esiin kitaran ja he lauloivat yhdessä. He molemmat pitivät musiikista ja kuuluivat levykerhoon, josta tuli säännöllisesti äänilevy kotiin toimitettuna. Pyhäkoulun jälkeen Mary Jane lauloi vielä kirkkokuorossa. 

Kun Mary Janelle selvisi, että perheen lääkäri-isä oli psykiatri, hän oli melko varma etteivät hänen vanhempansa tienneet tästä. Psykiatri ei varmasti kelpaisi heille "lääkäriksi". Koska perhe ei käynyt samalla country clubilla, he alkoivat myös epäillä että Conet ovatkin juutalaisia. 

Mary Jane oli innoissaan kun kuuli, että taloon tulisi asumaan herra Conen asiakas, rocktähti, ja hänen elokuvatähtivaimonsa. Kun hän sitten tapasi ensimmäisen kerran tuon elokuvatähden, nainen osoittautui Sheebaksi. Mary Jane oli nähnyt jokaisen jakson tämän tv show'sta!

Mary Jane alkoi taiteilla kahden hyvin erilaisen perheen välillä. Hän oli oppinut tietynlaiset tavat kotikasvatuksestaan, mutta haltioitui kaikesta mitä koki Coneilla ja alkoi pian jos ei valehdella, ainakin oikoa mutkia äidin kysellessä mitä tytär Izzyn kanssa teki päivät pitkät ja miksei rouva Cone esimerkiksi tehnyt ruokaa. Äitihän olisi järkyttynyt jos Mary Jane olisi kertonut ettei tämä osannut ja että rouva Cone osti ruuat aina valmina, eikä naisen, vaimonkaan, edes tarvinnut hänen mielestään osata laittaa ruokaa. 

We went downstairs, through the living and dining rooms, and back through the swinging door into the kitchen. In my own house, the kitchen belonged to my mother and it was up to her if it was “open” or “closed.” Most days, it closed at two p.m., as she didn’t want anyone to lose their appetite before supper. Though sometimes it closed right after lunch. 

I wondered if Mrs. Cone planned to make dinner that night. There was nothing in the Cones’ oven, nothing defrosting in the sink, nothing in a saucepan on the stove. There was no indication that plans had been made to feed the family. 

I had a feeling that Dr. and Mrs. Cone wouldn’t be angry if I made dinner for Izzy. “Lemme call my house,” I said. I looked around the kitchen for the phone. I’d seen one somewhere earlier but couldn’t remember where. “Where’s the phone?” 

Izzy found the cable plugged into the wall below the counter and followed it with her hands as high as she could reach. “It’s here somewhere!” 

I pushed aside the bathrobe that was on the counter, and found the phone. 

“Can I dial?” Izzy climbed up onto the orange wooden stool and balanced on her knees.

She removed the handset from its cradle and rested it on the counter. 

“Four.” I watched as Izzy carefully examined the holes in the number dial, found the four, and inserted her chubby little finger. There was a line of black dirt under her nail and I made a note to myself that I’d give her a bath after dinner..

Niinpä Mary Jane, joka ei kotona saanut tehdä mitään keittiössä ilman että äiti katsoi hänen peräänsä, (ja jos ylipäätään antoi Mary Janelle veitsen, kertoi joka kerta mihin kohtaan tyttären tuli sormensa asettaa) alkoi laittaa aamupalan lisäksi myös illalliset. 

Jimmy, tuo Coneille muuttanut rocklaulaja, ja vaimonsa Sheeba todella tykästyivät Mary Janeen ja kesä Izzyn lastenhoitajana avasikin tytölle aivan uuden maailman, jossa kaiken ei tarvinnutkaan olla viivasuoraa.

Voi miten ihana kirja tämä Mary Janen kasvutarina oli! En olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan. Tunnelma oli kohdillaan, juonen kulku mieleinen, loppu hieman erilainen kuin odotin mutta silti hyvin kirjoitettu. Olin ihan hiukan vain kateellinen Mary Janelle tuollaisesta kesästä 14-vuotiaana! Minä joka harvoin kyynelehdin kirjoille, valutin muutaman ilon kyyneleen lopussa. Tämä saattaa hyvinkin olla paras englanniksi kuuntelemani kirja tälle vuodelle.

Kirjan kansikin oli ihanan kesäinen ja siitä välittyy myös 70-luvun fiilis. Goodreadsissä näin toisenkin kansikuvan joka oli teeman puolesta vielä osuvampi, joten laitan senkin tähän.

Sanna Tahvanainen: Mitä perhoset tekevät sateella

 

Sanna Tahvanainen: Mitä perhoset tekevät sateella

Otava, 2022

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Elena Leeve

Kesto: 8 h 53 min

Mitä perhoset tekevät sateella? 

Ne taittavat siipensä selkänsä päälle ja odottavat hiljaa parempia aikoja.

Göteborgilainen meribiologi Li Holtz oli saanut vuokrattua viikoksi taiteilijaresidenssin Ahvenanmaalta ja otti sisarensa Karenin seurakseen. Lin ja Karenin isä oli tanskalainen kirjallisuuden professori. Vanhemmat olivat eronneet kun Karen oli ollut pieni ja Li vielä äitinsä Fannin vatsassa. Silloin Fanni oli muuttanut Helsinkiin ja perustanut kukkakaupan nimeltään Fannin Flora. 

Li aikoi tehdä saarella säntillisesti töitä kahdeksan tuntia päivässä. Lillä oli myös muuta mietittävää. Hän oli opiskellut pitkään pianonsoittoa mutta valinnut sitten kahdesta rakkaasta aiheesta merentutkumuksen työurakseen. Nyt hän oli kuitenkin lähdössä konserttikiertueelle. 

Oliver Andersen, miljonääri jonka huhuttiin olevan kuolemansairas, oli rahoittanut kuukauden mittaisen kiertueen, jolla Lin tehtävä oli soittaa pianoa, johon oli kytketty kaksi akvaariota. Toisessa oli likaista merivettä joka oli kulkevinaan flyygelin läpi, joka taas puhdisti sen toiseen akvaarioon. Temppu oli tietenkin silmänlumetta, mutta sillä olisi merkittävä symbolinen arvo meriensuojelulle ja sellaiseen Li oli ollut helppo puhua mukaan.

Yleisö rakastaa sinua. Meribiologi joka soittaa veden puhtaaksi ja vielä paljain jaloin. 

- Olet siis tosissasi? 

Li ja Karen eivät olleet saarella kaksin, siellä kävi myös turisteja. Heidän kipparinsa Mattson oli kertonut myös "lintumiehestä", jonka Li tapasikin heti seuraavana päivänä. Taidemaalari Jack Carlson, joka asui saarella ja maalasi ainoastaan lintuja. Ei aikaakaan, kun he jo viettivät yön yhdessä ja Li käytännössä muutti Jackin mökkiin Karenin jo lähdettyä. Mutta saarella saattoi asua vain aikansa, kesän jonka jälkeen maailma ja sen velvollisuudet eivät enää joustaneet. Suhde jatkui on ja off, mutta tekikö impulsiivinen Jack liikaa päätöksiä Lin puolesta? Li kokee, ettei voi päästää miestä menemään, joten menee miehen tahdosta naimisiin ja muuttaa tämän kartanoon, mutta tuntee olonsa yksinäiseksi miehen maalatessa vimmaisena taulujaan. Tuleeko pidemmän päälle sellaisesta suhteesta mitään, jossa toinen on itsekäs lintu ja toinen herkkä perhonen? 

Minulla on ollut suunnitteilla lukea Tahvanaiselta milloin mitäkin uutuusromaania, mutta jostain syystä tulin nyt vasta todellakin tarttuneeksi hänen kirjaansa. Ehkä harmi, sillä ainakin tämän tyylistä pidin paljon. Kustantajan kuvauksen perusteella luulin kirjaa kevyemmäksi kuin se on, sillä tästä kehittyi monisyinen tarina jota voisin viime aikoina lukemistani verrata esimerkiksi Johanna Elomaan, Pauliina Vanhatalon tai Suvi Vaarlan uutuuksiin, ei kuvatun kaltainen jalat-alta-rakkaushöttö. 

Annelin lukuvinkeissä on arvio, jonka allekirjoitan. 

Sarah Morgan: Snowed in for Christmas

 Sarah Morgan: Snowed in for Christmas

Harlequin Audio, 2022

Lukija: Ruth Sillers

Kesto: 12 h 32 min

Lucy Clarke oli töissä lontoolaisessa markkinointiyrityksessä joka oli viime aikoina menettänyt pari tärkeää asiakasta ja sen tähden heidän yllään leijui lomautusuhka. Lucy kosiskelee uutta asiakasta ja päättää siksi yhdistää kaksi työmatkaa Skotlantiin: porojen kuvaamisen toisen asiakkaan materiaalin, sekä yhteistyötarjouksen esittämisen toimitusjohtaja Ross Millerille henkilökohtaisesti.

Rossin vanhemmat Glenda ja Douglas odottivat lapsiaan joulunviettoon Skotlantiin. Rossilla oli menestyvä urheiluvaateyritys ja vanhemmat olivat hänestä ylpeitä, mutta isä olisi mieluummin halunnut Rossin jatkavan heidän pikkuleipäyrityksensä johdossa, olihan se ollut suvussa jo kuuden sukupolven ajan. 

Heidän tyttärensä Alice oli lääkäri ja esittelisi nyt ensimmäistä kertaa koskaan heille miesystävänsä Nicon, joka oli sydänkirurgi. 

“Marry me, Alice.” His voice was unsteady. “I want us to get married.” 

“I—What?” She caught the eye of a couple walking past. The girl was grinning. 

“Happy Christmas!”

Alice didn’t respond. The world around her swam. Her head spun.

"Are you proposing?” 

"Is there another way to interpret the words Marry me? Also, why else would a guy kneel on a filthy London street?” He held out a box. 

“For you.” 

Her heart was hammering. 

“What is it?” 

"It's a horse. I know you love horses." 

He sighed and stood up. "This whole one knee thing isn't working for me. Orthopedic surgeons must get a lot of business from proposals. It's a ring, Alice. What do you think it is?"

Alice ja Nico olivat olleet yhdessä yhdeksän kuukautta. Silti miehen kosinta tuli hänelle järkytyksenä ja hän tarvitsi aikaa. Tiivis joulunvietto yhdessä ei yhtäkkiä tuntunutkaan enää hyvältä idealta, muttei ollut peruttavissakaan. Eihän hän kuitenkaan halunnut jättää miestä.

Toinen tytär Clementine oli lastenhoitajana, niin ikään Lontoossa. He eivät olleet koskaan ymmärtäneet, miksi Clemmien oli pitänyt lähteä Lontooseen saakka ollakseen nanny.

Ihmiset olivat usein yllättyneitä kuullessaan, että Clemmien sisar oli lääkäri ja veli bisnesmies. Yllättyneitä siitä, miten Clemmie oli uraa luoneista sisaruksista "vain" lastenhoitaja, nanny nelivuotiaalle tytölle perheessä jonka äiti oli investointipankkiiri, mutta Clemmie ei olisi ikimaailmassa vaihtanut paikkaa tämän kanssa. Hän kaipasi Skotlantia, perhettään, jopa heidän koiraansa ja sisarusten kiireisessä elämässä oli hänelle harvoin aikaa. Oli ollut toinenkin syy lähteä Skotlannista, hänen hyvä ystävänsä Fraser. Ei heille ollut riitaa tullut, mutta Clemmie ei enää kestänyt nähdä tämän deittailevan muita naisia, sillä Clemmie oli itse rakastunut Fraseriin. Koska hän ei kokenut voivansa rakastaa ketään toista, kyllä hän oli yrittänyt, Clemmiellä oli nyt toinen, nannyn työtä suurempi suunnitelma, joka muuttaisi hänen elämänsä täysin. Häntä jännitti kertoa perheelleen, että aikoi hankkia lapsen. 

She didn’t know how her siblings would react, but neither Ross nor Alice were slow to express an opinion on anything and everything, and even though they were all now adults they still tended to treat Clemmie as someone who needed guidance and protection for her own good. Nerves fluttered as she anticipated the conversations that were coming her way. She was a people pleaser and didn’t enjoy difficult conversations. And this particular conversation was going to be difficult. They thought they knew her. They were in for a shock.

Kun Lucy tuli tuomaan tarjoustaan Millerien talolle, jouluun oli enää muutama päivä aikaa, eikä Ross ollut vielä tullut kotiin. Sattumien summana Rossin äiti ja isoäiti luulevat häntä Rossin tyttöystäväksi. Lucy kyllä ihmettelee lämmintä vastaanottoa, mutta tarttuu kauniin kodin ja ystävällisten ihmisten vieraanvaraisuuteen ja kun Millereille selviää ettei hän olekaan "Rossin Lucy" on jo myöhäistä. Lumimyräkkä on saartanut syrjäisen talon, junavuorot on peruttu, eikä Lucy pääse palaamaan Lontooseen. Millerien vieraanvaraisuus jatkuu, Lucy antaa periksi ja Nanna Jean alkaa toivoa että suloisesta Lucysta ja komeasta Rossista tulisi ihan oikea pari. 

Välillä feelgoodit tuntuvat vähän teennäisiltä ja meinaan siksi kyllästyä tarinaan, mutta Morgan osaa kirjoittaa niin aidosti ja minua koskettavasti. Tässäkin oli niin ihania ja hyvin rakennettuja henkilöitä, ihanan pöljä perhe jos niin voi sanoa. Aina nousee enemmän tai vähemmän suosikkeja esiin, tällä kertaa Alice oli sellainen kenestä en ihmisenä erityisemmin pitänyt ja hänen ja Nicon suhde jäi etäisimmäksi. Sen sijaan Ross ja Lucy sekä Clemmie ja hyväsydäminen Fraser, joka oli adoptoinut orvoksi jääneen nelivuotiaan sukulaistytön, olivat ihania pareja ja entä Nanna Jean, hän oli mahtava! Mitenkähän minäkin pääsisin Millerien perheen joulunviettoon kuokkimaan... 

Tämä oli nyt viides Morganilta kuuntelemani kirja, neljäs englanniksi, kolmas jouluun sijoittuva, eikä varmasti viimeinen. 

Suomeksi on juuri ilmestynyt Kenties tänä jouluna, mutta se on käsittääkseni saatavilla vain pokkarina ja e-kirjana.

Tässä linkit aiempiin juttuihini:

The Christmas Escape

One More for Christmas

The Summer Seekers

Perhe-elämää aloittelijoille

Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa

Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa

WSOY, 2022

Suomennos: Anna Skogster

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 5 h 17 min

Nuori pariskunta on muuttanut pienelle paikkakunnalle Vellingiin, Länsi-Jyllantiin. Mies on opettaja, nainen äiti ja "opettajan puoliso". Kaikki on uutta, mukaan lukien elämäntyyli joka on kaupunkilaiselle aivan vieras. Että maanviljelijät morjenstavat traktorilla ohi körötellessään, kun hän työntää lastenvaunuja loputtomien peltojen viertä ja maatilakaupasta voi vain ottaa haluamansa ja jättää maksun tiskille.

Sen vuoden aikana kun olemme asuneet Vellingissä, en ole muuta tehnytkään kuin oksentanut, synnyttänyt ja imettänyt, ja nyt poikani hymyilee minulle aivan kuin millään näistä kolmesta asiasta ei olisi mitään tekemistä hänen kanssaan. Hänelle pitää saada nimi ja sinulle työ, rehtori sanoo. Sinun pitää kotiutua, kokemus on osoittanut, että opiston opettajat jäävät vain, jos aviopuoliso viihtyy. Me emme ole naimisissa, sanon. Jatkossa olisi syytä olla, rehtori sanoo ja osoittaa poikaani kuin sanatonta perustelua.

Mies opettaa kansanopistossa kirjoittamista ja saa siksi yhdet kaikkein raskaimmista oppilaista, heidät jotka ovat masentuneita tai haluavat maailmaaparantaviksi toimittajiksi tai ainakin tuntevat tarvetta selittää ja uskovat sen tähden, että kirjoittaminen pelastaa heidät.

Suurin osa on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja toivoo, että kansanopisto tarjoaa heidän elämälleen suunnan. He päättävät niin jo matkalla opistolle, ovat niin varmoja tulevasta, että voisivat kirjoittaa postikortit etukäteen. 

Kansanopisto on tiiviste, liemikuutio, kokoon keitetty toive yhteisöstä, joka voidaan laulaa, tanssia ja puhua esiin. Oppilaat maksavat opiston tarjoamista puitteista ja tietävät, että heitä ympäröivät ihmiset toivovat tismalleen samaa kuin he itse, ja siksi heidän pieni universuminsa tuntuu niin vastustamattomalta ja hölmöltä. 

Olipas hauska ja kiinnostava kirja! Olisin voinut kuunnella tätä vaikka kuinka paljon pidempään. Ihanan arkista ja realistista ja toisessa hetkessä taas ei ollenkaan. Paloin halusta kuulla miten asiat etenevät ja kuuntelinkin tämän ennätysvauhtia loppuun. 

Kirja tapahtuu koulun yhden lukuvuoden aikana. Opisto, sen oppilaat ja opettajat ovat oma tiivis yhteisönsä, jonka ulkoreunalla minäkertoja keikkuu etsien omaa rooliaan, miten olla muutakin kuin yhteisön valmiiksi määrittelemät äiti ja opettajan puoliso. Hän alkaa kirjoittaa "oraakkelina" paikallista kysymys- ja vastauspalstaa ja käydä autokoulua, ja nämä molemmat ovat aktiivisesti mukana kirjassa, samoin perinteiset tanskalaiset laulut ja virret, joita hän sanoittaa uudestaan. Minttu Mustakallio on taas äärettömän hyvä omassa työssään ja propseja pitää antaa myös kääntäjälle, ei ole ollut työ ihan helpoimmasta päästä, mutta lopputulos on loistava! 

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

Natalie Jenner: Jane Austenin talo

Minerva, 2021

Suomennos: Jänis Louhivuori

Alkuteos: Jane Austen Society, 2020

Lukija: Annu Valonen

Kesto: 12 h 17 min

Luin noin puolet kirjasta lukukirjana ja kuuntelin loput äänikirjana. 

Jane Austen eli ja kirjoitti viimeiset vuotensa pienessä, uinuvassa Chawton -nimisessä kylässä. Jane Austenin talo sijoittuu tuohon kylään, kohta toisen maailmansodan jälkeen. Austenin sukulaiset tuhosivat valtavan määrän hänen kirjeitään ja muuta mahdollista memorabiliaa, ettei niitä päätyisi vieraiden ihmisten käsiin. 

Kirjassa eletään aikaa, jolloin Austenin jäämistöä huutokaupataan ja vasaran alle on joutumassa myös hänen viimeinen kotinsa, nyt kun siellä asunut sukulainen menehtyy ja perijä tahtoo myydä tilukset sijoittajille. Tarvitaan siis ripeitä liikkeitä.

Kirja lähti liikkeelle lyhyestä tapaamisesta, kun chawtonilainen renkipoika Adam kohtasi amerikkalaisen filmitähden joka oli tullut katsomaan Austenin taloa. Vierailijoihin kylässä oli totuttu, mutta näyttelijätär vannotti että Adamin on tutustuttava Austenin kirjoihin. Adam lupasi ja piti lupauksensa. Hänessä syttyi palo lukemiseen ja hänestä tuli yksi Jane Austen Societyn kahdeksasta jäsenestä.

He olivat hyvin erilaisia, eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, seikka jolla tuohon aikaan oli vielä suuri merkitys. Mutta heitä yhdisti yksi, ja toisaalta vain yksi asia: rakkaus Jane Austenin elämäntyöhön ja tahto pelastaa tämän kotitalo.

Ehkä minulla oli liian suuret odotukset kirjasta, jonka kuvataan ja luvataan olevan hyvän mielen lukuromaani kaikille Jane Austen -faneille. Olinhan tämän lukemista odottanutkin jo pitkään ja kansi on niin söötti ja ja ja! Minä nimittäin meinasin pitkästyä sen parissa moneen otteeseen. Toisaalta, tätä on verrattu siihen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjaan, joka minulla jäi kesken juurikin siksi, koska pitkästyin. Tässä on toki tietyllä tapaa haettu sitä austenmaista rakkausasioiden kehittelyä, mutta kun tästä puuttui täysin se kaimani hauskuuttelu, niin ei vain napannut.

Koska kirjastossa oli varauksia jouduin myös jättämään lukukirjan kesken noin puolivälissä ja kuuntelemaan loput äänikirjana, mikä oli sekin harmi, sillä itse luettuna kirja toimi minulle paremmin, enkä valitettavasti pitänyt tämän lukijan täydellisyyttä hipovasta eleettömyydestä.