Moa Herngren: Ruotsalainen avioero

Moa Herngren: Ruotsalainen avioero

Gummerus, 2024

Alkuteos: Skillsmässan, 2022

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 10 h 43 min

Bea ja Niklas olivat olleet naimisissa jo kolmekymmentä vuotta. Heidän teini-ikäiset kaksostyttärensä Alexia ja Alma olivat kuin Jin ja Yang, eivät muistuttaneet ollenkaan toisiaan. 

Heillä oli ollut viime aikoina vaikeaa, ja joukot Niklas oli alkanut kulkea omilla teillään, ja välillä juodakin niin, että oksensi krapuloissaan. Eihän sellainen ollut arvostetun lastenlääkärin vapaa-ajan viettoa. Bea ajatteli silti, että he selviäisivät mistä haasteista tahansa, koska he olivat rakastuneet suuren kriisin keskellä. Bea ei olisi selvinnyt isoveljensä kuolemasta ilman Niklaksen tukea. Mutta miksi mies ei nyt vastaa viesteihin tai puheluihin?

Kun Niklas vihdoin ottaa yhteyttä, hän on välttelevä. Niklas kertoo olleensa yötä ystävänsä luona, eikä aio tulla kotiin. Mitä se tarkoittaa?

Kuluu viikkoja, ja Niklas kertoo haluavansa erota. Mutta kun mies kirjoittaa yhdenkin ystävällisen tekstiviestin, Beassa herää toivo, että pienikin hyvän tahdon murunen on merkki isommasta. Ehkä Bea itse on suurennellut tapahtunutta, ehkä hänen mielikuvituksensa on maalaillut vääränlaisia kuvia, tehnyt asioista vaikeampia kuin ne ovatkaan. Ystävättärienkin liitoissa on ollut kriisejä, eivätkä he kaikki ole eronneet, vaan palanneet yhteen kun on saatu hetki omaa aikaa. 

Toisessa osassa näkökulma vaihtui Niklakseen ja palasi ajassa taaksepäin, aikaan jolloin Niklas alkoi tavata Mariaa. Oli kiinnostavaa saada perspektiiviä Niklaksen elämään Bean ja tyttöjen kanssa, ja toisaalta nähdä miten ja missä vaiheessa Niklaksen ja Marian suhde lähti kehittymään, ja miten asiat päätyivät niin pitkälle, että Niklas halusi erota Beasta ja mennä yhteen Marian kanssa. 

Kertojien vuorottelulla sai lukea miten esimerkiksi pariskunnasta toinen elää keittiöremontin stressissä ja toisella on hektinen työ ja hänelle on ihan sama minkä väriset kaapinovet keittiössä on, kunhan siellä saa keitettyä kahvinsa ennen töihin lähtöä. 

Beakin tuntee Marian, hyvinkin, sillä heidän tyttärensä käyvät samalla hevostallilla. Monet kisamatkat on yhdessä viikonloppuisin käyty. Bea ei pidä Mariaa riittävän tyylikkäänä Niklakselle. Miten Maria on onnistunut viemään hänen paikkansa? 

Eikä Maria menettänyt ainoastaan aviomiestä, sillä hän on hyvin läheinen vanhenevien appivanhempiensa kanssa ja viihtyy heidän luonaan Gotlannissa paremmin kuin Niklas itse. 

Ruotsalainen avioero herätti minussa monenlaisia ajatuksia siitä, että vaikka pariskuntana eletään yhdessä ja yhteisessä kodissa, silti nähdään vastaan tulevat asiat ja tapahtumat eri näkökulmista ja persoonallisin silmin. On aivan eri painotukset asioiden tärkeydestä (vaikka molemmat sanoisivat esimerkiksi että perhe on tärkein, niin se voi tarkoittaa aivan eri asioita) ja jokainen tuo sen yhteisen elämän lisäksi suhteeseen ihan omat kokemukset joita ei jaa sen toisen puoliskon kanssa, kuten työ, siis siinä mielessä ettei puoliso ole työpaikalla mukana näkemässä siellä vietettyä päivää ja vaikka olisikin, ei silti näe toisen ihmisen pään sisälle. 

Tässä esimerkkiä näistä näkökulmaeroista. Ensin Bean kertomaa:

Makuuhuoneen seinälle joku, arvattavasti Maria, on kiinnittänyt kammottavan peilin, jossa on pramea kultakehys, ja kylpyhuoneessa on vieras meikkilaukku. Bea nuuhkaisee ilmaa. Sama tuoksu kuin eteisessä.

Bean ihanassa keittiössä he ovat panneet syrjään kaikki hienot kulhot ja vaasit jotka hän jätti tänne tyttöjä varten. Vitriinikaappi on tyhjennetty kauniista esineistä, ja niiden tilalle on työnnetty Niklaksen vanhoja kirjoja ikään kuin se olisi kirjahylly. 

Keittiön pöytä, joka sopi yhteen uusien sammalenvihreiden ovien kanssa, on siirretty ruokasaliin, ja sille on levitetty epämääräinen liina. Keittiön ikkunan edessä on valkoinen, kovamuovinen pöytä, jota Bea ei ole koskaan ennen nähnyt, ja keittokirjat, jotka sopivat niin hyvin pieneen syvennykseensä, ovat nyt läjissä lattialla.

Bea yritti tietoisesti lähteä asunnosta niin näkymättömästi kuin mahdollista, tyttöjen vuoksi, näki vaivaa sen eteen, että tämä tuntuisi heille edelleen kodilta. Mitä ilmeisimmin täysin turhaan. Tuntuu kuin Niklas ja Maria olisivat kusseet hänen kotinsa päälle. Ajatus Bean ostamisesta ulos perustui siihen, että tyttöjen turvapaikka pysyisi niin koskemattomana kuin mahdollista, niin Niklas sanoi selittäessään jääkylmästi, ettei Bealla ollut varaa jäädä asumaan tänne. Koko juttu olikin pelkkää paskapuhetta. Niklas ei malttanut odottaa, että saisi tuoda Marian asuntoon ja antaa tämän tärvellä sen, minkä luomiseen Bea on pannut koko sielunsa.

Sitten Niklaksen ajatuksia:

Syytökset siitä, että Maria olisi muuttanut asuntoon ja ottanut siellä ohjat, eivät voisi olla kauempana totuudesta. Maria on vain kannustanut häntä ja auttanut kantamisessa. Tarjonnut vähän tavaroita kunnes hän ehtii hommata uusia, omia. He siirsivät huonekalut yhdessä yöllä, ja ensimmäisen kerran Niklaksen elämässä sisustaminen tuntui hauskalta. 

Hän tuntee itsensä vapaaksi ja rohkeaksi, koska uskalsi kokeilla. Ei ole oikeaa eikä väärää. Värien yhteensovittaminen ei ole tärkeämpää kuin se, missä hän haluaa keittiön pöydän olevan. Hänen makunsa on ihan okei. Jos Niklaksen mielestä on kodikasta ja kivannäköistä, että keittiössä on kirjoja, silloin se käy. Ja jos tytöt ovat jotain muuta mieltä, hän kuuntelee tietenkin heitä. Mutta eikö hän kerrankin saisi itse päättää, miltä hänen kotinsa näyttää? Vai saako Bea ex-vaimona edelleen päättää, mihin helvettiin hän tunkee kipponsa ja kuppinsa. 

Pidin kirjasta neljän tähden edestä ja suosittelen, mikäli molempien puolisoiden näkökulma avioliiton hajoamiseen kiinnostaa. Tämä voisi toimia myös vertaistukikirjana lukijalle joka käy läpi eroa tai miettii ottaako sen ison askeleen. Sellaisia ei aina tarvitse etsiä hyvinvointioppaiden joukosta. 

Kirjan loppu, joka tapahtui puoli vuotta myöhemmin, ei ollut mielestäni oikein uskottava. Kaipasin perusteluja, olisin halunnut edes pikakelauksen tapahtumista sen jakson aikana, että suostuisin näkemään miten siihen päädyttiin.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano: Kaunokaisia

WSOY, 2024

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 17 h 43 min

William oli yksinäinen lapsi, joka oli aina tuntenut etteivät vanhemmat halunneet häntä. Miten rikkinäinen voikaan olla sellainen koti, jossa oli kyllä molemmat vanhemmat, mutta nämä olivat kohdanneet ylitsepääsemättömän surun. Sitä ei koskaan lausuttu ääneen, mutta William sai selville, että hänellä oli ollut nelivuotias isosisko joka oli kuollut kohta Williamin synnyttyä. Tapahtuneen jälkeen vanhemmat olivat sulkeneet Williamin ulkopuolelle, eivätkä osoittaneet pojalleen hänen kasvaessaan minkäänlaista rakkautta tai kiintymystä. Aivan kuin olisi ollut hänen syynsä, että sisar sairastui.

William löysi kutsumuksensa kun keksi koripallon (eri pallolajeista siksi että koreja saattoi heitellä yksinkin) ja pääsi mukaan koulun joukkueeseen. 

1978 hän aloitti stipendiaattina yliopistossa, jossa tapasi Julian. 

Tyttö oli ärsyttänyt häntä keskeyttämällä luennoivan professorin jatkuvilla kysymyksillään, mutta kun Julia eräänä päivänä tuli juttelemaan hänelle, tyttö alkoi oudolla tavalla kiehtoa häntä. 

Julia ehdotti, että William kirjoittaisi Julian puhelinnumeron historian muistiinpanoihinsa, ja ennen kuin Julia lähti omaan suuntaansa, William lupasi, että soittaisi hänelle seuraavana iltana. Oli jossain määrin yhdentekevää oliko William ihastunut häneen vai ei. Nuori nainen näytti siinä keskellä pihaa päättäneen, että heistä tulisi tyttöystävä ja poikaystävä. Myöhemmin Julia paljasti Williamille katselleensa häntä luennoilla viikkotolkulla ja tykästyneensä hänen tarkkaavaisuuteensa ja vakavuuteensa. "Sinä et hölmöile niin kuin muut pojat", hän sanoi.

Williamin stipendi edellytti, että hän tekisi kampuksella myös töitä. Hän valitsi pesulan siksi, että se sijaitsi samassa rakennuksessa kuntosalin kanssa, ja puntteja hänen oli nostettava ahkerasti pärjätäkseen yliopiston koripallojoukkueessa. High schoolissa hän oli pärjännyt pituutensa ansiosta, mutta nyt hän oli vain yksi muiden pitkien, mutta häntä voimakkaampien poikien joukossa. 

Häntä ei meinattu ensin huolia pesulaan, "ei tämä ole valkoihoisten poikien paikka", mutta hänet huomasi sattumalta siellä jo työskentelevä Kent, joka pelasi samassa joukkueessa ja niin nämä kaksi alkoivat tehdä samaa työvuoroa. 

Kent väitti olevansa sukua Magic Johnsonille, joka opiskeli viimeistä vuotta Michigan Statessa ja jota pidettiin yleisesti varmana ykkösvarauksena tulevassa NBA:n varaustilaisuudessa. Kentin oli niin helppo saada ystäviä - kaikki pitivät hänestä - että William kummasteli, miksi Kent halusi viettää aikaa hänen seurassaan. William ymmärsi vain sen, että hänen pidättyväisyytensä näytti miellyttävän Kentiä, joka sai tilaisuuden ohjata heidän ystävyyttään haluamaansa suuntaan. Kent hoiti puhumisen, ja otti aikansa ennen kuin William tajusi, että Kent puhui niin paljon elämästään saadakseen Williamin puhumaan omastaan. Kuultuaan Kentin isoäidin leukemiasta joka oli ällistyttänyt koko perhettä - ilmeisesti voimakastahtoinen isoäiti oli julistanut elävänsä ikuisesti ja kaikki olivat uskoneet häntä -, William sanoi Kentille vaihtaneensa vain yhden kirjeen vanhempiensa kanssa opintojensa aikana ja aikovansa jäädä joulutauon ajaksi yliopistolle.

Yhtenä iltana pitkäksi venähtäneiden harjoitusten jälkeen, kun he kulkivat hiljakseen aution pihan poikki lihakset väsymyksestä jomottaen, Kent sanoi: "Joskus on pakko muistuttaa itselle, ettei ole väliä, vaikka valmentaja laittaa penkille tai antaa minun kuulla kunniani, koska ei pidä hienosta pelitavastani. Minä aion lääkikseen. Sitä tulevaisuutta hän ei voi minulta viedä."

William yllättyi. "Siis tuleeko sinusta lääkäri?"

"Aivan varmasti. Millä minä sen maksan ei ole vielä aivan selvää, mutta kyllä se jotenkin järjestyy. Mitä sinä aiot seuraavaksi?"

William olisi halunnut vastata "koripalloa", mutta tiesi ettei ollut riittävän hyvä pelastaakseen ammatikseen. Missä muussa hän voisi olla lahjakas?

Kun William ja Julia olivat sopineet hääpäivän, Julia piti tärkeänä soittaa yhdessä Williamin äidille, jota ei ollut koskaan tavannut. Kun äiti päätti puhelun alle kymmenessä minuutissa sanoen että hänen on mentävä koska hänellä on "jotain uunissa", Julia oli pettynyt. Williamin teki surullisemmaksi Julian pettymys kuin äidin kylmäkiskoisuus, jota hän oli osannut odottaakin. 

Julia teki hänet onnelliseksi ja hän antoi tytön päättää mitä he milloinkin tekisivät, samoin sen että William ryhtyisi opiskelemaan historian professoriksi, sillä miksipä ei, jos se oli Julian mielestä hyvä idea. 

Isä lähetti valmistujais- ja häälahjaksi 10000 dollarin shekin, jonka William päätti olla lunastamatta. Se oli ollut ainoa yhteydenotto vanhemmilta koko yliopistoaikana, eikä raha ollut se mitä hän oli jäänyt heistä kaipaamaan. 

Julia oli vanhin neljästä toisilleen hyvin läheisestä tyttärestä jotka vilkkaaseen amerikanitalialaiseen perheeseen olivat syntyneet, ja häiden jälkeen heidän Rose-äitinsä vaati Williamia unohtamaan "rouva Padavanon" ja kutsumaan häntä äidiksi. Sana oli Williamin suuhun uusi, mutta hän oppi sen, ja hän piti näistä ihmisistä. 

Perhe oli muutenkin tiivis, oma pieni yhteisönsä johon William solahti sujuvasti mukaan. Kun Julia kertoi odottavansa lasta, alkoivat kuitenkin vaikeudet. 

Tässä oli lukuromaani johon sai kunnolla uppoutua ja niin kyllä teinkin, sillä kuuntelin kirjan 1,25 x nopeudella kahdessa päivässä ja se tekee kuitenkin neljätoista tuntia luurit korvilla. Lisäksi kirja kiilasi pitkän postausjonon kärkeen heti tuoreeltaan, eli kuuntelin sen eilen ja toissapäivänä. 

Mieleeni tuli aiemmin lukemistani kirjoista esimerkiksi Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi sekä Gabrielle Zevinin Huomenna, huomenna ja huomenna. Siinä oli paljon tapahtumia ja käänteitä, se oli selkeästi juonivetoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä. Oli isoja elämän valintoja, pohdintaa siitä onko ihmisellä aina oikeus toimia omien tunteidensa mukaan ja missä määrin lojaalius menee niiden edelle, vai meneekö, tai pitäisikö edes mennä? Kuka toimi itsekkäästi, kenen pitäisi joustaa, miten paljon totuutta voi muuttaa suojellakseen itselleen rakasta ihmistä? Miten paljon perhesiteet voivat venyä, ja mitä tapahtuu kun ne eivät veny enää enempää? 

Tässä olisi oiva kirjavalinta syksyn lukupiireihin!

Lämmin suositus Kaunokaisille ja toivomus kustantajalle, että Napolitanoa saadaan lisää suomeksi. 

Cozy crime -sarjojen jatko-osia

Olen koko kesän kuunnellut niin paljon kirjoja, että postausjonoa sen kuin kertyy. Tällä kertaa paketissa onkin peräti neljä dekkaria, jotka ovat sarjan jatko-osia, toisin sanoen näiden sarjojen parissa olen jatkanut. 

Tällä kertaa mukana on yksi suomalainen erittäin cozy dekkari, englantilainen historiallinen dekkari sekä kaksi ruotsalaista dekkaria, joista Cedervallin kirjassa ei ole mitään raakuuksia. Ohlssonin kirjassa on mukana muun muassa aiemmin tapahtunut paloittelumurha, mutta verellä ei silti mässäillä. 

Osien irrallisuutta miettien Eppu Nuotion kirjassa on vähiten väliä sillä, onko sarjaa lukenut aiemmin. Muissa kolmessa päähenkilöiden suhteen / välien kehittymisestä saa eniten irti, kun osat lukee ilmestymisjärjestyksessä.

***

Marianne Cedervall: Haudataan menneet

#2 Mullvaldsin murhat

Otava, 2023 (kuunneltu 11/23)

Suomennos: Riie Heikkilä

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 44 min

Anki Karlsson oli muuttanut vuosi sitten Gotlantiin eläkepäiviään viettämään ja viihtyi hyvin Mullvaldsin maaseudulla kahden islanninhevosensa kanssa. Muuttoon alkujaan epäilevästi suhtautuneet ystävättäret olivat tulleet kahden viikon "ratsastusleirille", kuten he syyslomaansa Ankin luona kutsuivat.

Mullvaldsin syksyn uusi kohokohta, tryffelifestivaalit, olivat lähestymässä ja loppuvalmistelut täydessä käynnissä. Uusina henkilöinä kirjassa olivat esimerkiksi ravintoloitsijat Sara ja Micke sekä Nils, jonka 70-vuotispäiviä tryffelijuhlan ohessa vietettiin. Tryffelimaat ovat Nilsiltä vuokrattuja ja tryffelibisneksessä pyörii monia tekijöitä.

Ensimmäinen varsinainen dekkarillinen tapahtuma oli Nilsin ulko-wc:n tuhopoltto ja teksti seinässä: Kuolema tryffelisialle! Varsinainen rikos tapahtuu kun Anki ystävineen sekä Nils seurueineen osallistuvat hienoille illallisille Saran ja Micken ravintolassa. Kuuden ruokalajin jälkeen yksi vieraista tuupertuu kuolleena niille sijoilleen ja poliisi epäilee myrkytystä. 

Kuuntelin sarjan ensimmäisen osan alkukesästä '23 ja olin silloin jäänyt hieman epäilevälle kannalle sen suhteen jatkanko sarjan parissa. Viisi kuukautta muhineena jatko oli alkanut kiinnostaa, ja koska kolmas osa oli pian ilmestymässä, päätin ladata kirjan luureihini. Sijoittuivathan tapahtumat sitä paitsi sopivasti marraskuuhun, jolloin myös kirjan kuuntelin. 

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa eräs kirjan kuunnellut oli jättänyt yksisanaisen kommentin "mummomainen", ja koska hän oli antanut kirjalle vain kolme tähteä, ymmärtäisin kommentin sävyn negatiiviseksi. Itsehän voisin 60-luvun lopulla syntyneenä jo mummo ollakin, joten minusta on vain mukavaa, että kirjojen päähenkilöt eivät aina ole maksimissaan 30-40-vuotiaita. 

Eija Ahvo on ihana lukija, ja olisin voinut jo hänen takiaan kuunnella kirjan ilman että siinä olisi tapahtunut yhtään murhaa. Lisäpisteitä siitä, että kun kirjassa oli laulu, hän myös lauloi, ja miesten repliikit hän luki hieman möreämmin. Voi olla että se häiritsee taas osaa kuuntelijoista, ottaen huomioon että useimmat suomalaiset haluavat kuunnella vain tasapaksua, väritöntä pajatusta. 

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, jolle annoin kolme tähteä, tälle yhden enemmän. Henkilöitä oli jälleen paljon ja vain muutama ennestään tuttu, joten sain kyllä pinnistellä muistaakseni kuka oli kenenkin sisko tai setä, ja mikä hän oli ammatiltaan. 

Kirjassa oli mukana useampia koiria. Meillä on nyt omassa laumassa ensimmäinen pohjavillan omaava ja olen ihastellut sen pohjavillan pehmeyttä. Kirjassa eräs kyläläinen kerää tryffelikoirien (toinen puhdas lagotto romagnolo, toinen vesikoiraristeytys) saksilla leikattua karvaa karstatakseen sen langaksi, tarkoituksena kutoa villasukat. Koirankarvoista voi tosiaan tehdä lankaa, mutta pääasiassa siihen tarkoitukseen käytetään juurikin harjattua pohjavillaa. Trimmattu (leikattu) karva käy jos se on minimissään neljän sentin mittaista, mutta silloinkin langasta tulee pistelevää, ja koska kirjassa koirien kihara turkki leikattiin kerran kuukaudessa, kovin pitkäksi se ei voinut siinä ajassa ehtiä. Sukat sellaisesta langasta voisi lahjoittaa lähinnä vihamiehelleen. 

Kaiken lisäksi karvoja kerättiin muovipussiin, todellisuudessa ne tulee säilyttää esimerkiksi paperipussissa, ei missään nimessä muovin sisällä, ettei karva eltaannu. Harmi että tämä meidän pohjavillainen koiramme on pieni kleinspitz; menisi kauan ennen kuin siitä saisi edes yhden sadan gramman lankakerän aikaiseksi!

***

Lynn Messina: Jadetikarin arvoitus

Aula & co, 2023 (kuunneltu 7/24)

Suomennos: Nelli Hietala 

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 8 h 49 min

Ensimmäisessä osassa Bea(trice) Hyde-Clare, orastava vanhapiika 1800-luvun Lontoossa, oli niin kovasti halunnut ratkaista kuolemantapauksen, että oli tullut siinä sivussa keksineeksi itselleen mystisen miesystävän. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei enää pääsisi tästä valheesta irti, halusivathan hänen ylläpidostaan huolehtivat setänsä ja tätinsä niin mielellään löytää hänelle miehen, joka vastedes huolehtisi hänen elinkustannuksistaan. Hän ei välttämättä olisi halunnut juuri nyt toisen mysteerin kohdalleen, mutta niin vain käy, että eräs mies kaatuu kuolleena käytännössä hänen jalkojensa juureen. Miehen selässä törröttää tikari. Eihän sellaista voi olla tutkimatta. Mukaan sotkeutuu jälleen ensimmäisestä osasta tuttu aatelismies, joka sekä ärsyttää Beaa, että saa hänen sydämensä väpättämään.

Pidin itselleni pienen puhuttelun kun ryhdyin kuuntelemaan tätä kakkososaa Bean rikostutkimuksista. Mikäli aion tähän ryhtyä, en voi asennoitua kirjaan tahattomana parodiana. Ensimmäinen osa kun lipsui mielestäni sen puolelle mennessään niin yli sopivaisuussääntöjen noudattamisen vahtimisessa. Pidin tästä toisesta osasta paljon enemmän ja tässä itse rikostutkintakin oli isommassa roolissa. Toisaalta muutama viikko ja toistakymmentä kirjaa myöhemmin en muista siitä enää juuri mitään...

***

Eppu Nuotio: Pitkäsoitto

#3 Rakel Oksa ratkaisee

(kuunneltu 7/24)

Gummerus, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 53 min

Rakelin ja Dannen on-off-suhde on muuttunut vakavammaksi ja Raakel on erityisen iloinen siitä, miten luontevasti Dante ja Raakelin poika Eero tulevat juttuun. Kesäinen purjehdusloma kolmestaan oli ollut menestys.

Raakel on työhuoneellaan täystyöllistetty, mutta Dante ehtii ottaa vastaan tarjotun remonttikeikan, jossa entinen Oivan kone -niminen elektroniikkaliike muuttuu sukupolvenvaihdoksen myötä kahvilaksi. 

1980-luvun alussa Oivan koneella menee vielä hyvin. Omistajan poika Pekka on ollut nuoresta saakka liikkeessä töissä. Pahinta siinä ei ole pieni palkka, vaan päivien monotonisuus. Hän unelmoi muuttavansa Amerikkaan, Floridaan jossa paistaa aina aurinko. Siellä he tyttöystävä Astan kanssa laittaisivat pystyyn levyfirman, siitä huolimatta, että isä toivoo juuri hänestä jatkajaa omalle yritykselleen. Asiat kuitenkin mutkistuvat monestakin syystä.

Eppu Nuotion dekkarit ovat kyllä niin cozyja kuin cozy crime olla voi. Enemmän keskitytään sekä jatkuvajuoniseen ihmissuhdepuoleen että rikostarinan ihmissuhteisiin, eikä rikoksilla mässäillä. 

***

Kristina Ohlsson: Varjopaikka

WSOY, 2024

(kuunneltu 8/24)

Lukija: Aku Laitinen

Kesto: 15 h 36 min

Juuri ylioppilaaksi valmistunut Iben oli valehdellut saaneensa stipendin valokuvauskurssille Visbyhyn, mutta tosiasiassa hän oli tullut Hovenäsetiin ja vuokrannut sen saman talon, pakastimeksi kutsutun, jossa August Strindberg oli asunut kunnes oli muuttanut yhteen rikostutkija Maria Martinsonin kanssa. Eikä hän ollut siellä ottaakseen valokuvia, vaan vanhan paloittelusurman takia. 

August Strindbergillä on kädet täynnä työtä viimeistellessään leivontakilpailun järjestelyitä ja hioessaan omaa kilpailureseptiään. Myös antiikkikaupassa riittää vilskettä ja hänelle tuodaan myyntiin muun muassa arvokas veitsisarja. 

Kylän kietoutuessa mystiseen sumuun Iben näkee monien kyläläisten tavoin ruumiin roikkumassa rannan uimahyppytornista. Mies oli nuori, korkeintaan kolmenkymmenen, ja köydeltä näyttävä punos jossa hän roikkui, olikin teräsvaijeria. Miehen taskuissa ei ollut mitään: ei kännykkää, ei henkkareita, ei itsemurhaviestiä. Jos mies oli päättänyt lopettaa päivänsä niin julkisella paikalla ja niin dramaattisella tavalla, eikö hän halunnut ihmisten saavan tietää kuka hän oli?

Maria palaa kesälomalta sopivasti murhaa seuraavana päivänä ja poliisille selviää pian, että mies on murhattu. Tapaus on ikään kuin alkusoittoa suuremman tapahtumaketjun selviämiselle, ja jäljet johtavat taaksepäin aina vuoteen 1989. Tähän kokonaisuuteen kietoutuu myös yksinhuoltajaisä Oskar, joka asuu eskaria käyvän sokean tyttärensä Matildan kanssa. Oskar ei aina ole ollut sopiva lapsen huoltajaksi, mutta nyt hän yrittää tosissaan, sillä maailmassa ei ole mitään Matildaa tärkeämpää. 

Varjopaikka rullasi liikkeelle melko hitaasti, ja olisin tiivistänyt sitä monessa kohtaa. Nautin silti kovasti kirjan tunnelmasta ja Aku Laitinen sopii sen ääneksi erittäin hyvin. Joskus vain tuli sellainen tunne, että asiat voisivat nytkähtää eteenpäin nopeammin ja poliisi saada vihdoin tietoonsa ne asiat jotka lukija on tiennyt alkusivuilta lähtien. 

***

Kaikki neljä sarjaa tulevat erittäin todennäköisesti jatkumaan ja tällä hetkellähän sekä Messinan että Cedervallin kirjoista on jo tullut uudet osat. August Strindbergistä kuuntelinkin jo kolmannen osan, joka jää seuraavaan koontiin.

Äänikirjapalvelusta Messinalta löytyy englanniksi myös "regency romanceja", pitää laittaa harkintaan kun tahtoo jotain oikein hömppää. 

2 x sotarakkautta - Leila Tuure & Leena Falttu

Tällä kertaa paketissa kaksi suomalaista toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvaa romaania.

Leila Tuure: Varjojen aika 

Word Audio Publishing, 2024

(Painettu kirja: 2007)

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 30 min

Ainon vanhemmat eivät olleet hyväksyneet talontyttären avioitumista tehdastyöläisen kanssa, mutta Aino ja Lauri olivat pitäneet pintansa. Viiden yhteiselon vuoden jälkeen esikoistytär oli vihdoin ilmoittanut tulostaan, ja sai nimekseen Marja-Leena, kotoisasti Marju. Myöhemmin huomattiin tytön syntyneen samana päivänä kun Hitler ensi kertaa kannusti joukkojaan vallankumoukseen Munchenissä. Marju sai kuitenkin elää onnellista työläislapsen elämää Porissa, jossa isä oli töissä Rosenlewillä ja äiti leipoi tilauksesta mitä vain. 

Opettaja puhui vastahakoisen isän päästämään etevän tytön oppikouluun, mistä Marju ei ollut osannut haaveillakaan. Työläislasta katsottiin siellä pitkään niin opettajien kuin muiden oppilaidenkin suunnasta, eikä Marjun ollut helppoa löytää ystäviä. Vasta kun tyttö tuli valituksi koulun kuoroon, hänet hyväksyttiin mukaan piireihin. 

Sodan alkaessa Porikin sai osansa pommituksista, mutta kaupunkilaiset eivät onnekseen joutuneet pahimman ryöpytyksen kohteeksi, saati joutuneet lähtemään kotoaan kuten suomalaiset ikärajan läheisyydessä. 

Välirauhan keväänä Marju päätti koulunsa ja oli aika päättää jatkosta lukiossa. Pihapiirillä oli mielipide asiasta kuin asiasta, joten heillä oli yhtenäinen näkemys siitä, että Marjun oli jo aika alkaa tienaamaan. Siitähän isä innostui. 

Lukiokesänä Marju pääsi saksankielentaitonsa ansiosta lentokentälle töihin ja tutustui siellä Horstiin, müncheniläiseen lentäjään, josta oli tuleva hänen elämänsä rakkaus. 

Kuuntelin kirjaa aina kun vain oli mahdollista, sillä siinä oli erittäin koukuttava juoni. Okei, olihan siinä saksalaissotilas ja suomalaistyttö, mutta sekin kuvio oli kirjoitettu hieman eri tavalla kuin aivan perinteisin versio kuuluisi, ja erityisen kivana pidin sitä, että myös Horst sai kertoa asioita omasta näkökulmastaan, mikä sotki positiivisessa mielessä hyvän ja pahan asettelua.

Pori sijaintina on vähän käytetty seutu sotakuvaukseen ja opinkin tästä uutta . Esimerkiksi Porin lentokentän käytöstä tuollaisessa mittakaavassa jatkosodan aikana minulla ei ollut ennestään tietoa, vaikkakin olen itse Satakunnasta kotoisin, asunut lapsuuteni Siikaisissa noin 50 km Porista pohjoiseen ja myöhemmin asunut hetken Porissakin. 

Hiljattain kuuntelin kirjan Petsamon suunnalta ja toivoisinkin, että kirjailijat laajentaisivat näkökulmaa Karjalasta tai Helsingistä muuallekin Suomeen. Sota näyttäytyi aivan erilaisena niin Porissa kuin Petsamossa verrattuna Karjalaan.

Leila Tuurea olen lukenut aiemminkin ja pidän hänen tyylistään ja kirjat sijoittuvat aina tuonne Poriin.

***

Leena Falttu: Hiekan siskot

Lind & co, 2024

(Painettu kirja: 2021)

Lukija: Erja Manto

Kesto: 5 h 52 min

Oili oli asunut samassa talossa joenvarressa koko ikänsä. Hänen miehensä Mauno oli tullut heille kotivävyksi ja sahan johtajaksi, kun Oili oli tavannut raumalaismiehen työväentalon tansseissa. Paavo-isä oli mielellään siirtynyt jo sahalta sivuun, eikä hänellä ollut poikaa työn jatkajaksi, vain tyttäret Sisko, Soili ja iltätähtenä syntynyt kuopus Oili. 

Kun Oililla ja Maunolla on jo kaksi lasta, joutuu Suomi sotaan Neuvostoliiton kanssa, ja Maunoakin tarvitaan rintamalla, jonne hän myös jää. Oili avioituu myöhemmin uudestaan ja saa kolmannen lapsen. 

Tämän tyttären kanssa tapahtuu vakava onnettomuus jollaisista en ollut aiemmin kuullutkaan, eli lapsi joi syövyttävää lipeälientä. Lipeää oli perinteisesti käytetty pyykinpesussa, mutta sitä pidettiin tuolloin jo vanhanaikaisena, ja Oilikin poti omantunnontuskia lipeän vastuuttomasta käytöstä. Sitä käytettiin veteen liotettuna, jolloin se näyttää maidolta, mistä syystä pikkulapset saattoivat sitä vahingossa juoda. Sairaalahoito oli pitkä ja lapsille erittäin kivulias, eikä kaikkia edes pystytty pelastamaan. Idean kirjaansa Falttu oli saanut lukijalta, joka oli kertonut oman sisarensa kuolleen lipeään vuoden ikäisenä.

Google kertoi, että näitä tapauksia oli niin paljon, että lipeän vaaroista tehtiin opetusfilmi, jota esitettiin elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. 

Hiekan siskot oli ensimmäinen niistä kahdesta kirjasta jotka kuuntelin valtakunnallisen äänikirjaston valikoimasta. Sieltä saa varata kerralla viisi kirjaa, mutta oudosti yksi niistä on poistettava siinä kohtaa, jos haluat lainata jonkin vapautuneista kirjoista. Muutenkin sovellus on onnettoman huono ja keskeneräinen. Äänen nopeuden säätö toimii vain 0,25 -kertoimella ja kun kuuntelin tuota eilen postaamaani Ruusutarhaa, sen reilun kymmenen minuutin mittaisten lukujen jälkeen jäi aina 2-3 minuuttia tyhjää aikaa, jolloin kirjaa piti naputella eteenpäin, ellet halunnut kuunnella hiljaisuutta. Sama tietysti tämän kirjan kanssa, mutta tässä oli pidempiä lukuja. Kovin mielelläni en siis tuota kirjastoa käytä, ja valitettavasti oman maakuntakirjaston paljon laajemmat äänikirjavalikoimat menetettiin uuden palvelun myötä. Nyt kun olen palvelua itse käyttänyt, on helppo ymmärtää kuulemani kritiikki. Valikoima on sitten vielä asia erikseen, se on hyvin niukka ja mikä on outoa, niin siellä on monia kirjoja jotka kuuluvat johonkin sarjaan, mutta siitä sarjasta on kirjastossa vain yksi osa, esimerkiksi kolmas tai viides. 

Hiekan siskot on sarjan aloitus ja sen toinen osa Hiekan Siiri on jo julkaistu ja siinä on pääosassa tämä "lipeälapsi". Saatan sen hyvinkin kuunnella, koska se sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. 

Kirjan tapahtumapaikka jäi vähän epäselväksi, jokin maalaispitäjä läntisessä Suomessa kuitenkin. Falttu on kirjoittanut historiallisen sarjan Juuselan suvusta, en ole sitä lukenut mutta se ainakin sijoittuu Eurajoelle josta kirjailijan oma suku on kotoisin. 

Tracy Rees: Ruusutarha

Tracy Rees: Ruusutarha 

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 13 h 26 min

Hampstead, Lontoo, 1895

18-vuotias Mabs oli työskennellyt jäävarastolla pojaksi pukeutuneena elättääkseen kapeilla hartioillaan kahdeksan ihmistä. Kuusi pienempää sisarusta hankkivat kolikoita sieltä täältä, mutta isä ei ollut vielä pystynyt palaamaan töihin, niin paljon tämä suri heidän äitinsä kuolemaa.

Enemmän kuin mitään Mabs toivoi voivansa tarjota paremman elämän sisaruksilleen, mutta siihen hän tarvitsisi suuremman palkan. 

Runsaasta omaisuudestaan huolimatta kymmenen vuotta Mabsia vanhempi Olive Westfallen ei nauttinut suurta suosiota avioliittomarkkinoilla. Hän oli kyllä kuuluisan kapteenin ainoa perijä, mutta liian itsenäinen ja oppinut, eikä hän olisi voinut ajatella muuta kuin tasa-arvoisesti vaimoaan kohtelevaa puolisoa, eikä sellaista ainakaan Hampsteadista löytynyt. Mitä sitä kiertelemään, hän oli vanhapiika, mutta lapsen hän halusi ja oli sen tähden päättänyt ottaa ottotyttären. Hän on tyytyväinen oloonsa naimattomana tyttärenä, mutta vain koska hänellä on seuraa vanhemmistaan. Kun nämä joskus menehtyvät, hän ei halua jäädä yksin maailmassa.

Niin heidän perheeseensä muuttaa neljäs henkilö, nelivuotias tyttö, joka saa uudeksi nimekseen Clover. (Tosin äänikirjan lukija yliäänsi sen "kloua" joten oli helpompaa mieltää tyttö koko ajan Chloaksi.) 

Mabs onnistuu suureksi yllätyksekseen saamaan seuraneidin paikan vain muutama viikko sitten Lontooseen muuttaneesta Finchien perheestä. Vaikka herra Finch tuntuu jostain syystä vakuuttuneen, että Mabsin kaltainen,, kanaalilla elänyt tyttö sopisi hienostorouvan seuralaiseksi, rouva Finch itse on aivan eri mieltä ja antaa sen näkyä niin mykkäkouluna kuin tavaroiden paiskomisena. Ensimmäisen kerran, kun rouva osoittaa sietävänsä Mabsiä lähellään, tämä pyytää häntä lukemaan kirjaa, mutta saa taas uuden raivokohtauksen kuullessaan, ettei Mabs osaa lukea.

Perheessä on neljä lasta, kaksitoistavuotias Ottilie muita sisaruksiaan vuosia nuorempi. Ottilie rakastaa paikkojen tutkimista ja seikkailuja, ja ystävystyy ensin tummaihoisen tytön kanssa mutta huomaa ettei heidän ystävyyttään hyväksytä. Sitten hän tutustuu Oliveen pelastaeasaan pikku Cloverin pinteestä. Ennen pitkää perheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. 

Ruusutarha valikoitui kuunneltavakseni toisena niistä kolmesta äänikirjasta, jotka onnistuin saamaan lainaan valtakunnallisesta e-kirjastosta vain muutaman päivän jonotuksella. En ollut huomannut vahtia sadan tunnin kulumista Storytelillä ja olen kuunnellut niin paljon kirjoja viime aikoina, että tunnit loppui tällä kertaa jo kuusi päivää ennen seuraavaa veloitusta. 

Ruusutarha oli viihdyttävä ja koukuttavakin, siinä mielessä että halusin tietää mitä ja miten henkilöille loppuviimeksi käy. Tässä on hyödynnetty samankaltaista juonikuviota kuin Kotiopettajattaren romaanissa, mutta modernimmalla otteella vaikka historiallinen romaani onkin kyseessä. Henkilöitä oli monta mutta niistä oli helppo pysyä kärryillä, ja kaikkia tarvittiin. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukuromaani, ei mikään ihme, että Tracy Rees on maailmalla suosittu. Kansikin on ihanan romanttinen.

Rauni Paalanen: Eva, Evuška

Rauni Paalanen: Eva, Evuška 

Ntamo, 2023

286 sivua

Niina oli saanut kääntäjästipendin ja tullut Wieniin vuonna 1996 tekemään taustatyötä hankkeelleen suomentaa runoilija Ingeborg Bachmannin tuotantoa. Heti seuraavana päivänä kaupunkiin saapumisestaan hän hakeutui Evan asunnolle.

Heidän ystävyytensä oli alkanut kesästä 1970, jolloin nuori, idealistinen Niina oli lähtenyt ystävänsä Piken kanssa kielikurssille Itä-Berliiniin. Slovakialainen Eva oli päässyt samalle kurssille. Sen jälkeen he olivat tavanneet muutamia kertoja eri aikoina, ja Niina kävi myös vierailulla Evan kotona. Aikuinen Niina ymmärsi jo paremmin, miksi ystävä oli päättänyt loikata länteen ja päätynyt asumaan Wieniin. Nyt Eva oli jättänyt miehensä joka kuitenkin halusi hänet takaisin, ja Eva pohti mitä tekisi.  

- Slovakiassa jännitin aina, että erotun liikaa, että herätän huomiota. Se opittiin pienestä pitäen: ei saa herättää huomiota. Ei niin, että olisin sitä erityisesti halunnut - ymmärrätkö, Niina, mitä minä ajan takaa? - mutta että sitä piti aina varoa...

Oikeastaan tajusin tämän vasta kun olin loikannut. Kuljin pojan kanssa Kärtner Straßea, olin ihmeissäni ja kauhuissani niistä näyteikkunoista, niistä ihanista vaatteista ja niitten hinnoista, ja tulimme aukiolle Stephansdomin luo, sinne missä on usein katutaiteiljoita, ja mielenosoittajia, viime viikolla opiskelijat herjasivat siellä hallitusta, hakkasivat kattilankansia - niin, mutta siellä ei tapahtunut mitään erityistä, vain rauhalliset wieniläiset kulkivat ohitsemme, eivätkä tietenkään kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Siinä paikassa minut pysäytti oivallus: täällä voin olla vaikka minkälainen, nämä eivät piittaa! Minä riemastuin, mutta se tuntui myös pelottavalta. Tuli melkein orpo olo. Otin poikaa kädestä, kuin turvakseni. 

Evan puhe alkoi tuntua Niinasta vähän kiusalliselta. 

- Ristiriitaiset tunteesi johtuivat siitä, että olit siirtynyt kulttuurista toiseen, hän sanoi. 

Hyvin tuli kirjassa vertailluksi kahdessa erilaisessa kulttuurissa varttuminen sekä eroineen että yhtäläisyyksineen. Pureuduttiin hyvin myös näkökulmaeroihin, kun Niina ihannoi kommunistista aatetta eläessään länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä, ja Eva taas joutui elämään aatteen keskellä, eikä tiennyt mitä ihailemisen arvoista siinä muka oli. Aina heidän tavatessaan Eva kyllä näki, että Niinan silmissä hehkui aatteen paloa, mutta sen olivat luoneet iskulauseet ja propagandavihkoset, ilman kokonaiskuvan hahmottamista. Evan mielestä kommunismia ei voinut kunnolla ymmärtää ellei elänyt siinä, ja hän oli varmasti oikeassa. 

En ollut koko talvena lukenut yhtään paperikirjaa joten päätin pyrkiä lukemaan edes yhden tai kaksi ulkona paviljongissa istuskellen. Varasin kirjastosta kaksi kirjaa sillä perusteella, että niitä ei ole luettu äänikirjoiksi, ja ntamon julkaisema Eva, Evuška valikoitui niistä ensimmäiseksi.

Aihe oli kiinnostava, ja siinä mielessä kirja täytti odotukset, että tyttöjen / naisten vuosikymmenet kestänyt ystävyys kantoi hyvin ja uskottavasti läpi kirjan, eikä se ollut liian "helppoa" tai sokerikuorrutteista. Niina oli monesti aika ärsyttävä, Eva oli näistä kahdesta se joka sai sympatiani. 

Kirja oli kuitenkin sillä tapaa erikoisen oloinen, että se jopa hiukan hankaloitti ja hidasti lukemista. Olisin utelias lukemaan sen uudestaan toisen kustannustoimittajan jäljiltä. Esimerkiksi kaksoispisteen käyttö oli runsasta ja monessa kohtaa mielestäni aivan turhaa. Jos sitä on käytetty jopa neljä kertaa yhdellä sivulla ajattelisin, että lauserakenteita muuttamalla sen käyttöä voisi vähentää. Myös ajatusviivoja käytettiin tavanomaista enemmän. Suosittelen silti kirjaa jos idän ja lännen vertailu 1970-luvulta tuonne kirjan nykyhetkeen 1996 kiinnostaa.

Feelgoodsarjojen jatko-osia

Tällä kertaa tarjoilen sarjojen jatko-osia neljän paketissa, tasapuolisesti kaksi kotimaista ja kaksi käännösromaania.

Melko tyypilliseen tapaan suomalaiset feelgoodit tapahtuvat maaseudulla ja käännöskirjat kaupungeissa, tällä kertaa kirjakauppakirja Lontoossa ja Avioliittodiili Tukholmassa sekä New Yorkissa. 

Aloitetaan heinäpeltojen katveesta.

***

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

Rantakylä #4

Karisto, 2024

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 8 h 10 min

Nellin Pauli-eno oli joutunut sairaalaan ja Nelli oli lupautunut hoitamaan sukulaismiehen pientä kanalaa. Sairaalareissu venähti, mutta onneksi Nellillä oli kesälomaa, ja toisaalta hän sai sattumankaupalla myös osa-aikatyön kahvilasta. Sen naapurina toimi autokorjaamo, jota pyöritti kahvilaa pitävän Valman Terho-poika. Siinä tuntui olevan harvinaisen yrmy ja vähäpuheinen nuorimies, hyvä kun edes vastaan kävellessä tervehti!

Nellin muihin hoidokkeihin kuuluivat Paulin kissa sekä Virkku-hevonen, joka lähti ikäisekseen varsin rivakasti kohti naapurissa olevaa Takkulan tilan hevoshakaa aina kun mahdollista. Karkulaisen perässä Nelli tutustui myös Takkulan kesärenkiin Matiakseen, ja saattoi komistukseen vähän ihastuakin. 

Juuri kun Nelli oli kotiutunut Paulin taloon ja saanut asiat suht mutkattomasti rullaamaan, Pikke-serkku miehensä ja lastensa kanssa kurvasi asuntoautollaan pihaan. Yllätysvieraita Nelli kaipasikin, etenkin ärsyttävän serkkunsa joka heti kärkeen tokaisi lapsilleen, että mennään sitten joku päivä uimaan. Joku päivä? Kauanko he oikein aikoivat viipyä?

Joenpolven kirja noudatti kaikkineen tyypillistä maalaisromantiikan kaavaa, eli melko yllätyksetöntä, mutta silti viihdyttävää. Lukijahan tietää heti kumpi miehistä Nellin tulee valita.

***

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #7

Karisto, 2023

Lukija: Elisa Salo 

Kesto: 9 h 20 min

Jenni oli tehnyt muuttokuormansa Korkealasta vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle, ja poikaystävä Rasse oli jäänyt Korkealaan. Tuskinpa hän kuulisi miehestä enää - mitä sanottavaa heillä edes olisi toisilleen.

Jennin äiti oli töissä sairaanhoitajana samalla vuodeosastolla, jossa Jenni heitti välillä keikkaa. Vakipaikkaakin oli jo tarjottu, muttei Jenni vielä tiennyt mikä haluaisi isona olla, eikä siksi halunnut sitoutua lähihoitajaksi, vaikka kokeekin että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä vakaampaan järjestykseen. Kun hän sattumalta näkee kukkakaupan ikkunassa sinne etsittävän osa-aikaista kesätyöntekijää, Jenni tuntee vihdoin kohdanneensa sen aidon kutsumuksen. Sydämessäkin tuntuu aina pientä kipinää, kun hän törmää tiettyyn moottoripyöräpoikaan... 

Juuri kun edellisen osan jälkeen tuumailin minne ne paikalliset naiset oikein naitetaan, kaupunkiinko, oli seitsemännessä osassa tarjolla paikallisväriä. Jenni oli oman kylän tyttöjä, joka ei ole ollut koskaan lähtenyt asumaan naapurikunnan kirkonkylää kauemmas. Mutta siinä missä muut paikalliset (myös työikäiset eivätkä pelkästään ikäihmiset) puhuivat murteella, Jenni ei. Miksei? Ei hän ainakaan ollut koskaan poistunut kotiseutumurteensa vaikutusalueelta. 

Vaihtelu oli kuitenkin kivaa ja Jylhäsalmi vetää edelleen puoleensa!

Äänitys kuulosti jotenkin kovin erilaiselta ja lukijan ääni väkinäisemmältä kuin edellisessä osassa? Se jäi ihmetyttämään. 

Sitten siirrytään käännöskirjoihin.

***

Anna Keiler: Avioliittodiili

Lind & co, 2024

Lukija: Anna-Maija Koskinen

Kesto: 9 h 59 min

Frida oli työskennellyt muutaman viikon talousassistenttina asianajotoimisto Bergren & Schultzilla ja saanut huomata että etuliite talous- tuntui unohtuvan useimmilta yrityksen kahdestatoista työntekijästä ja häntä kohdeltiin kuin pahaista juoksutyttöä ja kahvinkeittäjää. Vaikka hän olikin vain äitiyslomansijaisena, hän teki silti parhaansa, kuten aina.

Fridan "entisestä elämästä" tuntui olevan ikuisuus, vaikka olikin vain kahdeksan kuukautta siitä, kun hän oli saanut ex-poikaystävänsä kiinni pettämisestä. Kreikassa vietetyn lomaviikon jälkeen hän oli alkanut seurustella Micken kanssa, ja he asuivatkin yhdessä. 

Micken sisar Christina odotti kahden keskenmenon jälkeen tyttövauvaa. Juuri Christinalta tuli idea siihen, että Micken pitäisi kosia Fridaa. Micke ei kauaa ajatusta mielessään pyöritellyt, vaan päätti ostaa Fridan syntymäpäivälahjaksi heille matkan New Yorkiin, jossa Micken toinen sisar Amanda asui perheensä kanssa. New York olisi myös mitä romanttisin paikka kosia, mutta yllättäen itse kosinta osoittautuikin haasteelliseksi. Lisää mutkia pariskunnan matkaan tuli siitä, että Micke otti talvisesongiksi työpaikan Åresta, kuudensadan kilometrin päässä Tukholmasta. Samassa ravintolassa oli töissä myös Micken ex, joka oli edelleen Mickestä kiinnostunut, joten Fridalla oli syytäkin olla mustasukkainen...

Lukija oli vaihtunut ykkösosasta, mikä on vähemmän kiva juttu, mutta haittasi ainakin minua vain alussa. Jos ykkös- ja kakkososan kuuntelussa olisi ollut pidempi väli, lukijaan ei olisi ehkä edes kiinnittänyt huomiota. Sarja on minulle mieleinen ja siinä on kivasti tapahtumia, joten toivottavasti sille tulee jatkoa. Ehdotan kolmannen osan nimeksi Vauvadiiliä! Kansikuva on ehdottomasti näistä neljästä onnistunein ja romanttisin.

*** 

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

#3 Bloomsburyn kirjakauppa 

Tammi, 2023

Alkuteos: Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop, 2018

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 12 h 28 min

Romanttiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa kirjakaupassa kävi harvemmin miesasiakkaita. Niinpä Noah oli täydellinen yllätys Ninan työpäivän alkuun, mutta mies osoittautuikin liiketoiminta-analyytikoksi, jonka tehtävänä oli ryhtyä tarkkailemaan heidän toimintamallejaan.

Nina oli persoonallinen niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, hänellä oli tatuointeja, viisitoista lävistystä korvissa sekä tappi kielessä. 

Hän myöhästyi töistä harva se päivä, vaikka hän ja kirjakaupassa myös työskentelevä Verity olivat saaneet muuttaa yläkerran asuntoon sen jälkeen, kun kirjakaupan nykyinen omistaja Posey oli mennyt naimisiin Sebastianin kanssa. Mikä parasta, heidän ei tarvinnut maksaa ollenkaan vuokraa. Lavinia, jolta Posey oli kirjakaupan perinyt, oli aikoinaan palkannut Ninan Kirjatalliin, koska tällä oli näyttävä Hullu Hatuntekijä -tatuointi. Nyt Ninan ystävä teki hänelle yhtä isoa tatskaa Humiseva Harju -teemalla. 

Nina toivoi tapaavansa elämänsä rakkauden, jonka tulikin olla kuin suoraan Bronten Humisevasta harjusta. Tosielämän Hearhcliffit vain olivat vähissä. 

Ninan miesmaku oli pahat pojat, ei todellakaan Noahin kaltaiset pukumiehet. Miksi siis aluksi niin ärsyttävä kyylä Noah alkaa kiinnostaa häntä?

Pidän todella paljon Annie Darlingin tavasta kirjoittaa, se on sekä hauskaa että näppärää. Juoni koukutti kuuntelemaan aina vain lisää ja 12,5 tuntia tuntuikin menevän yhdessä hujauksessa. Tämänkin sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan, neljäs osa on jo ilmestynyt. 

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden 

Like, äänikirja 2023, lukukirja 2015

Lukija: Meriam Trabelsi

Kesto: 9 h 18 min

Voi, etsi minut sinestä,

välistä veden ja taivaan,

missä kaikki tapahtuu nyt

missä olemme ikuisuus

lailla virtaavan joen.

Voi, etsi minut sieltä,

ikuisen päivän mailta

ja mailta ikuisen yön

ei täällä ole aikaa

täällä sinessä

välissä veden ja taivaan

ei eri maita

ei sotilaita

ei kärsimystä, riemua

sini välissä veden ja taivaan

Sininen välissä taivaan ja veden kertoo yhdestä laajasta palestiinalaissuvusta, joka levittäytyy siirtotyöläisten myötä laajalle. Pääosissa ovat Israelin itsenäistymisen myötä alkaneen sodan aikana Gazaan pakolaisleirille päätynyt suku, sekä Amerikkaan lähtenyt sukuhaara. 

Palestiinassa asuu suvun matriarkaksi nouseva Nazmiye, jonka veli Mamduh lähti töihin Amerikkaan ja jonka poika meni siellä naimisiin espanjalaisen naisen kanssa, mitä ei katsottu kovin hyvällä. Eikä siitä paljon hyvää seurannutkaan.

Yhtenä päähenkilöistä on kirjan nykyhetkessä Yhdysvalloissa kasvanut Nuri, Mamduhin lapsenlapsi, joka on pienenä kokenut kovia ja huostaanotettu, ja sen jälkeen asunut lukuisissa perheissä, tullen kohdelluksi niissä miten milloinkin. Teininä Nuri ei tiedä Palestiinasta tai Gazasta oikein mitään, eikä muista ennen lopullista huostaanottoa kuollutta isoisäänsä, joka suunnitteli tytön viemistä juurilleen, tai ainakin pakolaisleirille Gazaan. Heittopussina kasvaneesta Nurista oli tullut rääväsuinen teini, joka ei koe kuuluvansa mihinkään, ei asuinpaikkaan, eikä kulttuuriin, mutta mitä enemmän hänestä yritetään tehdä kunnon kristittyä, sitä enemmän hän panee vastaan.

Olennainen osa kirjaa on yhdenlainen maaginen realismi, sillä suvun naisilla esiintyy taipumusta nähdä asioita ja ihmisiä. Nazmiyen äiti umm Mamduh oli hulluna pidetty selvännäkijä, jota kuitenkin jopa kylän miehet kävivät kuuntelemassa, kun kaikki vielä asuivat Beil Darasissa, eli ennen Gazaan vaeltamista. Beil Darasista lähdön yhteydessä israelilaissotilaat joukkoraiskasivat Nazmiyen ja ampuivat tämän pikkusisaren Mariamin, joka sen jälkeen kulkee aina äänenä Nazmiyen päässä ja antaa tälle neuvoja. Nazmiye sai ensin monta poikaa ja vihdoin, viime hetkillä tyttären, jolle Mariam oli hänen päänsä sisällä käskenyt antaa nimeksi Alwan, ja jota Nazmiye sen tähden odotti syntyväksi. Alwanin esikoispojasta tulee samojen näkyjen mukaan Khaled, joka (vaikka onkin poika) perii näkemisen lahjan:

"Kukaan ei huomannut ensimmäistä ”kohtaustani”, kun vain käväisin hiljaisessa sinessä. Se oli samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Olin ehkä kuusi ja kävelin kouluun serkkujen ja kaverien kanssa, kun uudisasukkaat päättivät laskeutua maan kamaralle. Juutalaisnaiset työnsivät vauvoja rattaissa ja isommat lapset marssivat perässä. Huomasin heti huvikseen rettelöön lähteneiden kiusaajien myrkylliset ilmeet. Me keräännyimme yhteen, kun uudisasukkaiden pennut viskoivat meitä kivillä ja rikkinäisillä pulloilla äitiensä silmien edessä. Hetkeä ennen kuin uppouduin hiljaiseen sineen, tunsin jalkaani pitkin housuun valuvan kuuman, märän pissan. Seuraavaksi muistan, kuinka serkkuni torui minua, kun kyyhötimme ison kiven takana: ”Ensi kerralla et jää siihen kököttämään kuin mikäkin aasi. Jos en olisi raahannut sinua pois, juutalaiset olisivat saaneet sinut.”"

Khaled syntyy ja kasvaa Gazassa, jossa sotilaat ja iskut ovat koko ajan läsnä, eikä poika edes tiedä muunlaisesta elämästä. Hänen syntymäpäivänään, hänen täyttäessään kymmenen, alkaa vielä isompi sota.

Aamupäivävuoron koululaiset pääsivät juuri kotiin ja kaduilla vilisi lapsia, jotka olivat joko tulossa koulusta tai menossa kouluun, kun Israel pudotti ensimmäiset pommit. Räjähdykset järisyttivät maata, paiskoivat rakennuksia ja ruumiita ja kaikenlaisia arkitarvikkeita sirpaleina kaikkiin ilmansuuntiin. Ei ollut mitään pakopaikkaa.

Gaza paloi.

Khaled seisoi paikallaan ja siinä seistessään hän poistui. Äiti kutsui niitä ”kohtauksiksi”. Äiti oli hakenut niihin apua lääkäreiltä, jotka eivät voineet auttaa. Syvällä Khaledin sisällä oli hiljainen pakopaikka. Sininen paikka.

"Mahtava ilotulitus järisytti maata. Autot ajoivat katuja torvea soittaen, ja ihmiset juoksivat ympäriinsä kiljuen, kädet ilmassa. Ambulanssit kisasivat pillit päällä pitkin katuja. Israel lähetti minun kunniakseni lentokoneita, jotka lensivät niin matalalla, että rakennukset huojuivat ja kaikki ikkunat levähtivät auki. Olin ollut väärässä juutalaisten suhteen. He ovat ihania. Baba on väärässä, ja pyydän Allahia unohtamaan kaikki rukoukseni ja jättämään heidät rankaisematta."

Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. Sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.

Khaled ei koskaan herännyt kooman kaltaisesta tilasta, johon hän tuolloin vaipui. Vasta paljon myöhemmin, ollessaan sairaalassa, hän ymmärsi ettei Israel juhlistanut lentävillä confeteilla hänen syntymäpäiväänsä. 

Nazmiyen kotitalo oli suurimmaksi osaksi romahtanut räjähdysten voimasta. Hän ja Khaledin äiti Alwan jäivät henkiin, mutta kesti monta päivää, ennen kuin Khaledin isän, Abd Al-Qadirin ruumis löytyi raunioiden keskeltä. 

Aikuisena Nuri alkoi ymmärtää paremmin mistä oli tullut, ja halusi auttaa samanlaiseen tilanteeseen joutuneita lapsia. Hän oli opiskellut Amerikassa kaksi korkeakoulututkintoa ja oli töissä sosiaalivirastossa, vaikeista olosuhteista sijaisperheisiin siirtyvien teinien parissa. Niin hän tapasi Gazasta tulleen lääkärin ja ajautui töihin Gazaan. Siellä Nuri kohtasi sukunsa ja heidän elämänsä alkoivat kietoutua yhteen.

Abulhawa on haastatteluissa sanonut omana mielipiteenään, ettei hänen kirjoissaan ole politiikkaa, vaan hän kirjoittaa suvuista ja erityisesti naisista. Tässä on varmasti iso näkemysero, kun hän tarkastelee maailmaa omasta taustastaan ja esimerkiksi suomalainen lukija omastaaan, sillä onhan näillä sivuilla suuret määrät politiikkaa, joka ei ollut tarpeellista (välttämätöntä) itse suvun tarinan kertomisen kannalta. 

Tuli sekin päivä, kun Israel vei uudisasukkaansa pois. Maailmalla kehuttiin, että Israel oli suorastaan katkaissut yhden raajansa rauhan puolesta. Gazan palestiinalaiset imaisivat ilmaa paheksuvasti ja pyörittelivät silmiään. Aikamoista, he sanoivat. Ne sen kun varastaa, tappaa ja silpoo, ja on sitten polleana, kun antavat takaisin maan, jossa ei ole ravinteita eikä puhdasta vettä jäljellä. Painuisivat helvettiin, he sanoivat kuljeskellen ihanassa tyhjyydessä siellä missä uudisasukkaat olivat olleet.

Kirjan rakenteesta; oli hurjan haastavaa pysyä henkilöiden perässä, etenkin äänikirjaa kuunnellessa. Haastavuutta lisäsi arabien tapa muuttaa ihmisen kutsumanimi kun hän saa esikoisensa. Esimerkiksi Khaledin vanhemmat: kun oli oppinut nimet, äidistä Alwanista tuli umm Khaled, ja isästä Abd Al-Qadirista tuli abu Khaled. Ja kun suku on laaja, nimiä vilisee. En yritäkään väittää, että kirjan päätyttyä osasin sanoa jokaisesta, mitä sukua hän oli esimerkiksi Nurille ja Khaledille, ja ajattelinkin heitä lähinnä täteinä ja setinä.

Kirjan tarinasta; onhan tämä hirvittävän rajua. Tällaisen kuunneltuaan, kun Gazan pommituksista on jo pitkään ollut uutisissa harva se päivä, saisi aika paatunut kivisydän olla, etteikö tunteet olisi pinnassa. En kuitenkaan halua omassa blogissani ottaa kantaa siihen, mikä osapuoli on minun mielestäni oikeassa ja mikä väärässä. Tottakai tällainen kirja saa tuntemaan sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta yritän muistaa sen, että kirjassa annettu kuva on yhdestä suunnasta. Jos lukisin vastaavan kirjan juutalaisten näkökulmasta, eli kirjan missä muslimiterroristien hyökkäyksissä kuolee juutalaisia, toki se herättäisi sympatioita heitä kohtaan. Leon Uris tuli nuorena tutuksi. 

Puolueettomasti voi kuitenkin vain kaikesta sydämestään toivoa, että alueelle saataisiin rauha, kuten Ukrainaan ja kaikkialle missä soditaan. Niin mielettömässä väkivallassa siviilit kärsivät aina eniten. Kirja on tänäänkin valitettavan ajankohtainen, ja juuri eilen uutisoitiin Israelin iskujen kenties leviävän.