Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

WSOY, 2022

Alkuteos: Apple Never Falls, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 44 min

69-vuotias Joy Delaney ja hänen miehensä Stan olivat luoneet uransa tenniksen parissa, ensin itse pelaten, sitten muita valmentaen. Vuosi sitten he olivat myyneet menestyksekkään tenniasakatemiansa Sydneyssä, koska kukaan heidän neljästä lapsestaan ei tahtonut jatkaa yritystä. Joy kaipasi uutta sisältöä elämäänsä; jos jälkikasvu ei osoittanut kiinnostusta tennisvalmennukseen, antaisivat hänelle edes lapsenlapsia. 

He tarvitsivat uuden persoonallisuuden siirtyäkseen eläkkeelle yhtä vaivattomasti ja vauhdikkaasti kuin ystävänsä. Heidän piti olla vähemmän nyreitä (koski Stania) ja heillä piti olla muitakin harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita kuin tennis. He tarvitsivat lapsenlapsia.

Lapsenlapsia.

Pelkkä sana herätti Joyssa kuumeisia, monimutkaisia tunteita, jotka oli varattu nuorille: kiihkeää halua, vimmaa ja mikä pahinta, pahansuopaa, karvasta kateutta.

Hän tiesi, että yksi pikkiriikkinen lapsenlapsi lopettaisi hiljaisuuden jylyn ja saisi päivät yskähtelemään taas eloon, mutta lapsilta ei voinut pyytää lapsenlapsia. Se oli hyvin alentavaa. Hyvin tavanomaista. Joy oli luullut olevansa kiinnostavampi ja hienostuneempi. Hän oli feministi. Urheilija. Menestynyt liikenainen. Hän ei suostunut mahtumaan tuon nimenomaisen latteuden raameihin.

Toive toteutuisi vielä. Täytyisi vain olla kärsivällinen. Joylla oli neljä lasta. Neljä arpaa, paitsi että hänen neljän lapsensa joukossa oli kaksi sinkkua, joita ei ehkä laskettu arpalipuiksi. Mutta kaksi muuta eli vakiintuneessa, pitkään kestäneessä parisuhteessa.

...

Joy toivoi salaa, että lapset keksisivät jonkin luovan tavan kertoa hänelle raskaudesta, niin kuin muiden lapset aina tekivät YouTubessa. He voisivat esimerkiksi panna ultraäänikuvan lahjapakettiin ja kuvata videon Joyn reaktiosta, kun hän avasi sen: ihmetystä seuraa oivallus, käsi lennähtää suun eteen, kyyneleitä vuodatetaan ja halataan. He voisivat julkaista videon somessa! Joy saa tietää, että hänestä on tulossa isoäiti! Postausta jaettaisiin ehkä laajasti. Joy pukeutui erityisen huolellisesti joka kerta, kun lapset olivat tulossa käymään – ihan vain varmuuden vuoksi.

(Hän ei ikinä kertoisi fantasiastaan kenellekään. Ei edes koiralle.)

Yhtenä iltana heidän ovelleen tupsahti nuori nainen, päässään syvä haava josta valui verivana. Koska tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, Stan ja Joy ottivat hänet sisälle ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö alkoi kertoa, miten hänen poikaystävänsä oli pahoinpidellyt hänet ja hän oli vain hypännyt taksiin ja kiittänyt onneaan, että farkkujen taskussa sattui olemaan kaksikymppinen.

»Ja heti kun mittari näytti kahtakymppiä, huusin ’Seis!’. Ja nousin autosta. En tajunnut, että ulkona on niin kamalan kylmä!» Tyttöä puistatti rajusti. »Ja olen paljain jaloin.» Hän nosti likaista jalkaansa ja osoitti varpaita. »Seisoin siinä kadunreunassa. Jalat olivat kuin jääkalikat. Ajattelin: mokoma idiootti, typerä, typerä idiootti, mitä nyt? Sitten minua alkoi heikottaa ja katsoin taloja, ja teidän talonne näytti ystävällisimmältä, täällä oli valot, joten…» Tyttö nyki hihojaan. »Joten tulin tänne.»

Joyn liikkeet pysähtyivät, hän piti sideharsoa ylhäällä. »Niin… mutta… sanot siis, me emme, sinä et…» Joy yritti keksiä tyylikkäämmän ilmaisun, mutta mitään ei tullut mieleen. »Et siis tunne meitä, niinkö?»

Joy ymmärsi, että tytön luuleminen tutuksi oli ollut pelkkää itsepetosta. Hän oli tuttu vain siinä mielessä kuin kaikki näyttivät nykyään tutuilta. He olivat päästäneet kotiinsa ventovieraan ihmisen.

Nykyhetkessä, seuraavana vuonna, tapahtuu jotain outoa. Joy lähettää puhelimestaan viestin, jonka mukaan hän on jonkin aikaa tavoittamattomissa, ja lakkaa vastaamasta puhelimeensa. Itse asiassa hän ei ota sitä edes mukaansa, ei pakkaa tavaroita, ei nosta rahaa eikä käytä luottokorttejaan. Kukaan ei kuule hänestä moneen päivään ja lapset ovat tavallaan huolissaan, tavallaan eivät; äitihän laittoi viestin ettei ole tavoitettavissa. Ennen pitkää on kuitenkin tehtävä katoamisilmoitus poliisille.

Christina ja Ethan olivat olleet työparina vasta muutaman viikon, kun he saivat tutkittavakseen Joy Delaneyn katoamistapauksen. Nainen näytti kuvassa herttaiselta, ikäänsä nuoremmalta. Heistä oli outoa, että puoliso ja lapset ottivat niin myöhään yhteyttä poliisiin.

Ensialkuun Joysta ja Stanista maalattiin kuvaa lähes täydellisenä avioparina, mutta kun Christina sai käsiinsä Joyn elämäkertahahmotelman kirjoituskurssilta, asiat alkoivat näyttäytyä uudessa valossa. Perheestä alkaa pikkuhiljaa paljastua aina uusia puolia, joissa mukana on myös Savannah, joka jäi pidemmäksi aikaa asumaan Delayneyille. Nuoressa naisessa on jotain outoa, ja sisarusten sekä Stanin suhtautumisessa häneen on isojakin eroja. Onko hän niin harmiton ja avulias, kuin miltä vaikuttaa? Olisiko Stanille ja Savannahille voinut kehittyä suhde? Onko Stan syyllinen vaimonsa katoamiseen?

Kirja sai välillä hyvinkin jännittäviä piirteitä ja se oli käynyt erinomaisesti cozy crimesta, siinä missä lukuromaanistakin. Pidin loppuratkaisua vähän lässähtäneenä ja ottaen huomioon että äänikirjan kesto on lähes 18 tuntia, olisin myös tiivistänyt siitä pari tuntia pois. Viihdyin sen parissa kuitenkin kolmen tähden arvoisesti, kyllähän Moriarty kirjoittaa osaa. En näe tätä kuitenkaan ihan parhaimpiin kuuluvana hänen tuotantonnossaan.