Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

 Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

#2 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 5 h 7 min

Nykyhetki 

Harvoin saa aikuisena yllätyssisaruksen, mutta Raakelille kävi juuri niin. Sekä hän että Leo olivat kasvaneet kahdestaan oman äitinsä kanssa, mutta nyt heille oli selvinnyt, että edesmennyt isä olikin heidän yhteisensä.

Leo on asunut pitkään Berliinissä ja viime aikoina New Yorkissa. Leolla on puoliso Kristoffer sekä pojat Peter ja Wolf, jotka ovat vuotta Eeroa nuorempia. Siinä missä Eero on rauhallinen pohdiskelija, kaksoset ovat vilkkaita ja puheliaita. 

He olivat tulleet kesälomalle Suomeen, Leon äidin Ellenin luo. Ellen asuu Turussa, hänen sukunimensä on Lähde, ja kyllä, hän on juuri se sama Ellen Lähde josta Nuotio on kirjoittanut aiemmin!

"Olitsä järkyttynyt, kun mä soitin?" Raakel kysyy.

"Ehkä yllättynyt on parempi sana", Leo vastaa. "Kai kaikilla lapsilla on omista vanhemmista jokin kuva, ja se, että isällä olikin lapsi avioliiton ulkopuolella, muutti sitä kuvaa. 

Kun Leo nousee, Raakelista tuntuu kuin hän katsoisi peilikuvaansa. Kaikki on tuttua. Veljen tapa työntää tuoli suoraan taaksepäin, tapa napata vielä viimeinen suupala pöydästä, hörpätä iso hörppy viinilasista ja täyttää se sitten piripintaan ennen pullosta erkaantunista, tapa pyyhkiä suun seutu puhtaaksi.

Seitsemänkymppinen Ellen oli ollut uutisesta aluksi typertynyt, mutta todennut sitten, ettei mukavia sukulaisia voinut koskaan olla liikaa. Oli käynyt ilmi, että Raakelin äiti oli tavannut tulevan lapsensa isän seminaarissa ja tullut kerrasta raskaaksi. Ollin ja Ellenin liitto oli silloin rakoillut, mutta he olivat sittemmin päättäneet jatkaa vielä yhdessä. 

Ellen tarvitsi arvion Helsingissä olevan asunnon remontista, joten Raakel ja Ellen sopivat tapaamisen. Ellen, joka on tehnyt työuransa kartanpiirtäjänä, tuli asunnolle suoraan maanmittarikillan kunniajäsenen Kaarina Loukon hautajaisista. Hän oli ollut ainoana paikalla seurakunnan työntekijöiden lisäksi, ja asuntonsakin Kaarina oli testamentannut killalle. 

Kun he saivat avaimet asuntoon, näky oli järkyttävä. Kyse ei ollutkaan pienestä pintaremontin tarpeesta. Tavara- ja roskavuoret ylettyivät lattiasta kattoon saakka. Raakel lupautui hoitamaan myös asunnon tyhjennyksen, kun kilta maksaisi siitä saman tuntikorvauksenkin, ja onnekseen hän sai puhuttua Dannen avukseen, vaikka kesä oli parhaimmillaan ja Dannen purjevene houkutti miestä vesille. Danne oli hänen luottotyöparinsa, mutta oli heillä ollut säätöäkin vuosien varrella. 

Tavarapaljouden keskeltä löytyy myös Kaarinan valokuva-albumeja. Niitä selatessaan Raakelia alkaa yhä enemmän kiinnostaa yksinäisenä kuolleen naisen tarina: kuka Kaarina Louko oikein oli, ja miksi hänen kodistaan oli tullut kaatopaikka?

1975

Kohta kolmekymppiset Kaarina, Sinikka ja Mauno olivat tutustuneet lyseossa ja olleet siitä lähtien erottamaton kolmikko, joka tykkäsi lätkiä korttia yhdessä. Jatko-opintojen jälkeen työt veisivät heidät eri puolille Suomea, joten tämä kesä olisi viimeinen, joka vietettäisiin tiiviisti yhdessä. Sen jälkeen vain Sinikka ja Mauno jatkaisivat elämänpolkuaan yhdessä.

Kaarina oli heistä ainoa jolla oli jo vakityö ja omistusasunto, muttei puolisoa. Mauno oli kesätöissä pankissa, Sinikka Finlandia-talossa. Jälkimmäisessä painettiin pitkää päivää, kun Helsinki olisi ETYK-kokouksen takia viikon ajan koko maailman napa. Suomesta haluttiin antaa hyvä kuva, keskustasta siivottaisiin pois kaikki "pultsarit ja puistokemistit". 

Kaarina oli jo pitkään tiennyt, ettei Maunon ja Sinikan suhde ollut niin vakaalla pohjalla kuin ekonomiksi valmistunut Mauno olisi toivonut. Mauno olisi saanut vakituisen työnkin Turusta, mutta tullut kesäksi Helsinkiin vain koska Sinikkakin tuli. Mutta Sinikka halusi pitää hauskaa ennen vakiintumista, hän oli jo kertonut Kaarinalle tapailleensa erästä "kesäkissaa" ja haaveilevansa edelleen ulkomaille muutosta.

"Mä oon ihan eri ihminen kun saan puhua kieliä, kun mä saan pienenkin hipun Ranskan tai Italian tai Espanjan kulttuuria. Oikeeasti Kaarina, musta tulee kauhea ihminen, jos mä jään tänne. En mä voi jäädä, mä oon koko ikäni haaveillu ulkomailla asumisesta."

Kaarina ajattelee Sinikan sanoja ja sitä miltä Sinikka näyttää keltaisissa sortseissaan, pikkuruisessa paidassaan, suurissa korvakoruissaan ja punaisine huulineen. Sinikan voisi siirtää milloin tahansa suoraan Ranskan Rivieralle ja täydestä menisi.

Kaarina käski Sinikan puhua Maunon kanssa, mutta Sinikka sanoi, ettei jaksa käyttää kesäänsä vatvomiseen.

"Kerran täällä vaan eletään, nautitaan nyt kun vielä voidaan. Mä aion ottaa tästä kesästä kaiken ilon irti."

"Mutta entäs jos... Maunokin tekee samalla tavalla? Entäs jos se löytää jonkun muun?"

Kaarinakin oli viime vuosina seurustellut muutaman kerran pidempään, ja samalla Mauno ja Sinikka olivat eronneet lukuisia kertoja. Jokainen kerta oli ollut olevinaan se viimeinen niitti, kerran Sinikka oli tehnyt abortinkin. Ja taas he palasivat yhteen.

Vuotta myöhemmin Sinikka kutsui Kaarinan viettämään juhannusta Sinikan perheen mökille. Kaarinan yllätykseksi paikalla oli paljon muitakin, Maunon vanhemmatkin. Kun lippu oli nostettu salkoon, Sinikka ilmoitti hänen ja Maunon kihlautuneen. 

Tuona juhannuksena otetussa kuvassa he kaikki ovat yhdessä, Sinikka ja Mauno ja Kaarina. Kaarina seisoo keskellä, lähempänä Maunoa kuin Sinikkaa.

Äkkiä Kaarina muistaa, kuinka Sinikan isä, joka otti kuvan, käski heitä sanomaan muikku. Kaarina oli ainoa, joka totteli ja kuvaa katsoessaan hän tajuaa, että Mauno ja Sinikka nauroivat hänelle.

Hopeamedaljongissa oli kiehtova ja koukuttava jännite. Oliko se dekkari, no ei varsinaisesti, kuten ei edellinen osa, Leinikkimekkokaan. Murhattiinko ketään, eijei! Kyse on rikoksia enemmän elämän kohtaloista, hyväksikäytöstä / manipuloinnista ja lojaalisuudesta. Toisinsanoen ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Tarvitaanko tällaiseen kirjaan murhia, ei minun mielestäni. Mutta jos haluat lukiessasi miettiä whodunnit, tämä ei välttämättä ole sinulle. 

Yhden asian olisin muuttanut, ja se oli kovin hatarasti mukana ollut ETYK-kokous. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä merkittävästä tapahtumasta 1970-luvun Suomen kansainvälistymisessä, ja aistinut kylmän sodan aikaisten valtionpäämiesten poikkeuksellisen kohtaamisen ja Helsingin hengen tunnelmaa kirjan sivuilta. Ajatelkaa, että Suomi aloitti tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Se jo kertoo osaltaan miten suuresta ja tärkeästä tapahtumasta oli kyse. 

Toivottavasti sarja saa jatkoa. Jos, niin voi kunpa Ellen Lähde olisi Raakelin apuna tutkimassa jotain seuraavan mysteerin osasta.