Gummerus, 2022
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 13 h 43 min
Kathleenin vanhemmat olivat perustaneet hotellin Hopealahteen, rannikolle hieman Sydneystä pohjoiseen, kun paikalla oli ollut vain kauppa ja pari tönöä. Nyt Kathleen itsekin oli jo päälle seitsemänkymmenen ja hotellin pidossa auttoivat seuraavat sukupolvet, jotka raapivat niukkaa elantoa kasaan paitsi hotellista, myös delfiini- ja valassafareista. Kahdesti vuodessa nuo uljaat mutta ekosysteemissään herkät valaat viivähtivät Hopealahdella ja toivat mukanaan turistien avokätisemmät tipit.
Kauan sitten kun vanhempani kuolivat ja vastuu Hopealahden hotellista jäi minulle, monet neuvoivat minua ottamaan tilaisuudesta vaarin ja nykyaikaistamaan sen, laitattamaan huoneisiin omat kylpyhuoneet ja satelliittitelevisiot kuten Port Stephensissä ja Byron Bayssa oli tehty. Minua vaadittiin myös mainostamaan enemmän ja levittämään sanaa pienen rannikkokaistaleemme kauneudesta.
Mietin asiaa kokonaiset kaksi minuuttia. Olin lakannut murehtimasta asiakaskatoamme kauan sitten, ja epäilin useimpien Hopealahdessa olevan samaa mieltä. Olimme nähneet naapureidemme rannikolla käärivän suuria voittoja, mutta joutuvan sitten kestämään menestyksen odottamattomat seuraukset: kovan liikenteen, humalaiset lomanviettäjät, loputtoman ajanmukaistamis- ja remontointikierteen. Rauhan menetyksen.
Ajattelin mielelläni, että olimme saavuttaneet Hopealahdessa aika hyvän tasapainon: turisteja oli sen verran että tulimme toimeen, muttei liikaa, ettei oma elämänmenomme kärsinyt. Olin seurannut vuosikausia, kuinka Hopealahden asukasmäärä nousi kaksinkertaiseksi kesäsesongin aikana ja laski taas talvella. Kiinnostus valasretkiin lisääntyi ajoittain ja saavutti ajoittaisia piikkejä, mutta yleensä kysyntä oli tasaista. Emme rikastuneet, muttei meillä ollut suuria huoliakaan. Sekä me ihmiset, valaat että delfiinit voimme hyvin, ja se riitti useimmille meistä.
Muutama vuosi aiemmin Kathleenin sisarentytär Liza oli yllättäen tullut Hopealahteen tyttärensä Hannahin kanssa. Turvapaikkaa vailla ollut nainen oli kotiutunut uneliaaseen pikkukaupunkiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pelko, että on lähdettävä nopeastikin eteenpäin. Ennen kaikkea hänen on suojeltava Hannahia joltain, mitä menneisyydessä on tapahtunut.
Alueen luonnonmukaista rauhaa ja idylliä uhkaa monikansallisen hotelliketjun rantautuminen Hopealahteen. Suuri brittiläiskonserni lähetti Mike Dormerin hoitamaan loppuun maakaupat, jotka tuottavat uuden luksushotellin myötä miljoonia sijoittajilleen. Tutustuessaan Kathleeniin sekä Lizaan ja muihin paikallisiin valastajiin Mike alkoi kuitenkin ymmärtää, että hanke saattaa siinä ohessa tuhota tuon kauniin lahdenpohjukan. Kun Mike vielä huomaa omaavansa tunteita Lizaa kohtaan hän kohtaa isoja eturistiriitoja, mutta kun asukkaille selviää tuleva hanke ja että Mike on sen takana, hän saa yhdessä yössä kaikkien vihat niskoilleen. Ja vaikka Mike haluaisikin suunnata hankkeen uuteen paikkaan, jossa valaat eivät häiriintyisi, niin ison hankkeen pyörähdettyä käyntiin voi yhden miehen olla mahdotonta sitä enää pysäyttää.
Minulle tuli jostain hassusta syystä näistä Hopealahden asukkaista mieleen vanha kunnon Villi Pohjola tv-sarja, vaikka ympäristöstä on varmasti vaikea keksiä yhtäläisyyksiä.
Kirjassa tuli kätevästi, kuin vaivihkaa juonellisesti mukaan luonnonsuojeluasiat, ja näkökulmia nykyaikaisen suuria voittoja tavoittelevan liike-elämän ja perinteikkään, valaiden ehdoilla toimivan niukan elannon hankkimisen välillä. Kirjassa oli aivan erilainen loppuratkaisu kuin veikkasin, mutta pidin siitä. Pelkäsin että kirja saattaisi olla inan liian romanttinen minulle, mutta ei se sitten ollutkaan, hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti