Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Petra Rautiainen: Meren muisti

Lukija: Laura Malmivaara

Otava, 2022

Kesto: 5h 8min

Avaan kansion.

Tietysti minä avaan sen.

Saatan haistaa meren tuoksun.

Tunnen kuinka pakokauhu iskee.

Kuinka meri heittää teräviä viiltojaan minua kohti.

Ja kun alan lukea sanoja, se tuntuu kotiinpaluulta. Se minua on pelottanut eniten.

Se tuntuu siltä, että minä hukun.

Aapa oli syntynyt Norjan Ruijassa, mutta päätynyt Floridaan kansainvälisen öljy-yhtiön palvelukseen. Hän ei ollut käynyt kotiseudullaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen, mutta matkustaa nyt Ruijaan työasioissa. Öljy-yhtiö suunnittelee dokumenttia, jossa käsitellään Norjan öljyhistoriaa ja Aapan pitäisi suostutella paikallisia haastateltavaksi siihen. Eletään 1980-lukua, ja ilmaston hälyttävästä tilasta on jo tietoa, mutta kaikkien öljy-yhtiöiden yhteinen linja on, ettei ilmaston lämpenemiseen liittyviä tietoja tule tuoda julkiseen keskusteluun. Öljy-yhtiöille ilmaston lämpeneminen on vain hyväksi.

Katselen sormiani harmaan valon läpi. Kynsien pinnalla kiiltää merestä siroava säde.

Jäämeri.

Kaikkien aikojen pyhin, tutkimattomin ja vaativin alue. Aarreaitta. Vielä toistaiseksi Jäämeren tutkiminen on liian kallista ja vaivalloista. Mutta viitteitä ja tuloksia Barentsinmeren kaasu- ja öljysuonista on jo runsain mitoin. Tällä hetkellä niiden louhiminen on vielä mahdotonta, mutta merten ja ilmaston lämpenemisen myötä tilanne on toinen jo lähitulevaisuudessa.

Kentälle häntä vastaan tulee Edda, joka ei ole varsinaisesti sukua, mutta on hänen äitinsä kasvattisisar. Aapan äiti on kuollut onnettomuudessa kauan sitten, se on asia mistä ei puhuta. Aapan äidin äiti on vielä elossa, mutta huonossa kunnossa sairaalassa. Aapa ehtii tavata ämminsä vielä kerran. 

Ämmi tunnistaa minut heti.

"Oletko saanut lapsia?" hän kysyy ensimmäiseksi.

"En."

"Miksi sitten olet niin lihava? Sinulle ei käy lihominen. Joillekin se käy, sellaisille joilla traani menee oikeisiin paikkoihin, mutta sinulla se menee vatsaan. Mutta osaat sinä sentään peittää sen", hän sanoo ja tarkastelee mekkoani. Lasken kädet syliini ja tunnustelen pehmeää ja laadukasta kangasta.

Aapan varhaislapsuus oli kulunut joko Ämmin kanssa kalassa tai äidin ja Eddan kanssa valastusaluksella, seuraten miten riuskat naiset harppuunoivat ison ruhon kannelle paloiteltavaksi. Valastus ja valastusalus olivat sanoja joita en itse osaisi käyttää, joten tein haun sanalla valastusalus. Se sai vain kuusi osumaa. 

Välillä nimetön henkilö kirjoittaa tutkimusaluksella matkapäiväkirjaa. Edes ajankohtaa ei kerrota. He keräävät kaloja ja planktoneita, mutta myös muovia ja muuta roskaa pohjoisella Jäämerellä. 

Alun perusteella luulin, että kirjoittaisin kirjasta "vain" jotain sellaista kuin "Meren muisti toi hienosti esiin sen, miten jo vuosikymmenien ajan on nähty muovijätteen määrän kasvu meressä ja esimerkiksi valaiden sisuksissa ja tiedetty, että asiaan pitäisi puuttua. Silti luonnonsuojelu on edelleen lapsenkengissä."

Sen sijaan, tai vähintään sen lisäksi, on sanottava, että Meren muisti on niitä kirjoja jonka luettavaksi valitsemisesta olen todella, todella, todella mielissäni. Kirjaa valitessa ajattelin lähinnä, että on vaihteeksi kiinnostavaa kuunnella tarinaa niin kaukaa pohjoisesta. Tiesin aika hyvin missä Ruija sijaitsee, mutten odottanut kirjalta niin paljoa uutta tietoa, olemassa olevan passiivisen tiedon mieleeni nousemista ja miten syvältä kirja pääsi koskettamaan.

Jonkin matkaa kuunneltuani mainittiin kveenit. Veikkasin, että se voisi olla jonkinlainen uskonlahko, sellainen vanhoista perinteistä kiinni pitävä kuin amishit, mutta halusin kuitenkin varmistaa googlettamalla. Sain todeta olevani täysin väärässä.

Miksi ihmeessä ns takakansitekstissä ei edes mainita kveenejä, saati kerrota, että he ovat Suomesta 1800-luvun lopulla Norjaan muuttaneiden jälkeläisiä? Moni voisi tarttua kirjaan tämän houkuttamana ja oppia lisää, sillä en usko hetkeäkään, että olin se vihoviimeinen suomalainen, joka ei tiennyt mitä kveenit ovat. Kunhan mieheni tulee töistä, testaan hänet. (Hänkin mietti ensin uskonlahkoa, sanoi sitten että sehän oli kveekarit, joten kveenit ovat ehkä lintuja?)

Matkustelevana ihmisenä iinnostus lähteä Ruijan pikkukyliin heräsi kirjan myötä. Pykeija on ollut haaveissani jo pitkään, mutta mies tahtoo aina ajaa etelään, ei pohjoiseen, koska siellä on niin kylmä. 

Olen käynyt lapsena Hammerfestissä asti, en tiedä miksemme jatkaneet Nordkappiin, kuten kaikki muut silloin Pohjois-Norjaan autolla lähteneet. En voi väittää muistavani niitä paikkoja joissa kävimme, muistot pohjaavat pitkälti siihen, mitä matkalla otetuista kuvista näen. Sen sijaan muistan oranssin kupoliteltan, ruskeat vakosamettiset Retu-tossuni, miten trangialla lämmitettiin purkkiruokaa. 

Ihania muistoja aivan erilaisesta paikasta, Golfvirran toisesta päästä ja kymmenen vuoden takaa, tuli sen sijaan mieleeni kun Aapa kertoi asuvansa Key Westissä, ja kun kirjan alussa puhuttiin Keysin saarijonosta ja sen vierellä kulkeneesta junaradasta jonka sortuneet pätkät törröttävät vedestä. Me kävimme uimassa Bahia Hondassa kahden vesistön yhtymäkohdassa, se oli mieleenpainuva kokemus

Meren runtelema junarata jäi ruostumaan paikoilleen, ja nyt sen luuranko kohoaa koralliriuttojen yllä. Rantoja nuolee haavoille vuoltu meri.

Täältä Ruijaan on kymmeniä tuhansia kilometrejä. Silti nämä merivirrat saavuttavat Jäämeren lautat ja tulevat sieltä uudestaan takaisin. On aamuja, jolloin minä saatan jopa haistaa jään. Tuntea sen kuivan, viileän ilman, ennen kuin Floridan lämpö tiivistyy taas kosteaksi höyryksi. 

Upea kirja, suosittelen!