Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Like, 2021

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 10 h 18 min

Lokakuu 2019.

Ilma-akrobaatti Nella ja taiteilija Linda olivat liittyneet harrastajateatteriporukkaan pari vuotta aiemmin, mutta nyt Linda oli kateissa, ollut jo kesäkuusta lähtien. Todennäköisesti hän on kuollut, mutta Nella ei halua sitä uskoa. Uudessa produktiossa Nellalla piti ensin olla vain pieni rooli, muutama yleisöä kohahduttava ilma-akrobatianumero, mutta Lindan kadottua esitystä oli muokattu ja nyt Nella esittäisikin uutta hahmoa, merenneitoa, jonka pienen syrjäisen kylän kalastaja löytää verkoistaan ja vie kotiinsa.

Nella ja Linda olivat muuttaneet Helsinkiin yhdessä, sitä ennen he olivat opiskelleet Vaasassa. Helsingissä Linda oli alkanut seurustella Oliverin kanssa ja viime ajat pitänyt asuntoa lähinnä varastonaan. 

Nella hätkähti kun sai postissa kirjeen, jossa oli vain yksi virke kaunokirjoituksella. Minä tiedän mitä tapahtui merenneidoille. Kirje oli samanlaisessa kuoressa, missä kutsukortti Lindan taideprojektiin Varjakansaarelle oli tullut.

Kesäkuu 2019.

Et koskaan uskonut, että meitä on olemassa. Uskoisitko, jos nyt kertoisin? 

Meillä on ilo ja kunnia kutsua Teidät ympäristötaideprojektimme 

Mitä tapahtui merenneidoille 

avajaisiin Varjakansaarelle, Ouluun, 8.6.2019. 

Korttiin on painettu kuva pyrstöstä, josta tihkuu mustaa nestettä. Kun katseeni osuu siihen, minua alkaa puistattaa, enkä pysty lukemaan pidemmälle.

Jo lossimatka on osa kokonaisuutta, taideteosta, joka on kätketty saaren sopukoihin. Näyttelyvieraiden on tarkoitus kiertää saarta sen palaset löytääkseen. Nelli tai Oliverkaan eivät tienneet sen enempää produktiosta, jotenkin se liittyi Varjakansaaren historiaan, etenkin sen edustalla 1907 tapahtuneeseen veneturmaan jossa oli kuollut kaksikymmentä naista ja tyttöä. 

"Mitä sä tekisit, jos tietäisit jotain mitä kukaan muu ei tiedä, kertoisitko?"

"Mennään", toistan.

"Vastaa ensin."

Äkkiä Lindan silmissä vilahtaa jotain mitä en ole niissä aiemmin nähnyt. Pelkoa, paniikkia, jotain kammottavan synkkää. Haluaisin ravistella häntä.

"Sellaista mitä kukaan ei halua kuulla."

"Mä pysyisin hiljaa ja jatkaisin elämääni", sanon liioitellun hitaasti. 

"Mä yritin kertoa, mutta kukaan ei kuunnellut", Linda sanoo hiljaa. Hän luo vielä viimeisen katseen muistomerkkiin.

"Mä olisin mieluummin ollut siinä veneessä."

Linda oli tehnyt pohjatyötä taideteokseensa jo kymmenen vuoden ajan ja nyt kuukauden päivät työstänyt sitä saaressa työryhmänsä kanssa. Avajaisiltana Linda oli heitä sovitusti rannassa vastassa, mutta ketään muuta ei näkynyt. Ei taiteilijoita, ei muita kutsuvieraita. Kaikki on yhtäkkiä ihan liian outoa.

Kuulen kuinka vesi lainehtii umpeen naulatun kaivon seinämiin muutaman metrin päässä minusta. Tuijotan luukkua. Kauhu tykyttää sisälläni. Hakanen on paikoillaan. Se ei voi olla mahdollista. Avaan hakasen, se on paksu ja jäykkä. Tiedän että sitä on mahdotonta avata sisältä käsin. Tiedän, koska olen kokeillut. Pudonnut takaisin pohjalle ja yrittänyt uudestaan. Huutanut, kunnes tajunnut, ettei kukaan kuule. Tuntenut maan sortuvan allani, vajonnut. Tuntenut kädet, jotka kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minua alaspäin. Pyrstön, joka pyyhkäisi pohjettani. Niljakkaat suomut. Tuijotan alhaalla odottavaa pimeyttä.

"Linda", kutsun hiljaa. Kohotan taskulamppua ja sytytän sen. 

Siitä huolimatta, että psykologinen jännitys onkin dekkareiden joukossa minulle mieluisinta cozy crimen ohella, tämä oli omaan makuuni jo liiankin pelottava, paikoitellen ennemminkin kauhua. Lisäksi tuon ylläolevan lainauksen kaltaista tapahtumaa jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuuntelin kerran kirjaa sängyssä, pimeässä nukahtamista odotellen ja sen ensimmäistä aavemaista käännettä aavistamatta, jolloin tempaisin luurit korvilta kesken lauseen, kun en enää halunnutkaan kuulla mitä saarelta löytyi samanlaisessa yön pimeydessä missä itse puoliunisena olin. Loput kirjasta kuuntelinkin visummin hereillä ollessani. 

En pitänyt kirjan lukijasta ollenkaan, minua vaivaa tällainen jopa suomalaiseksi lukijaksi tunteeton tasainen pajatus. Ajan mittaan siihenkin tottui, mutta odotin kyllä pitkään kirjan loppumista. Oletan, että suomalaiset keskimäärin haluavat mahdollisimman neutraalin lukijan (miksi muuten meillä näitä suosittaisiin), mutta olisin toivonut lukijalta edes hiukan osuutta sen psykologisen jännitteen luomiseen. Kuuntelen tällä hetkellä melkein puolet ajasta englanniksi ja enkkulukijoiden eläytyminen tekstiinsä on täysin erilaista, minulle mieleisempää