Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut

Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut

Basam Books, 2020

285 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Sain kasteessa nimekseni Merja Sylvia.

Se otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.

Äiti otettiin minulta pois ja vaihdettiin toiseen, sopivampaan.

Lapsena Paulalle välillä heräsi tunne, että Maria ei ole hänen äitinsä. Etenkin silloin, kun koulussa tutkittiin veriryhmiä, mutta kun Paula yritti vängätä etteivät heidän veriryhmänsä ole lähisukulaisille mahdollisia, hänet vaiennettiin. Älä kiusaa äitiäsi. 

Mutta Paula haluaa tietää. Kun hän haki virkatodistuksen, siinä se oli. Väärä nimi, väärä äiti, vai sittenkin oikea? Vähintäänkin äitejä on kaksi. Nyt alkaa totuuden aika, Paula luulee, mutta ei, vaikenemisen aikaa ei päätä mikään. Pauli-veli ei usko vieläkään että hänetkin on saatettu adoptoida, ei ennen kuin Paula hankkii virkatodistuksen tällekin. Äiti kimmastuu, kun Paula puolella sanallakaan viittaa Sylvi Rämöön äitinään.

- Täällä ei noista asioista puhuta. Me emme halua tietää mitään! Sitten, kun sinulla on jalat oman pöydän alla, voit tehdä, mitä ikinä haluat. Tämän katon alla ei näistä puhuta

Sylvi Orvokki Rämö. Naisesta tulee Paulalle pakkomielle ja keräten tiedon murusen sieltä täältä hän löytää tämän jäljille. 

'Vailla vakituista osoitetta. Asunnottomana Helsingissä.'

Mitä se tarkoittaa? Pultsari, huora, sairas, köyhä vai boheemi? Muuten vain loinen? Siltojen alla vai patruunoiden palatseissa?

Kun Paula naista tarkkailtuaan vihdoin uskaltautuu esiin ja kävelee Sylvin luo, tämä tietää välittömästi kuka hän on.

Sylvi on elänyt vaiherikasta elämää päätyen milloin minnekin, erilaisissa tilanteissa. Paulan hänet löydettyä, palellessaan kylmässä teltassa leirintäalueella pääsiäisen seutuun Sylvi antaa omien lapsuusmuistojensa viedä kauas, mankeloidun lakanan ja lämpimän täkin väliin. Aamuun, jolloin askareissaan hyörivä hyväntuulinen äiti oli hetken muistellut venäläistä turkiskauppiasta Sylvin kysyttyä onko viinapäissään väkivaltainen Ville-isä hänen oikea isänsä, ennen kuin toteaa höperöitä luritelleensa, tottakai isä on oikea isä.

Paula on ison kysymyksen edessä: Miten pitää kaksi todellisuutta erillään ja olla loukkaamatta ketään? Tai edes loukata mahdollisimman vähän ketään, sillä aina pyllistät johonkin suuntaan.

Jostakin olen tullut on hyvin erilainen adoptiotarina kuin mitä osasin odottaa. Se on rosoinen ja rouhea ja pitää sisällään monta koskettavaa ihmiskohtaloa. Isotalo on haastattelussa kertonut kirjan olevan omaelämäkerrallinen.

Sylvin tarina, jota seurasin läpi kirjan suurimmalla mielenkiinnolla, muistuttaa siitä, ettei kukaan synny puliakaksi. Oliko Sylvi uhri vai itsekäs ja vastuuton ihminen? Entä Paulan adoptiovanhemmat, olivatko he vaienneet adoptiosta lapsiaan suojellakseen vai itsekkyydestä? Asioissa on harvoin yhtä totuutta, kun puoliakin on vähintään kaksi.

Ajallisesti liikutaan eniten olympiakesässä 1952 jolloin Paula syntyy ja 1970-luvun puolivälissä, jolloin adoptiotausta hänelle selviää. Pidin ajankuvauksesta ja siitä, miten monessa kohtaa seurattiin Sylvin elämää ja kuljettiin yhtäkkiä tovi Marian seurassa rinnastaen heidän erilaisia elämäntilanteitaan joihin Paula tuli yhdistäväksi tekijäksi.