Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Bazar, 2019

Alkuteos: Ladies in White, 2012

Suomennos: Susanna Paarma

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kesto: 9 h 4 min

Tulijoiden edellä leviävä hiljaisuus on sekä hyvä- että pahaenteinen. Heitä ympäröi levollinen, keskittynyt aura. Naiset eivät koskaan puhu kenellekään ennen jumalanpalvelusta. 

"Ahneet huorat!" huutaa siviiliasuinen poliisi. "Menkää takaisin jenkkien porttoloihin mihin kuulutte!"

Ilman halki suhahtaa jokin paakku ja yksi naisista putoaa polvilleen. Hänen ohimoltaan valuu verta värjäämään valkoisen paidan. Toinen nainen saa osuman rintaan, kolmas takaraivolle. Pian kiviä lentää kuin komeettoja ja ihmiset huutavat ja tönivät toisiaan. 

Marian suku oli rakentanut kartanon, mutta asui nykyään vain yhtä sen huoneista. Toisaalta hän sai olla onnellinen, että oli saanut jäädä edes yhteen huoneista vallankumouksen jälkeen, kun kartano oli tyhjennetty kaikesta menneestä, maalauksista, brokadisohvista ja muista hienoista huonekaluista. Maria oli aina huolissaan sukulaistyttö Sophiesta, häntä nuoremmatkin tytöt myivät itseään ulkomaalaisille, valkoisiin pukeutuneet marssijat päätyivät vankiloihin ja moni yritti edelleen paeta saarelta millä tahansa joka vain kellui vedessä ja hukkuivat Floridansalmeen. Kaduilla ei ollut turvallista päiväsaikaankaan ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti.

Sophie puolestaan oli jo kuukausia salannut tädiltään, että isä Ernesto ei tosiasiassa ollut pitkäksi venähtäneellä liikematkalla Venezuelassa, vaan virui vankilassa. 

Muutama viikko sitten Sophie oli tavannut yliopistolla espanjalaisen jatko-opiskelija Damienin ja he olivat tavanneet siitä lähtien päivittäin. Sophie ei yleensä antanut itsensä kiintyä ulkomaalaisiin, eikä aikonut kertoa miehelle vanhemmistaan tai esitellä tälle kotiaan, jonka sijainti oli kyllä aikoinaan ollut kunniallinen, mutta nykyään vain prostituoitujen tyyssija. Mies olisi sitä paitsi palaamassa kotimaahansa muutaman päivän kuluttua, eikä Sophie todennäköisesti tapaisi tätä enää koskaan.

Valkoisiin pukeutuneiden naisten kulkueen yhteenoton jälkeen Olga yritti pestä kotonaan pois käsiinsä kuivunutta tervaa. Hän ei voinut hyväksyä naisia, jotka yrittivät marssillaan tuhota kaiken sen hyvän, mitä vallankumouksella oli saatu aikaan. Hän oli ylpeä osuudestaan komitean toiminnassa, hän oli nytkin saanut sidottua puuhun erään naisista ja levitettyä tervaa pitkin tämän vartaloa.

Olgan selkää särki. Hän oli vahtinut ikkunan vierellä kymmenen tuntia yhteen menoon ja pitänyt vain pakolliset vessatauot. Perheen valittaessa nälkää hän oli sanonut, että viralliset velvollisuudet vaativat hänen huomionsa ja että he voisivat edes huolehtia omista aterioistaan tukeakseen häntä. Moinen patriotismin puute omassa perheessä hävetti häntä erityisesti nyt, kun vaikeudet toisinajattelijoiden kanssa yltyivät. 

Komitean jäsenille oli tiedotettu, että niin banaaleja kuin sunnuntaiset mielenosoitukset olivatkin, niitä oli alettu matkia eri puolilla saarta. Maailman huomio kohdistui nyt Kuubaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä tällaisia protesteja voitu sallia. Pieninkin epäilyttävä seikka piti nyt raportoida keskustoimistolle heti. Olga toivoi näkevänsä jonkin rikkeen, jotta juuri hän olisi se, jonka soitto tuhoaisi toisinajattelijoiden ryhmän. 

Samaan aikaan kulkueessa ollut nainen, jonka Olga oli ottanut marssilta kohteekseen, oli lääkärin vastaanotolla tervan ja saamiensa ruhjeiden takia. Hän oli Silvia, Sophien äiti.

Keväällä 2003 Kuuban valtionpoliisi pidätti 75 kuubalaista kirjailijaa, taiteilijaa, journalistia ja ihmisoikeusaktivistia syytettynä salaliitosta valtiota vastaan. Nopeissa oikeudenkäynneissä heidät tuomittiin 6-26 vuoden tuomioihin. Näiden mielipidevankien vaimot, tyttäret ja sisaret alkoivat joka sunnuntai ennen messua kävellä kulkueena Havannan kaduilla, valkoisissa vaatteissa, kukka kädessään. 

Vuonna 2005 Euroopan parlamentti antoi Naisille valkoisissa Saharov -palkinnon mielipiteen vapaudesta. Kuuban kansalaisten on saatava lupa maasta poistuakseen, eikä ketään heistä päästetty noutamaan palkintoa ennen kuin vuonna 2013.

Vuonna 2010, katolisen kirkon puututtua asioihin, suurin osa Kuuban mielipidevangeista vapautettiin ja karkotettiin Espanjaan. 

Ihmisoikeustilanne Kuubassa on silti edelleen huono.

Olen läpi talven lukenut melkoisen kevyttä kirjallisuutta, jonka jälkeen tällainen rajumpi aihe ja kirja jossa kuvattiin miten vankeja kidutettiin, oli kovaa tekstiä kuunneltavaksi. Mutta pään pensaaseen työntäminen ei auta ymmärtämään maailmaa, jossa korona ei todellakaan ole ainoa maailmanlaajuinen kriisi ja vääryys. Kun epidemia joskus saadaan kuriin, toivottavasti ainakin, eri masilmankolkissa on aina vain tuhansia ernestoja jotka eivät ole tehneet mitään väärää ja joutuvat silti kärsimään.