Sivut

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 
Into 2016
294 sivua 


Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 


2 kommenttia:

  1. Hmm, tämähän vaikuttaakin kiintoisalta ja erityisesti "suoraviivaisemmalta" kuin lukemani Pintanaarmuja. En oikein innostunut Pintanaarmuista, sillä minusta siinä tarina jäi kielen alle, kun sama asia sanottiin monesti eri sanankääntein. Kieli oli siis kyllä kaunista, mutta minun makuuni löysää ja hieman tyhjää (juuri toisteisuuden takia).

    Tämä Kellari on kai tyyliltään toisenlainen, ainakin sellainen vaikutelma nyt tuli minulle. Saatankin ottaa lukuun! Voithan sinäkin kokeilla vaikka Pintanaarmuja ja testata, miten toimii?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilaisin pikaiseen yhtä arviota Pintanaarmuista ja oli siinä samoja elementtejä, puoliso pettää, mustasukkaisuutta ja oma mielenterveys horjuu. Mutta en kuvailisi Kellarin kieltä kauniiksi, joten on erojakin. En muutenkaan oikein tunnista saman tyyliseksi. Voisin tutustua paremmin Pintanaarmuihin jos vain jossain välissä saan sille sopivan raon lukulistalla :-)

      Poista