Sivut

maanantai 23. marraskuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika



Pertti Lassila: Armain aika 
Teos 2015, 147 sivua 


Merenrantahuvilassa viettävät kesää he kolme, isoisä, äiti ja poika. Kimmo-poika on vielä lapsi, sellainen joka käy mato-ongella ja hoitaa haavoittunutta lokkia. Eila-äidiltä sota vei kaksi miestä mutta jätti pojan. Sota oli vielä silloinkin, kun isoisä Kaarlo menetti vaimonsa rintasyövälle. Kaikki saavat vuorollaan avata elämäänsä ja menneisyyttään, paitsi Kimmo joka elää tässä hetkessä. 

Kimmo eli kesää kuin päivää, joka toistui ja oli sama ja uusi kuin hän olisi ollut maailmassa, jossa ei enää ole oleva aikaa. Poika oli ajattomuuden armossa, ajan armottomuus ei häneen koskenut, ja Eilasta tuntui, että lapsen toimissa ja maailmassa oli syvä mieli, joka oli tosi mutta häneltä itseltään vajonnut tavoittamattomiin, jos sitä oli ollutkaan. 

Lassilan tyyli kirjoittaa on hyvin selkeä, suoraviivainen. Äidin ja isoisän kertomuksia elämästään luin mielelläni, mutta Kimmon osuuksille en syttynyt yhtä suuresti. Kirjailija on selvästi luontoihmisiä ja kiinnostunut erityisesti linnuista, minä myönnän pitkästyneeni lokkiosuuden aikana. Minulle jäi sen tähden tästä pienoisromaanista hieman sekavat fiilikset, koska toisaalta esimerkiksi se miten Eila kertoi elämästään oli niin kaunista ja karunpuoleisen yksinkertaista ja realistista ja juuri siinä se kauneus olikin. 

-En pitänyt siitä, minkälainen minusta tuli, uudesta itsestäni. Minä olin nuori nainen, jolla oli ollut suuri rakkaus, ja minä olin ollut Einon suuri rakkaus. Kauneus oli ollut minussa. En tarkoita, että olin kaunis katsella, vaikka en rumakaan ollut, vaan että olin kaunis omassa mielessäni, kevyt perhonen, jota tuuli kantaa. Se oli ilo, joka sen teki, ja siksi olin kaunis sisältä ja ulkoa, en osaa sitä toisin sanoa, kauneus täytti ja nosti minut. Sen tilan otti suru, eikä kauneudelle jäänyt tilaa. Suru painaa, siinä ei ole kauneutta. Sellainen minusta tuli. En pitänyt siitä mutta en sille mitään voinut, ei ihminen voi. Se, mitä olin ollut, alkoi minusta näyttää lapsekkaalta. Sillekään en mahtanut mitään. Ilon tyttö, joka oli niin rakastunut ollut, näytti naurettavalta, ei edes säälittävältä, vaan naurettavalta. Minä katselin entistä itseäni kylmästi, sitä nuorta naista, joka oli ollut pelkkää rakkautta, iloa ja onnea.

Pienenä kuriositeettina; kirjailija on selvästi viehättynyt harvemmin nähdystä tuhto-sanasta, kun käyttää sitä sivulla 30 jo ainakin kolmannen kerran. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hectorin valintaa.

2 kommenttia:

  1. Kirja odottaisi tuossa lukijaa. Aiheeltaan ja asetelmaltaan kirja kuulostaa kiehtovalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mielenkiintoinen sinänsä, ja tuosta kielestä joko pitää tai ei. Minä "ostin" sen, mutta olisin pitänyt kaiken kaikkiaan enemmän ilman sen pojan osuutta. Se taas on ristiriitaista siihen nähden, että yleensä luen mielelläni lasten tai nuorten näkökulmista kirjoitettuja romaaneja, varsinkin juuri menneiltä vuosikymmeniltä.

      Poista