Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Otava 2011, 607 sivua
Laila Hirvisaari on jakanut Venäjän keisarinna Katariina II:n elämäkerran kahteen tiiliskiviromaaniin; Minä, Katariina sekä Me, Keisarinna.
Katariina on todellisuudessa saksalaisen ruhtinassuvun prinsessa Sophie, joka 14-vuotiaana naitetaan Venäjän tulevalle suurruhtinaalle Pietarille, joka on vain vuotta vanhempi pojankoltiainen. Venäjää halllitsee tuolloin keisarinna Elisabet jolla ei ole omia lapsia. Katariinan kauhuksi Pietari vihaa peseytymistä ja täyttää aviovuoteen mieluummin tinasotilailla kuin suvunjatkamispuuhilla. Elisabet tahtoo Katariinalta vain pojan, muuten tyttörukalla ei ole merkitystä. Muutenkin Elisabet tuntuu lähes hysteerisesti pelkäävän kaikkea, erityisesti sitä että Pietari tapattaa hänet päästäkseen nopeammin valtaan.
Kirjassa Katariina on jo iäkäs, kyseessä ovat siis hänen muistelonsa nuoruusvuosiltaan. Jälkimmäinen osa käsittelee Katariinan aikaa hallitsijana, ensimmäinen kattaa vuodet Saksasta lähdöstä siihen, miksi Katariinasta tuli tsaarinna eikä vain tsaarin puoliso.
Tässä romaanissa oli puitteet valmiina aivan mihin vaan. Sen sijaan Hirvisaari on kirjoittanut rakenteeltaan puuduttavat muistelmat joissa Katariina muistelee ja puolustelee ja käy läpi vanhoja muistiinpanojaan yhdessä Leonin, ylikamariherran ja uskotun ystävän kanssa. Juuri Leonin kanssa käydyt keskustelut tuovat kirjaan pitkän miinuksen. Katariinan oma elämä ja Venäjän hovi lukuisine juonitteluineen sen sijaan oli sitä antoisaa historiallista lukuromaania jota odotinkin.
Kahlattuani kirjan läpi vannoin että toinen osa saa jäädä lukematta. Mutta saa nyt nähdä, olen jo hieman alkanut lämmetä jatko-osallekin ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti