Sivut

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä


Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä 
Into 2015, 209 sivua
Suomennos: Taru Salminen 


Park So-Nyo oli tulossa Souliin tapaamaan aikuisia lapsiaan kun hänen otteensa kirposi miehensä kädestä ja he joutuivat tungoksessa erilleen. Mies ajautui metrovaunuun, vaimo jäi metron laiturille. Kun mies palasi seuraavalta pysäkiltä takaisinpäin, oli vaimo jo kadonnut jäljettömiin. 

Etsiessään 69-vuotiasta äitiään lapset, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, käyvät vuoronperään läpi syyllisyydensekaisia muistojaan äidistä. Nyt kun äiti on kateissa, tuntuu että moni asia olisi pitänyt tehdä toisin, olisi kuulunut pitää enemmän yhteyttä. Äidistä / vaimosta myös selviää matkan varrella yllättäviä asioita. 

Siihen asti kun kadotit vaimosi Soulin rautatieaseman metroasemalla, hän oli ollut sinulle vain lastesi äiti. Hän oli kuin puu joka oli aina samalla paikalla, kunnes kadotit hänet ja löysit itsesi tilanteesta, jossa et tiennyt, näetkö häntä enää koskaan. Kuin puu joka ei lähde mihinkään ennen kuin se kaadetaan. Kun lastesi äiti oli kadonnut, tajusit että kadonnut olikin vaimosi. Vaimo jonka olit unohtanut viideksikymmeneksi vuodeksi, muistui elävästi mieleesi. Vasta sen jälkeen kun vaimosi katosi, hän tuntui todelliselta, kuin olisit voinut ojentaa kätesi ja koskettaa häntä. 

Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu etelä-korealainen romaani. Olin yllättynyt siitä suoruudesta jolla lapset ruotivat välejään äitiinsä, miten paljon vihaa ja kiukkua he olivat tunteneet. Ehkä se yllätti niin paljon kun kyseessä on kulttuuri jossa suku on edelleen niin tärkeä ja ikään kuin kaiken ydin, päinvastoin kuin Suomessa enää pitkiin aikoihin. 

Pidinkö tuosta ah-niin-täydellisestä ja uhrautuvaisesta äidistä joka hoiti kaiken koiranpennuista orpolapsiin, antoi kaiken pois eikä pitänyt itsellään mitään? No en. Tarkoitus kai olisi,  mutta kynnysmattomaiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa enemmän ärsytystä kuin sympatiaa. Toinen tytär erottui jonkin verran edukseen, jos unohdetaan syyllisyydentuntoisuus niin kummallisista asioista kuin persimonipuun istuttaminen oikeaan paikkaan. Onko kyse sitten kulttuurierosta vai jostain muusta, en kuitenkaan löytänyt romaanista yhtään erityisen mieleistä henkilöä saati sellaista johon olisi voinut samaistua. Mielenkiintoisinta tässä oli ehkä se, miten aikuiset lapset alkavat tällaisessa tilanteessa nähdä vanhempansa individuaaleina eivätkä vain äitinä ja isänä.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli tämän vuoden paras lukemani käännöskirja, suosittelen :)

    VastaaPoista