Sivut

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Annamari Miettinen: Vapaa


Annamari Miettinen: Vapaa 
Tammi 2015, 314 sivua 


Ellei ihmeitä tapahdu loppuvuodesta, niin Vapaa tulee voittamaan vähemmän mairittelevan tittelin vuoden suurimmasta kirjapettymyksestä. Satuin näkemään sen kirjaston uutuushyllyssä joskus kesällä kun uutisoitiin vähän väliä pakolaisten hukkuneen Välimerellä,  ja ehdin lukea ennen kuin tilanne laajeni näihin nykyisiin mittasuhteisiin. Niinpä latasin sille suurehkot odotukset ajankohtaisuuden myötä ja pettin todella pahasti. 

Mahdi pakenee Bagdadista, Irakista, jossa on joutunut poliisien pidättämäksi ja kiduttamaksi. Reitti vie Turkin ja Italian kautta Suomeen, lentokoneen vessassa mies hävittää väärennetyn henkilökorttinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Helsinki-Vantaan lentokentällä hän ilmoittautuu passintarkastuksessa; olen tullut laittomasti maahan ja haen turvapaikkaa.

Mahdi päätyy poliisiaseman pahnoilta Joutsenon vastaanottokeskukseen, keskelle ei mitään, ja kuten hän pian huomaa, keskus sijaitsee entisessä Konnunsuon vankilassa. Maatessaan kerrossängyn alapedillä hän lukee yläpuolellaan olevan sängyn pohjasta kirjoituksia kuten "Patu was here 13.4.1982". Mahdi alkaa miettiä mitä mies on tehnyt joutuakseen vankilaan, missä hän on nyt, onko hänellä perhettä? Kirjan alku on ihan kiinnostavaa, mutta kun Patu alkaa "puhua" Mahdille, kerronta käy liian oudoksi minulle. Kirjasta tulee minulle hyvin kaksijakoinen. Ne kohdat joissa kuvataan elämää vastaanottokeskuksessa tai Mahdin pakoa Irakista ovat kiinnostavia, vastaavasti Parun ja tämän sellikaverin Saken jutut eivät. Myös Mahdin omat ajatukset ovat usein aika outoja. 

Miten irrallisia ja irtonaisia olemmekaan.
Aivan lepattavia. Kovassa tuulessa. Nytkin tuulee, sisäpiha on aukea ja suojaton kahdesta korkeasta toisiaan vastapäätä olevasta jykevästä tiilirakennuksesta huolimatta. 
Sade alkaa vihmoa kovaa. Se on kylmää kasvoilla. 
Olemme repineet itsemme mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti irti, kuka mistäkin kohdasta maailmaa, ja ajautuneet tuulen mukana tähän paikkaan. Tuon punatiilisen talon pieniin huoneisiin ja kerrossänkyihin.
Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin moneen viikkoon. Minun on vaikea kestää sitä. Yksinäisyyden onttoa tyhjää tunnetta rinnassa sekä tietoisuutta omasta huonommuudesta. Takapakista joka käy ahnain hampain ja kynsin kiinni kurkkuuni ja rintaani ilman mitään varoitusta. 
Kun olin ensin lapsellisen tietämättömänä lähtenyt kurssille huoneestani, jonka sängyssä olin herännyt, huomannut nukkuneeni koska olen herännyt, ollut tyhmän iloinen lääkkeellä nukutusta valheellisesta unesta, luullut hetken jotakin.
Mitä, sitä en tiedä. 

Hyödynnän nykyisin usein miestäni näiden lainausten kirjoittamisessa. Hän on kiltti ja lukee minulle ääneen näitä tekstin pätkiä. Ylläolevasta hän sanoi, että olipa harvinaisen tyhmää tekstiä. Tällä kertaa en jätä eriävää mielipidettä, vaikka usein minuun tekevät vaikutuksen vastaavan kaltaiset ajatuksen juoksut jos niissä on kaunista kieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti