Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie

WSOY 2014, 312 sivua

Revontultentien luvataan olevan itsenäinen jatko-osa Esikoiselle, joka ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tarina jatkuu vain parin kuukauden päästä siitä mihin siinä jäätiin, mutta uskoisin ettei taustoja sen isommin tarvitse availla päästäkseen sisälle Jarin nuoruuteen. Itse olen tosin Esikoisenkin lukenut, siitä juttua täällä.

Esikoisessa elettiin vuotta 1972, nyt ollaan siirrytty kevättalveen 1973 ja edetään puolisen vuotta seuraavaan syksyyn. Jari on 14-vuotias oppikoululainen. Aika on poliittisesti kuohuvaa ja maailmalla tapahtuu isoja asioita, mm. Wounded Kneen valloitus ja piiritys jota myös Jari seuraa.

Alkajaisiksi Jari saa uuden opettajan. Historiamme maisteri Terttu Kärkkäinen jäisi virkavapaalle. Korkalovaaran peruskoulua oli kuulemma silti lykästänyt sen saadessa maisteria paikkaamaan nuoren polven pedagogin, lisensiaatti Orankivaaran. Kun Orankivaara kyselee historian suurmiehiä, heittää Jari uskaliaasti Che Guevaran ja niin valinta on tehty. Jari ei  tosin tiedä mihin on tullut valituksi, ennen kuin löytää itsensä toisen koulun voimistelusalissa pidettävästä kokouksesta.

Orankivaara esitteli puheenvuoronsa lopuksi lappilaiselle edistysväelle vallankumousta kannattavan peruskoululaisen. Se mainitsi nimeni. Tunsin miten varpaani kipristyivät talvironttosissa kuin apinalla. Pallit hyppäsivät piiloon. Kävelin salin eteen. Lattia aaltoili. Orankivaara näytti oikealla kädellään: ole hyvä. Käännyin saliin päin. Näin Irenen istuvan ensimmäisessä rivissä. Se katsoi silmiini. Suljin omani. Nyt kannattaisi kuolla.

Myös kotona on odotettavissa mullistus, jolla on työnimenä Lenin.

Äiti selitti Unto Abrahamille, ettei sitä tai Maijaa tai minua rakasteta yhtään vähempää sen jälkeen kun vauva on syntynyt. Kaikista tykätään yli kaiken. Pikkuveli piti sitä paskapuheena. Sille olivat pihalla talon ekaluokkalaiset kertoneet, että kun kakun jakaa neljällä, siitä jää vähemmän per naama kuin kolmella jaettuna.

Puolen vuoden sisällä Jari tekee kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon, sitten Orankivaaran valittuna matkakumppanina Maailman nuorison festivaaleille Itä-Saksan puoleiseen Berliiniin.

Meitä alkoi jännittää, kun Neuvostoliiton raja läheni. Isä käski meidän käyttäytyä siivosti. Äiti kysyi tulisimmeko katsomaan sitä, jos se raahattaisiin vankileirille. Isä sähähti. Sen mielestä ei kannattanut huudella talvisodasta eikä vankileireistä. Tänne ei tultu haastamaan riitaa. Sitä oli jo kokeiltu.

Revontultentie on mielestäni ehjempi kokonaisuus kuin Esikoinen, koska pysyi 70-luvulla eikä poukkoillut Esikoisen tavoin 1900-luvun alun hunghuusimiehiin tai vielä kauemmas noitakäräjille ja siitä syystä Revontultentie oli tekstinä nopealukuisempaa. Esikoisesta tuttu Cassette recorder oli tässäkin mukana. Isomummu ei enää sanele muistelmiaan, nyt Jari kuuntelee Erkki-sedän muisteloita rintamalta.


Jarin nuoruudenmuistelot jatkuvat 2015 ilmestyneellä Pyrstötähti-kirjalla, ehdottomasti lukulistalle sekin.