Jari Tervo: Pyrstötähti

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015, 175 sivua

175-sivuinen Pyrstötähti oli erinomainen viikon vippilaina; vaikka edellinen kirja oli vielä pahasti kesken sen lainatessani, ehdin hyvin lukea Pyrstötähdenkin ennen määräaikaa.

Pyrstötähti on ajallisesti jatkoa Tervon lapsuusmuisteloille Esikoinen ja Revontultentie, jotka olen lukenut jo aiemmin. Revontultentie on vielä tuoreena mielessä, sillä sen lukemisesta on kulunut vasta vähän toista kuukautta. Harkitsin muutaman sekunnin vippihyllyn ääressä lainaanko uuden Tervon näin pian edellisen perään, ja voin nyt todeta että valinta oli oikea. Vaikka Tervon kirjat eivät jatkuvajuonisia olekaan, oli Pyrstötähteä lukiessa mukavaa, että Revontultentie oli vielä hyvin mielessä.

Pyrstötähti saa alkunsa kun 14-vuotias Jari päättää ryhtyä kirjoittamaan muistelmiaan.

Harkitsin pitkään ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan muistelmiani.

Meidän talon lyhyempi Pitkänen kertoi isänsä lukeneen kaksi hienoa kirjaa. Toinen oli Marsalkka Mannerheimin muistelmat ja toinen Tabe Slioorin. Lyhyemmän Pitkäsen isän mukaan molemmat johtivat miehiä.

Illalla kirjoitin äidin päällystämään eläinopin vihkoon sarvikuonojen alle muistiin kaikki asiat, jotka muistin elämästäni. Niitä tuli yhteensä kuusi. Kolme niistä oli samalta aamulta. Yksi niistä oli Längelmäveden reitti. Näytti siltä, että olin elänyt elämäni hukkaan. En ollut vielä neljätoistavuotiaana ehtinyt valloittaa uusia mantereita tai merireittejä enkä löytää taivaalta palavaa pyrstötähteä.

Pyrstötähti koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista jotka kertovat hyvinkin tavallisista sattumista ja tapahtumista Jarin perheessä. Tervolla vain on tuo metka taito osata kirjoittaa niin arkisistakin tapahtumista hauskasti ja saaden ne ikään kuin tuntumaan isommiltakin jutuilta. Pyrstötähdestä nimittäin puuttuvat kaikki ne Esikoisen jännittävät hunghuusirakkaudet ja noitavainot sekä Revontultentien seikkailut ympäri Eurooppaa. Sisaruksilla, pikkusiskolla Maijalla sekä pikkuveljellä Unto Abrahamilla, on aiempaa suuremmat roolit ja varsinkin pikkuveljen sutkautuksia kuullaan nyt enemmän. Oman roolinsa saa myös perheen maltankoira Mila, jonka nahoissa Jari uskoo elävän noitavainoissa kärsineen Aune-tätinsä sielun.

Isä kysyi Supermarketin pihalla kuusikauppiaalta, ettei kai se niin tyhmä ole, että se edelleen jääräpäisesti vaatii viittätoista markkaa kuusesta. Kauppias myönsi tarkistaneensa hintaa markkinatilanteen mukaan. Se on miehen puhetta, isä ilahtui. Autossa se haukkui kapitalismia sairaaksi talousjärjestelmäksi maksettuaan kaksikymmentä markkaa kuusesta.

Äiti nosti kinkun keittiönpöytään. Isää otti vielä päähän kuusikaupan riistoluonne, mutta se alkoi lauhtua, kun se leikkasi kinkkua. Äiti käski meidän puhua nyt vain söpöjä ja nättejä asioita niin, että kaikille tulee hyvä ja lämmin joulumieli.

Kinkku on oikeasti sian perse, en kyllä saatana syö, pikkuveljeni Unto Abraham sanoi.

Jonkin verran lukemiseen ja sen kokemiseen vaikuttanee myös se, että Tervo on niin tuttu verrattuna muihin kirjailijoihin joista usein tietää vain nimen. Ainakaan he eivät ole mediassa niin näkyvästi esillä kuin Uutisvuodon kapteeni.

Luin ensimmäisen luvun miehelleni ääneen. Nauratti se häntäkin.