Milja Kaunisto: Synnintekijä

 

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Gummerus 2013, 308 sivua

 

 

Kun nainen kirjoittaa historiallisen romaanin, päähenkilönä on lähes poikkeuksetta nainen. Milja Kauniston esikoisromaanin päähenkilö on kuitenkin mies, vieläpä oikeasti olemassa ollut, tunnettu historian henkilö Olavi Maununpoika. 1400-luvun alkupuolella elänyt Maununpoika oli arvostetun piispa Maunu Tavastin ottopoika, jolle piispa kustansi opinnot Pariisissa. Maunu Tavastin kuoltua Olavi Maununpojasta tuli kasvatti-isänsä jalanjäljissä Turun piispa.

 

Synnintekijä kertoo Olavi Maununpojan opinnoista Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Maununpoika on tähtäämässä papiksi ja hakee opinnoista paitsi tietoa myös vahvistusta omalle uskolleen. Nainen on Perkeleestä, nainen on palvelija, nainen on pahasta.

 

Kauhulla ajattelin tulevaa asuinkaupunkiani Pariisia, sen roistoja, kurjuutta, tauteja, lemuja - ja kaikkein eniten kammoksuin naista. "Toverini", sanoin, "olen miehistä onnekkain, koska valitsemani tie on siveyden tie, papin virka, oppineisuus ja jos Herramme suo, hurskaus. Herra on luonut viisaudessaan naisen, jotta ihmiskunta voisi lisääntyä ja täyttää maan, mutta koska en aio sauvaani naiseen milloinkaan upottaa, en näe yhtään syytä miksi antaisin tuon Perkeleen pelinappulan tulla elämääni missään muodossa."

 

Ystävystyminen nuoren ranskalaisen Miracle de Servièresin kanssa sotkee kuitenkin Maununpojan selkeät pasmat. Nuorukainen on kiehtova, niin älyltään kuin luonteeltaan, että joku uskaltaakin haastaa verbaaliseen mittelöön pelätyn piispa Cauchonin, kun tämä opettaa ettei mikään ole köykäisempi kuin nainen. Miraclen mukana Olavi seikkailee viinituvissa ja Pariisin iloissa ja Miraclen seurassa Olavi huomaa halujensa kieltämisen käyvän aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Pahin on vielä edessä kun Miracle kutsuu Olavin viettämään kesää kotilinnaansa, Olavilla kun on kauas Suomeen liian pitkä matka lukuvuosien välillä.

 

Läpsin kapinoivaa kaluani kunnes se veltostui ja päätteeksi läimäisin itseäni poskelle. "Nyt riittää, senkin lemmenkipeä haanittu!" sanoin itselleni ja päätin totisesti opetella hillitsemään karvastelevan haluni. Vaan miten, se oli arvoitus. Minä solvasin pohjoisen tovereitani jotka iltaisin hinkkasivat elimiään, olin pahuuttakin pahempi sillä kaikki kaksijalkaiset tikapuita lukuun ottamatta näyttivät saavan kaluni nousemaan. Miten oli mahdollista elää siveyslupauksen mukaan kun koko ruumis kiemurteli himonkouristusten armoilla?

 

Kuvaukset löyhkäävästä Pariisista, kuinka rotat mässäilivät homeisilla sipulinvarsilla, kissat rotilla, kadun asukit kulkukissapaistilla ja kuolema vuorostaan ahnehti kadun asukit alituiseen nälkäänsä, tulevien pappien opinnoista ja Olavin seikkailut Miraclen seurassa olivat mielenkiintoista luettavaa johon runsas kieli lisäsi vielä oman vaikutuksensa. Kaunisto kuvaa kaiken estottomasti, suorastaan mässäillen, on kyse sitten ruuasta tai lihan himoista. Tahti hieman hidastui ja mielenkiintoni meinasi lopahtaa kun nuorukaiset vaelsivat pitkään kohti Miraclen kotikylää. Siellä taas tapahtumat saivat uuden vauhdikkaan käänteen ja ahmin kirjaa malttamatta laskea sitä käsistäni. Tämän juonellisen huipennuksen jälkeen Olavin suunnatessa muuttuneiden suunnitelmien myötä kohti Pohjolaa seurasi pitkäpiimäisin osuus. Kirja jatkui vailla kovinkaan mielenkiintoista sisältöä vielä monta kymmentä sivua. Tuli samanlainen tunne, kun on ollut pitkällä ja antoisalla lomamatkalla ja kotiinpaluu lentokoneessa on väsyttävä, puhti on yhtäkkiä aivan poissa. Loppuun oli yritetty heittää koukku jatko-osalle ja Olavin paluulle Pariisiin, mutta koho tahtoo jäädä pinnalle kellumaan. Silti on selvää, että luen myös jo odottamassa olevan jatko-osan, Kalmantanssin. Eiköhän siitä löydy taas vauhtia ja rehevän runsasmuotoista kerrontaa!

 

Kesäkirjabingossa Kalmantanssi antaa päivänkakkaran kohtaan Kuuluu kirjasarjaan.

 

Kirjaa on luettu blogeissa runsaasti, tutustu esimerkiksi Kirsin ja Lurun arvioihin.