Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

 Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet

Tammi, 2022

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 8 h 40 min

Heitän norsun ja kirahvin puiseen laatikkoon ja sanon niille, että pian alkaa sataa. Asettaudun ihan sadevesiämpärin viereen ja nyrhin saksilla yhden barbien hiukset aivan lyhyiksi. Tukka irtoaa tuppoina ja pian barbien takaraivolla on kalju läikkä. 

- Jumala lähettää taivaasta suuren tulvan ja hävittää koko maailman! Jos ette ole arkissa te kuolette! kaljupää huutaa. Bikiniasuiset barbiet vain nauravat. - Nooa puhuu ihan pehmeitä, ne sanovat ja pyörittelevät lanteitaan. 

Viskaan Nooan puiseen laatikkoon ja solmin sen ympärille rusetin. 

- Jumala sulki arkin ovet, selitän barbieille. - Nyt ei enää itkut auta, valmistautukaa vedenpaisumukseen! huudan ja kaadan vettä lelujeni päälle. Ne hukkuvat yksi toisensa perään. Vaaleatukkaisen barbien työnnän pää edellä ämpäriin, niin että muoviset jalat sätkivät. 

- Mitä teet? äiti kysyy ja minä säpsähdän. - En mittää. - Ei kun kerro vaan, näyttää hauskalta.

- Leikin vedenpaisumusta, tää on Nooa, selitän ja kaivan nuken esiin arkista. - No sehän on kiva leikki, äiti sanoo ja pörröttää tukkaani. - Nooa se vasta olikin oikea hengenpelastaja.

Silja on otettu psykiatriselle osastolle syömishäiriön takia, ja häneltä on kielletty peilit. Mutta eivät hoitajat ymmärrä miten tärkeitä peilit ovat, miten äiti istutti hänet jo pienestä kokovartalopeilin eteen, antoi ohjeet mitä pukea, että hoikentaa, ja laittoi lukiolaisen tiukalle dieetille, että Silja olisi edukseen vanhojentanssipuvussaan. Myöhemmin, muutettuaan uudelle paikkakunnalle kenttätyöhön, Silja ahmii ruokaa ja herkkuja, oksentaa kaiken sitten syyllisenä ja kun ahmittu raaka makaroni repii kurkkua oksentaessa, ajattelee Silja että se on hänelle ihan oikein.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljissä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa. 

...

- Onko teillä jehovilla jokin sellainen sääntö..., hän yrittää, ja minun korvani menevät lukkoon. Hänelle se on pelkkä lyhenne, eikä hän ymmärrä, mikä sen sointi on. Ei ymmärrä, miten se jää ilmaan leijumaan, kulkeutuu korvakäytäviä pitkin aivoihin ja herättää epämääräisen tunteen. Maailmalliset käyttävät sitä aina niin tavattoman huolimattomasti. Eivät osaa kuunnella, eivät ymmärrä, ettei kukaan Jehovan todistajista koskaan kutsuisi itseään jehovaksi. Ei koskaan. 

Kun Silja meni kuudennelle luokalle, hänellä vaihtui koulu. Tuttu pieni kyläkoulu olikin homeessa. Uusi koulu oli paljon suurempi, eikä siellä ollut helppoa, jos nyt missään oli. 

Eikä sopeutumista helpottanut sekään, että Siljankin piti alkaa kiertää lauantaisin ovelta ovelle todistamassa, lukemassa psalmeja, jakamassa Vartiolehtiä. 

Sammutan valot ja veli Laine alkaa puhua päässäni. Hän sanoi kokouksessa, että meidän pitäisi luoda todistustilanteita kaikkialla, myös koulussa. Jokaisen kristityn pitäisi julistaa Herran sanaa, sillä usko ilman tekoja on kuollut, hävitetty ja pois kulutettu. Tekojen avulla saa nimen Jumalan kirjaan, joka avattaisiin viimeisenä päivänä. 

- Onko sinun nimesi elämän kirjassa? Käytätkö varmasti kaikki tilaisuudet todistaa? veli Laine kysyi Raamattua heilutellen. - Et kai sinä vain häpeä Jumalaa? Et kai sinä vain häpeä totuutta? Entä silloin, kun Harmagedon alkaa, kun Jumalan sota syttyy ja taivaasta sataa tulikiveä? Entä jos silloin Jehova häpeääkin sinua? Mitä sinä sitten teet?

Eniten Silja pelkäsi, että pitää soittaa luokkakaverin perheen ovikelloa, ja sen jälkeen piti pelätä mitä siitä seuraa koulussa. Mitä hän osaa sanoa, miten vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin? Muutenkin jo erottui joukosta, kun piti aamunavausten ja uskontotuntien ajan istua käytävällä, ei voinut käydä kaverisynttäreillä, ei edes ottaa luokkakaverin kouluun tuomia synttärikarkkeja. Eniten kaikesta Silja silloin toivoi, ettei olisi tarvinnut olla niin erilainen kuin muut. 

En halua myöntää, että silloin sieluuni kiipeää häpeä. Ensin häpeä siitä, että olen siinä kutsumatta, ei-toivottuna, alastomana ja pohjattoman yksin. Sitä seuraa toinen häpeä, voimakkaampi ja syvempi. Häpeä siitä, että ei todellisuudessa pidä saarnaamisesta. Että oikeasti vihaa olkahihnan varassa heiluvaa kenttälaukkua, Raamatun väliin taitettuja lunttilappuja ja muistiinpanovihkoja. Häpeä siitä, ettei ole esimerkillinen kristitty, ettei jaksaisi kantaa olalla sellaista taakkaa, edustaa jokaisella hengenvedollaan Jumalaa ja hänen nimeään. 

Eikä sitä voi koskaan sanoa ääneen, koska minä olen todiste parhaasta mahdollisesta elämäntavasta. Jumalan siunaus valuu ylleni suoraan Siionista. Minä tulen onnelliseksi siitä, että voin puhua Jumalasta. Minä olen etuoikeutettu. Minulla on lahja. Minulla on totuus.

Kun ovi vihdoin aukeaa, en tiedä, mitä tekisin.

- Terve, Katariina sanoo. 

Kun Silja kasvaa, opettajat haluaisivat nähdä hänen jatkavan opintojaan, mutta maailmallinen viisaus on tarpeetonta ja Jehova palkitsee niitä, jotka heti peruskoulutuksen jälkeen lähtevät kenttätöihin, ovelta ovelle. Tietystä pojasta tulee koulussa hänelle läheinen, mutta maallisia ystäviä ei saa olla. Mummoon ei saa pitää kunnolla yhteyttä, kun mummokin on maallisia, vaikka on uskovainen, on sitä väärällä tavalla, uskoo taivaaseen. Kun mummo kuolee ja Silja ikävöi, äiti lohduttaa, että kun Harmagedon tulee, Jehova on järjestänyt niin, ettei Silja edes muista mummoa. Mutta haluaako Silja uskoa sellaiseen, joka vie häneltä pois sekä nykyisen, että vielä muistotkin?

Tämä oli ensimmäinen kirja jonka tänä vuonna kuuntelin, ja ei voi kuin sanoa että olipa vahva aloitus uudelle vuodelle! 

Lestadiolaisuus on tullut viime vuosina tutuksi kirjallisuudesta, mutta Jehovan todistajat eivät ole ainakaan minun lukemiini kirjoihin aihepiiriksi osuneet. Ja kun en muutenkaan ko. uskontoa paremmin tunne, opin kirjassa paljon uutta ja googletin toisen mokoman. Jos lestadiolaisuudessa vanhoillisimmillaan on monta nyky-yhteiskunnan "houkutusta" joita ei sallita, niin Jehovan todistajien elämä tuntuu niin paljon rajoitetummalta että siinä yksi telkkarin katsomisen kielto tuntuu pikkuseikalta. Ylipäätään vaikeinta on muistaa mikä on sallittua ja mikä ei missäkin liikkeessä, ja mihin erilaiset kristityt uskovat ja mihin eivät. Tämän kirjan kuunneltuani ymmärrän taas vähän enemmän. 

Camilla Nissinen tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on syntynyt Jehovan todistaja perheeseen ja eronnut liikkeestä 27-vuotiaana. Hän on viettänyt 1,5 vuotta nuoruudestaan laitoshoidossa, samasta syystä kuin kirjan Silja. Kirja ei ole suoranaisesti autofiktiota, mutta Siljan elämänpolut seuraavat Nissisen omia. 

Nissinen on kertonut lehtihaastattelussa kokeneensa, että on kyllä elänyt suomalaisessa kulttuurissa, mutta silti siitä irrallaan. Hän on opetellut esimerkiksi viettämään joulua, muttei vieläkään omaa tunnesidettä siihen. Hän järjesti ensimmäisen kerran syntymäpäiväjuhlat, kun hänen oma tyttärensä täytti vuoden. Hänelle tärkeintä on, että hänen lapsensa saa elää mahdollisimman avarakatseisessa maailmassa.