Kaiho Nieminen: Lovistoori

Kaiho Nieminen: Lovistoori

Weilin & Göös, 1972

264 sivua

Riku Korhonen oli nuori hitsari, joka sai viimeisen tilinauhansa kun voimalaitos valmistui eikä heitä, kuuttakymmentä eri alojen työmiestä, enää tarvittu. Kotona Rikua odotti 20-vuotias Liisa, vaimo joka odottaa heidän esikoistaan kuudennella kuulla. Ei ihan paras tilanne jäädä ilman kahden viikon välein ilmestynyttä tilipussia, varsinkaan kun Liisalla ei työtä ollut, eikä säästöön jäänyt alivuokralaisasunnon ja muiden pakollisten menojen jälkeen kuin tyhjät taskut. Rikua huoletti erityisesti se mitä lääkäri oli viimeksi Liisalle sanonut. "Mieliala pidettävä iloisena ja reippaana, syötävä hyvin ja monipuolisesti." Pitäisi ostaa hedelmiä ja vakuuttaa Liisa, että uutta työtä löytyy kyllä. Kun vaan itse jaksaisi uskoa samaan.

Työnvälityksessä oli paljon tuttuja naamoja voimalaitokselta ja tukku muita ketä Riku ei tuntenut. Pitkän seinustan kopeista tuli välillä ulos miehiä ja aina uudet astuivat sisään. Ulostulijat kohauttivat olkapäitään, kun heiltä kysyttiin oliko duunia ollut tarjolla. 

Iso mustatukkainen mies istui nurkassaan kuuntelevan miesringin keskellä ja selitti kovalla äänellä: - Thää, sitä ollaan nöyrää vaan, ja tässä ei nöyristely auta. Duunari tarttes vaan konepistooleja taas yhden kerran. Olis jumalauta kirveellä töitä. Se on herrojen tekopeliä tää työttömyys.

Miesrinki kuunteli totisena, jotkut nyökäyttivät päätään - Riku melkein kuuli niskanikamien nöyrän narinan. Oiskohan noiki hitsareita? hän ajatteli. Tai voivat olla muitaki - putkirunkkareita? Olihan seinustoilla ovia ja ovilla jonottajansa. 

Ei oota tarjosi virkailija Rikullekin. Oli siis kyseltävä itse. Riku soitti puhelinkopista isompiin firmoihin ja kyseli vinkkejä tutuilta. Ei mitään, ei edes epämääräisiä lupauksia hamassa tulevaisuudessa alkavista työmaista. Ei ainakaan vuoteen, jos kahteenkaan. Ei auttanut kuin kiertää jalkapatikalla ovelta ovelle, pienteollisuusalue kerrallaan.

Kävelymatkan päässä päätepysäkiltä niitä oli: pieniä nyrkkipajoja, omakotitalon autotalleja, pihamökkejä, kyltit seinissään. Puhelinluettelon kartan mukaan niitä oli kokonainen pienteollisuusalue. Hän meni ensimmäiseen, vauraimman näköiseen. Suttuisen verstaan konttorikopissa paksu äijä äimisteli veltto suu virneessä: - Ai että hitsarimiehelle töitä? Ei, ei nyt, eikä tänä vuonna, mutta seuraavana, jos noita vesiränniä alkaa menemään. Riku ei katsellut paksun ällistelyä pitempään, painui kadun toiselle puolelle. Autotallin perillä harmaantunut ukko vasaroi vartta lumilapioon ja pyöräytti päätään: - Meikäläinen paljon vierasta pysty käyttämään, näillä lapioilla paljon vierasta miestä. Seuraavassa pihamökissä, putkiliikkeessä, kaksi risahaalarista miestä istui kaljoilla, sanoivat suoraan että "konkkaan ollaan menossa molempi johtaja, eikä yks työmieskään enää pystyis mestoja pelastamaan". Hän kiersi korttelia eteenpäin: rojuisissa pihoissa, palaneen raudan hajuisissa verstaspahasissa. Puolen tunnin päästä oli viimeinenkin käyty. Hän käveli pysäkille. Eikä raitsikassa ollut tungosta, kun se kolisteli takaisin kaupunkiin.

Kun he saivat vielä häädön asunnostaan, Rikun oli keksittävä työtä mitä tahansa ja hän päätyi toviksi jopa ovelta ovelle kauppiaaksi.

Asunnonvuokramarkkinat tulivat tutuiksi. Riku piti kapitalistina ja riistäjänä jokaista jolla oli edes yksi ylimääräinen huone vuokrattavaksi. Juopa oli syvä ja katkeroitti miestä jo nuorena. Jotenkin jaksan silti uskoa, että rakkaus Liisaan kesti.

Tämän kirjan ankea todellisuus löi kuin märkänä rättinä päin näköä. Rikun työnsaanti ei ollut kiinni siitä etteikö hän olisi yrittänyt, kyllä hän yritti, päivästä toiseen ja aina yhtä tuloksetta. Hän kantoi huolta vaimosta ja heidän tulevasta vauvastaan vaikkei osannut pitää jälkimmäistä kovinkaan todellisena ennen kuin peipi syntyi. Hän ei halunnut elää avustusten varassa, siksi toisekseen työttömyyskorvaus oli tuohon aikaan olemattoman pieni eikä riittänyt elämiseen edes alkeellisissa oloissa. Alivuokralla asuminen oli myös osa tuon ajan henkeä, muistan äidilläkin olleen alivuokralaisen omassa vuokrakaksiossaan Helsingissä, joskus 70-luvun puolivälissä kun olin pieni, hädin tuskin kouluikäinen ja asuin mummulassa. Ajan hengen mukaisesti Riku kävi myös mielenosoituksessa ja ryhdistäytyi ammattiliiton suuntaan. Riku kasvoi vajaassa vuodessa pojanklopista miehen ja perheenisän mittoihin.

Luin Lovistoorin omana henkilökohtaisena haasteenani tarttua vanhoihin, unohdettuihin kirjoihin. Tavoitteenani on vuoden 2022 aikana lukea ainakin viisi 1900-luvun puolella julkaistua romaania joista monikaan ei ole edes kuullut, toisin sanoen kirjoja joista ei ole syntymässä aikansa klassikoita. Ajatus tästä heräsi ikään kuin vastapainona klassikkohaasteelle ja silloin tällöin aiheen ympärillä viriävälle keskustelulle siitä, mitä voi kutsua klassikoksi.