Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Gummerus, 2019 

(lukukirja 2007, Schildt)

Alkuteos: Stenhuggaren, 2005

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 17 h 54 min

Vanha kalastaja järkyttyi, kun tajusi, että hänen hummerimertaansa oli takertunut ruumis. Kun hän näki, että ruumis oli pienen tyttölapsen, hän kurkotti yli laidan ja oksensi.

Patrikin ja Erican vauva oli saanut nimekseen Maja. Erica oli löytänyt vaunulenkeillä käydessään uuden ystävän, isoksi tueksi osoittautuneen Charlotten, jolla oli 8-kuinen Albin-poika. Charlotte tuntui enemmän siskolta kuin Anna oli koskaan tuntunut. 

Erica oli luullut, että onnellisuushormonit ja äidinrakkauden vaaleanpunaiset hattarat täyttäisivät hänet ensi silmäyksestä. Paskapuhetta, propagandaa. Välillä häntä rehellisesti sanottuna kadutti. 

Palattuaan synnytyssairaalasta kotiin hän näytti edelleen siltä kuin olisi ollut raskaana, eivätkä kilot olleet karisseet sellaista vauhtia kuin hän olisi toivonut. Ainoa lohtu oli se, että Patrik oli myös lihonut Erican raskausaikana ja söi kuin hevonen, joten hänelläkin oli pari ylimääräistä kiloa vyötärönsä ympärillä. Kivut olivat luojan kiitos kadonneet lähes kokonaan, mutta hän tunsi olonsa jatkuvasti hikiseksi ja turvonneeksi ja kaikin puolin surkeaksi. Sääret eivät olleet nähneet partahöylää moneen

kuukauteen ja hänen olisi ehdottomasti pitänyt käydä kampaajalla leikkauttamassa tukkansa ja ottamassa ehkä muutama raitakin piristääkseen normaalisti vaaleiden ja olkapäihin asti ulottuvien hiustensa maantien harmaaksi tummunutta sävyä.

Charlotte, hänen miehensä Niklas ja heidän kaksi lastaan, olivat jo puoli vuotta asuneet Charlotten äidin ja tämän nykyisen miehen luona. Hyvähän Niklaksen oli kun pääsi pois talosta, töihin Fjällbackan terveyskeskukseen, mutta Charlotte oli jumissa lasten kanssa ja tilanne äidin kanssa alkoi käydä sietämättömäksi. Välit Niklaksen kanssa eivät olleet sen paremmat, Albin oli ollut heidän viimeinen yrityksensä pelastaa tuhoon tuomittu avioliitto.

Eräänä päivänä Albinin isosiskon Saran oli pitänyt mennä leikkimään ystävänsä Fridan luona, muttei ollut koskaan ilmestynyt paikalle. Sara oli tuo lapsi joka löytyi hummerimerrasta, mutta kun hänen elimistöstään löytyi makeaa vettä kävi ilmi, että hänet oli kyllä hukutettu, mutta kylpyammeeseen. 

Kaj ja Monica Viberg olivat rakentaneet talon Fjällbackaan jossa olivat viettäneet kesiään. Riidat Lilianin kanssa olivat alkaneet heti, tontin rajoista, kun Lilian oli kerännyt nimilistoja ja tehnyt valituksia estääkseen rakentamisen. Vuosien mittaan he olivat tehneet toisistaan lukuisia ilmoituksia poliisille. Kun Lilianin pojantytär löytyy murhattuna, hän epäilee heti ensimmäiseksi Vibergejä. 

Toinen aikataso vie 1920-luvun alkuun. Koska Agneksen äiti oli kuollut synnytykseen, Agnes sai vielä neitoiässäkin isältään kaiken mitä halusi. Anders Andersson taas oli taitava kivenhakkaaja, graniitti oli kauneinta mitä hän tiesi. Hän oli vähän alle kolmenkymmenen, naimaton, poliittisesti aktiivinen. Hänelle tarjottiin isoa työurakkaa, louhia kallisarvoinen patsaskivi. Siinä työssä hänet kohtasi Agnes, joka näki nuoressa työmiehessä komeat raamit ja kaipasi hetken seikkailua. Heidän suhteestaan seurasi kuitenkin raskaus ja sen tultua ilmi Agneksen isä oli taipumaton. Langennut tytär sai mitä tilasi ja Agneksen rukoilusta huolimatta isä huolehti, että lemmikkityttärestä tuli työmiehen vaimo.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että lähes 20 vuotta sitten kirjoitettu dekkari on aivan kuin uusi ja istuu täysin nykyhetkeen. 

Nautin niin paljon siitä miten tarinaa kudottiin eteenpäin ja menneisyyden aikajana tuotiin nykyhetkeen ja langan päät solmittiin yhteen. Olen nähnyt kommentteja joissa on kritisoitu siitä, että syyllisen tiesi heti ja kaikki oli niin ennalta-arvattavaa. Ehkä olen sitten poikkeuksellisen hahmottamiskyvytön, sillä näin laajassa henkilökaartissa jossa kaikilla on enemmän tai vähemmän salaisuuksia, kuka tahansa (noh, poliisit ja Erica poislukien) voisi olla murhaajakandidaatti. Saran vanhemmat, kaikki isovanhemmat, naapurit ja heidän poikansa ja vaikka miten moni muu. Ehdokkaita ja motiiveja putkahteli tarinan edetessä aina lisää ja se on mielestäni hyvin kirjoitetulle dekkarille ominaista, että lukijan päätä saadaan aina uudestaan sekaisin. 

Minun ainoa kritiikkini kirjasta on se, että se on niin pitkä. 18 tuntia, ehkä 16 kun kuuntelin sitä nopeutettuna, mutta silti kaipasin välillä jo jotain ihan muuta ja kuuntelinkin jo yhden säeromaanin tämän ollessa kesken. Englanniksihan minulla on aina toinen vaihtoehto kuuntelussa.