Klassikkohaaste - Juhani Aho: Papin rouva

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään nyt kahdettatoista kertaa. Minulle tämä on seitsemäs kerta mukana ja viime kerralla sain kunnian vetää haastetta, mikä oli hieno kokemus!

Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen.koonti löytyy hänen blogistaan tästä linkistä, joten jos mietit minkä klassikon lukisit, löydät koonnista lisää inspiraatiota. 

Sitten omaan kirjaani, joka on edellishaasteen tavoin kotimainen helmi.

Juhani Aho: Papin rouva

Julkaistu: 1893

Äänikirjan julkaisija: SAGA, 2020

Lukija: Mona Kortelampi

Kesto: 7 h 30 min

Tyynelän talo sijaitsi kauniilla paikalla, etenkin.kun sitä järvenselältä lähestyi. 

Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan joka siellä vähän ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka mättäästään.

Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta, sen pienimmästäkin poimusta. Tuo pienoiskokoinen uimahuone valkoisine, hiekkaan laskeutuvine portaineen, vaaleansininen venhe joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla teloillaan, ruispelto polkuineen vatukkoaidan varrella, tuo kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse rakennus. Se oli kuin hienon naiskäden muodostelmaa. 

Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.

Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.

Talo oli omassa rauhassaan, aivan lähettyvillä ei ollut pitäjän muita taloja ja lähimpään kaupunkiin oli päivän matka. Tyynelää asui pastori Aarnio vaimoineen ja palvelijoineen. Papin tytär Elli oli viisi vuotta aiemmin mennyt vihille Mikko Aarnion kanssa niin että oli äitinsä jalanjälkiä seuraten papin rouvaksi ryhtynyt. 

Ellin ensirakkaus, nuori, kaunis ja eloisa ylioppilas Olavi Kalm, joka kerran oli tullut hänen isänsä vieraaksi, oli ollut hyvin erilainen kuin hänen aviomiehensä. Kalmin mukana oli heille saapunut uusi apulaispappi, joka puolestaan oli epävarma ja epämiellyttävä ja jota he olivat Kalmin paripäiväisen vierailun ajan sen tähden yhdessä ylenkatsoneet.

Elli olisi halunnut mennä vihille sellaisen kanssa jota oikeasti rakastaa, mutta äiti oli häntä toisin neuvonut. Harvoin saa nainen elämässä mitä haluaa, ksnnattaa siis valita sellainen jota sietää. Ja niin Elli oli äidin myötävaikutuksesta suostunut apulaispapin kosintaan. Hän oli pitkään odottanut jotain sykähdyttävää tapahtuvaksi, mitä vain, mutta kuukaudet ja vuodet olivat kuluneet rakkaudettomassa, lapsettomassa liitossa. 

Pappilassa Ellillä oli tapana päivittäin käydä katsomassa ohi lipuvaa reittilaivaa, jonka koki olevan ainoa yhteytensä ulkomaailmaan, siihen josta hän kirjoista lueskeli ja jossa hän uskoi ihmisten elävän onnellista, täyteläisen rikasta elämää. Elli haaveili, että jonain päivänä laiva pysähtyisi heillä ja toisi mukanaan elämää. Ja nyt, kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen, oli hänen miehensä saanut kirjeen. Heille tulisi kesävieras joka sai Ellin sydämen lepattamaan ja Ellin järjestelemään kodin aivan erityisen kauniiksi. 

Elli oli seurannut ylioppilas Kalmin elämää lehtien kautta, tiesi tämän kierrelleen ulkomaillakin. Nyt tuo maailmanmies istui hänen emännöimässään ruokapöydässä näyttäen yhä komealta, joskin vakavammalta ja saaden hänen oman miehensä näyttämään entistä värittömämmältä, kömpelömmältä ja sivistymättömämmältä. Illan mittaan Elli huomasi, että vieraskin alkoi enemmän vain hänen kanssaan keskustella, kuin olisi suhtautunut pastoriin edelleen vähän ylenkatsoen. 

Olavi oli ryhtymässä estetiikkaa käsittelevän väitöskirjansa tekemiseen,  Pappilan rauhassa hän saisi keskittyä työhönsä, tai niin hän luulee. Pitäjässä on kauniita neitoja souturetkille lähtijöiksi eikä aikaakaan kun Olavissa herää ajatus, Ellikö on häntä rakastanut kaikki nämä vuodet?

Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista. Miten hän on mahtanut kärsiä, miten onneton on hän mahtanut olla. 

Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana. Ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme jotka hän oli nähnyt vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.

Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin. Hänen täytyy jäädä tyytymättömyyteensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys, se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen.  

Siitä on jo 6,5 vuotta, kun luin Juhani Ahon Papin tyttären, jonka jatko-osa Papin rouva on. Tarkoitus oli lukea Papin rouva heti perään, mutta positiivisinkaan ihminen ei taida kääntää näitä vuosia muotoon "kohta perään", niinpä sanoisin, että Papin rouvan valinta klassikkohaasteen kirjakseni on todellakin haasteen ytimessä, siellä itsensä haastamisessa ja klassikon selättämisessä. 

Ei tosin sillä, että Papin rouva sen enempää kuin Ahon kirjat yleensäkään olisivat erityisen selättämisen tarpeessa. Teksti on toki vanhanaikaisuudessaan verkkaista, mutta sujuvaa luettavaa ja vaikka sanat ovat monesti vanhanaikaisia, ne ovat helposti ymmärrettävissä. 

Papin rouvaa on verrattu Gustave Flaubertin Madame Bovaryyn ja on helppo nähdä miksi. Luin Madame Bovaryn heti ensimmäiseen klassikkohaasteeseen joka pidettiin heinäkuussa 2015. Kirjojen rouvia, Emma Bovarya ja Elliä, yhdistävät oman aikakautensa tiukat raamit, onnettomat avioliitot ja paremman perään haikailu. Molemmat olivat aviomiesvaintoihinsa pettyneitä, Emma tosin oli aluksi ollut rakastunut mieheensä mitä Elli ei ollut koskaan, mutta viimeistään muutaman avioliittovuoden jälkeen molemmat kokivat miehensä valjuiksi ja näkivät muut kiinnostavampina. Erilaisuuksiakin heissä oli, Emma tavoitteli seurapiirejä ja vaurautta, minkä takia hänestä ei ollut helppo pitää, kun taas Elliä kohtaan tunsin lukijana sympatiaa. 

Elli olisi järkyttynyt jos kuulisi nykypäivän avoliitoista ja avioeroista. Mutta mikä itselleni jäi tästä päällimäiseksi mielikuvaksi, oli se, miten paljon sekä Elli että Olavi sanoittivat mielessään toisen tunteita ja tekivät toisen käytöksestä päätelmiä siitä, oliko toinen häneen rakastunut vai ei. Tämän kiertelyn ja kaartelun taidon osaamme yhtä hyvin vielä tänä päivänä, joten siltä osin mikään ei ole muuttunut.