Sivut

perjantai 4. syyskuuta 2020

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy


Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy
Wsoy, 2020
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 6 h 32 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.


Paula ei ollut matkustanut autolautalla sitten nuoruutensa päivien. Teki mieli lähteä. Sulkeutua hyttiin vuorokaudeksi, sammuttaa puhelin, ja olla vaan. Olla kertomatta kenellekään missä oli. Teki mieli kadota. Juuri niin, hän halusi kadota tästä kaupungista, hän halusi kadota perheeltään edes hetkeksi, tai lopullisesti. Samalla hän ymmärsi halujensa mahdottomuuden. Ihmisen oli jäätävä elämässä jonnekin, tartuttava kiinni ja pidettävä huoli siitä mitä oli saanut.
Kuvittelemalla lähtönsä, uppoutumisensa vieraaseen maahan tutustumatta koskaan keneenkään, Paula oli toteuttanut tekonsa ajatuksen tasolla. Eikä sitä ollut tarvetta tehdä. 

Paula ja hänen miehensä Puppe olivat molemmat yrittäjiä. Paulalla oli pieni leipomo, Puppe oli menestyvä arkkitehti. Heillä oli koti hyvässä osoitteessa Erottajalla, Helsingin keskustassa. Heillä oli kaksi lasta, Paavo ja Armi, lukiota käyvät kaksoset. Paula oli ottanut leipomon takia velkaa, eikä yritys vielä kannattunut. Kaikki luulivat Pupen rahoittaneen Paulan "pikku harrastusta", mutta mies pikemminkin ylevästi salli sen hänelle, kunhan siitä ei tullut miehelle kuluja eikä häiriötä. Puppe itse oli uransa huipulla, hänen suunnittelemansa tornitalo, Suomen korkein rakennus, oli noteerattu kansainvälisesti. Kutsu Linnan juhliin oli piste i:n päällä. 

Paulan tärkein asiakas oli Pepen pitämä bistro. Konseptin jatkokehittelylle oli tärkeää, että Paula tutustuisi asiakkaisiin, joten Pepe kutsui muuten aina illat kotona viettävän Paulan perjantai-illaksi töihin. Paula tosiaan tutustui asiakkaisiin, erityisesti Jaloon, joogaohjaajaan joka oli bistron kanta-asiakkaita. Paula ei ollut koskaan aiemmin pettänyt Puppea. 

Jalon iho tuntui iholla. Miehessä oli jotain mitä Paula ei ollut koskaan kokenut. Vastaavuus, ongelmattomuus, yhdessäolon ja olemisen helppous. Ei voi olla totta, hän hämmästeli rakkauttaan. Tuntui hyvältä tehdä ruokaa ja viikata pyykkejä, koska siten Paula sai keskittyä Jalon tuntemiseen. Hän ei ajatellut Jaloa, vaan tunsi hänet. Paula aikoi tarttua imuriin, mutta jätti sen väliin koska Puppe tuli parahiksi sisään ja hän ei sietänyt pölynimurin ääntä. Paula ei imuroinut Pupen ollessa kotona. 

Neljäntoista vuoden ajan Paula oli herännyt aikaisin aamulla, työviikon jälkeen vielä viikonloppuisinkin leipomaan korvapuusteja lasten jalkapallopeleihin, kantanut pallokasseja, seurannut pelejä, pyykännyt varusteita, huoltanut, siivonnut ja vastannut paitsi lasten arjesta ja viikonlopuista, myös miehestään, ja vastineeksi kuullut tältä ettei ollut mitään eikä tehnyt mitään, ei tuonut perheeseen mitään.  Paula oli elänyt muita varten, vastannut kaikkien muiden hätähuutoihin, elänyt ilman omaa tahtoa. Hän ei koskaan kysellyt missä Puppe milloinkin vietti yönsä tai kuka oli raapinut jäljet miehen selkään. Nyt hän ryhtyisi elämään omaa elämäänsä ja siihen kuuluisi Jalo.

Puppe heitti hänet ulos.

Paula oli myynyt korunsa ja vihkisormuksensa. Niiden turvin hän pystyi maksamaan muuton, hankkimaan valaisimet, joksikin aikaa ruokaa ja uudet lukion kurssikirjat Armille ja Paavolle. Mieliala pysytteli korkealla kaikesta huolimatta. Paulasta heillä oli kaikki mitä tarvittiin.

Mutkien kautta Paula onnistui saamaan oman kodin sekä Paavon ja Armin luokseen. Kaksosten elämän hän pyrki pitämään mahdollisimman tuttuna ja turvallisena, mutta Erottaja ja eliittielämä oli mennyttä ja sitä lasten oli vaikea hyväksyä.

He lukivat kavereiden kanssa Sapiensin kaltaisia teoksia ihmiskunnan kehittymisestä ja ihmisyydestä, väittelivät filosofiasta, sammuttivat sähkölaitteet tunniksi kerran vuodessa, tutustuivat köyhyyteen ja asketismiin vaellusleireillä Nepalissa ja lukion opintomatkoilla Etelä-Amerikan slummeihin. Mutta ajatus siitä, että heidän kotimaassaan muutaman kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta olisi köyhyyttä ja monenlaista osattomuutta mikä ajoi kokonaisia perheitä umpikujaan, oli abstraktio. Eikö sellainen ollut sosiaalipuolen aihe ja jo pelkkänä kuvitelmana haiskahtava ja vastenmielinen. 

Kaksosten oli mahdoton käsittää, ettei äiti pystynyt yksin ja työttömänä ylläpitämään totuttua elintasoa ja näkivät muutokset niin, ettei äiti edes yrittänyt. Näiden mielestä äiti ei välittänyt heistä vaan vaihtoi lapsensa uuteen mieheen. Lukijana minun kävi Paulaa sääliksi, miten paljon hän yrittikään (minun mielestäni aivan liikaa, kun kyseessä olivat lähes täysi-ikäiset lapset) ja miten julmasti paitsi Puppe, etenkin hänen lapsensa häntä kohtelivat. Hiukan ahdistikin se huomio, että jos Paula koki joutuneensa uhraamaan itsensä ja oman tahtonsa avioliitossaan, niin ei hän yhtään enempää itsemääräysvaltaa saanut Pupen jättäessään, sillä lapset vaativat ja veivät häneltä kaiken, Paula oli heille vain levällään oleva lompakko. Minkäänlaista äidistään välittämistä tai kiintymystä tätä kohtaan heistä ei välittynyt.

Kirjan loppu oli aika erikoinen ja sen, sekä lukuvuoden ärsyttävimpien romaanihenkilöiden (Paavo ja Armi) takia tällä kertaa oli erityisen vaikeaa päättää montako tähteä kirjalle antaisin. Päädyin 3/5.


2 kommenttia:

  1. Jahas, on tainnut Onkeli vaihtaa pitkän hiljaisuuden jälkeen tyylilajia. Esikoisromaanin shokkihoidon jälkeen hän on ollut kiinnostavan ennalta-arvaamaton kirjailija. Kiitos uusimman esittelystä, en aivan suin päin rakastunut teoksen henkilöihin kuvauksesi pohjalta, mutta eihän hyvässä kirjassa tarvitsekaan olla rakastettava tyyppejä. Saatan tämän lukeakin joku päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole edes Ilosta taloa lukenut, mutta tiedän sen suunnilleen. Ja tämä uusin lienee tosiaan hyvin erilainen. Maailmassa ei taida olla yhtään asiaa josta kaikki olisi samaa mieltä, mutta ne taitaa olla vähissä jotka pitäisi Paulan lasten tai Puten puolia Paulaa vastaan...

      Poista