Sivut

torstai 15. elokuuta 2019

Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär



Eletään 1950-lukua maaseudulla jonne Siljan perhe on evakkoina muuttanut. Isä Ahti on ahkera työmies ja pullantuoksuinen äiti Vellamo hoitaa kotia. Siljalla on vanhempi veli Ilmo, joka harrastaa yhdessä muiden kylän nuorten kanssa teatteria. Naapureissa asuvat Kiisket, joille on lohkaistu Jokelasta tontti jolle he eivät ole vielä saaneet aikaiseksi omaa taloa rakentaa vaan asustavat ladon nurkkaan kyhätyssä tilassa. Jokelassa ovat Iiris, Siljan paras kaveri ja Ilmon ikäinen Santeri. Ilmo ja Santeri kilpailevat saman tytön huomiosta. Kisa Kiisken Annikista vie jopa puukkohippasille.

Vinninrapuista kuuluu.
Silja panee kuvakirjan pois, hiipii hyllyn ääreen, kiertää radionappulan isommalle ja painaa korvansa nyppyiseen kaiutinkankaaseen. Siinä värisee mieskuuluttajan ystävällinen ääni.
Radiopuhe vaikenee kun tuvan ovi käy.
Ilmo. Otsassa sininen läntti. Nenässä naarmu.
-Retku, äiti parahtaa uunin edestä.
Silja hypistelee radiohyllyn kullanvärisiä liinanhapsuja, ne ovat kiiltävää liukasta ainetta ja silittävät sormenpäitä, heilutellessa välkähtelevät alkaneen musiikin tahtiin.
Ilmo loikkii jääkaapille, ottaa maitokannun ja voin, iskee ne pöytään, repii aamulla meijeristä tulleen voipaketin auki, nappaa komerosta ruisleivän ja rupeaa leikkaamaan rintaansa vasten. Veitsi jurruttaa kovettunutta leivänkuorta, eilisiltana kammattu rasvainen vooki väpättää silmillä. Kello on paljon.
- Yökauvet jorojäljil, äiti sättii, rusentelee käsiään ja tyrskähtää itkuun.

Siljalle tärkeä ihminen on myös äidin serkku Elsa joka asuu kaupungissa mutta viettää kesä- ja joululomansa heillä. Eräänä jouluna tapahtuu kohtalokas onnettomuus joka hajottaa perheen. 

Toisessa osassa ollaan siirrytty ajassa eteenpäin 1960-luvun loppupuolelle, niin että Iiris on jo Helsingissä opiskelemassa ja Silja pyrkimässä Ateneumiin. Siljalla ei ole kiire naimisiin vaikka hänellä olisi valmis kosijakin, Tuomen Antti, kohta valmis agronomi ja Siljasta voisi tulla talon emäntä. Iiris vetää Siljaa mukanaan kemuihin joissa vastaan tulee monia poikia, mutta rakkaus löytyy kuitenkin muualta.

1943 syntynyt Virtanen on itsekin Karjalan evakoita. Hän on tehnyt työuransa sairaanhoitajana ja ryhtynyt kirjoittamaan vasta eläkkeelle jäätyään. Kiurun tytär on hänen neljäs romaaninsa. Olen aiemmin lukenut häneltä 2016 ilmestyneen Verhon. Virtasen kirjoitustyyli on melko vähäeleinen, teksti on nopealukuista ja sujuvaa, muttei herättänyt tässä lukijassa tunteita oikein suuntaan tai toiseen. Vuoden kuluttua en todennäköisesti muista tästä juuri mitään.

4 kommenttia:

  1. Hmm... enpä ole ihan varma, onko tuo minulle sopiva kirja. Ehkä joskus välipalana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä välipalanakin. Yleisvireeltään on vähän surullisen puoleinen.

      Poista
  2. Minulle ihan vieras kirjailija. Aihepiiri kyllä kiinnostaa, koska kotipaikkakunnalleni tuli aikoinaan paljon evakkoja ja nykyinen kesäkotinikin on alun perin siirtolaisten rakentama talo. Tämä voisikin olla hyvää lukemista juuri siellä ollessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin meilläkin mummulan naapurit ovat evakkoja. Kirjassa se evakkoasia ei noussut päällimmäisten teemojen joukkoon sinänsä. Isompia asioita olivat puukkohippastelu kauneimmasta tytöstä ja se Siljan viimeisen lapsuuden joulun onnettomuus ja mitä siitä sitten kaikille seurasi.

      Poista