Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Tammi 2018

202 sivua

Veera Niemisen hienosta esikoisromaanista Avioliittosimulaattori on aikaa jo viisi vuotta. Uutta kirjaansa, Ei muisteta pahalla, hän työsti peräti kolmen vuoden ajan. 

Nieminen on kertonut haastattelussa sanoneensa nykyiselle miehelleen vain muutaman päivän seurustelun jälkeen, että jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi. Se oli hänen huumorintajullaan ilmaistu kiintymyksen osoitus siitä miten tärkeänä hän miestä piti. 

Ei muisteta pahalla alkaa erosta. Siitä on kaksi päivää kun Juri lähti. Puolen vuoden seurustelu on ollut myrskyinen ja erottukin on jo muutama kerta, mutta aiemmin on aina palattu yhteen. Nyt ero on lopullinen. Piipellä on moni asia hyvin, hyvä työpaikka, kiva vuokra-asunto, muutama hyvä ystävä, uusi maastopyörä ja melkein kahdensadan euron goretex-kengät, paksu tukka ja virheetön iho. Toisaalta hänellä on myös asunnossaan näkymätön kissa, jonkinlainen harha siis, sekä tyhjä olo, eikä hän pysty itkemään.

Kissa istuu tiskipöydän reunalla ja katselee minua. Jos minulla olisi tapana ruokkia läpikuultavia kissoja, se varmaan odottaisi sardiineja. Mutta nyt en tiedä mitä se odottaa, ehkä Jurin soittoa, sekin.
- Mene alas siitä, karvaat koko pöydän.
En pidä kissoista. En ikinä ottaisi elävää eläintä asumaan kotiini. Ne haisevat ja niistä lähtee karvaa ja kusta. En voi käsittää ihmisiä, jotka nukkuvat pienellä kerällä sänkynsä jalkopäässä jota niiden kuusi kultaista noutajaa mahtuu nukkumaan päät tyynyllä. Eläimet kuuluvat luontoon, talliin, navettaan, kanalaan. Ei ihmisasuntoon. En tiedä miksi minun pääni loi asuntooni keikistelemään juuri kissan. Olisi luonut jonkun kreikkalaisen adoniksen.

Tunteensa hän purkaa soittamalla ystävälleen Eetulle. Ei Eetu olkapäätä tarjoa, mutta hänellä on papatteja ja pian Jurin postilaatikko on räjähtänyt ilmaan. Piipe ei kuitenkaan pysty jättämään asiaa siihen vaan kiusanteko jatkuu ja Piipellä lähtee niin sanotusti mopo keulimaan. Mutta vaikka yksi jos toinenkin vihjaa, että Piipe voisi olla ammattilaisen avun tarpeessa, Piipe ei ole omasta mielestään seonnut. Hän vain haluaa Jurin takaisin.

Saastamoinen kyselee maanantaiaamuna että mites viikonloppu? "No hei, ei mitään ihmeempää. Eksä katkaisi talosta sähköt joten olin evakossa kaverin luona. Otettiin siinä vähän kaljaa ja saunottiin. Sitten mutsi soitti että eksä oli käynyt niiden ovella. Oli ollut ihan tiloissa, koska olen kuulemma tappanut sen kissan. Ajanut sen yli. Eksällä ei ole kissaa, mutta se haluaa kuulemma selityksen.
Mutsikin haluaa selityksen, koska märkä ja hysteerinen eksäni keskeytti niiden sofistikoituneen dinner partyn. Menin eilen kaverin luota kotiin ja ovikello on revitty seinästä irti. Olin helpottunut koska odotin isompia tuhoja. Mites sun viikonloppu?"

Pidin Avioliittosimulaattorista paljon. Kävimme myös katsomassa sen Pyynikin kesäteatterissa. Niinpä odotin uudestakin romaanista jotain samankaltaisuutta, varsinkin kun olin antanut itseni ymmärtää että tässäkin kirjassa on luvassa huumoria. Ei muisteta pahalla on kuitenkin hyvin erityyppinen kirja kuin Avioliittosimulaattori. Toki siitäkin voi mustanpuoleista huumoria löytää, kuten Piipen Jurin auton pakoputkeen tunkemat perunat tai miren Juri tuossa yllä olevassa lainauksessa kuvaisi työkaverille viikonloppuaan. Mutta Piipen kostonkierteen lukeminen aiheutti minulle sen tunteen, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, toisin sanoen nauraisinko Piipen älyttömille tempauksille vai koenko sittenkin enemmän tarvetta auttaa häntä, sillä Piipe menee liian pitkälle. Joka toinen kirjan lyhyistä luvuista on kirjoitettu Jurin näkökulmasta. Hyvä niin, sillä muuten en lukijana olisi ehkä ymmärtänyt, miten paljon Piipen kostotemput Jurin tasapainoa järkyttävät. Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan vähän outo jälkimaku. Ja se loppuratkaisu sitten; eeeiiiihhhhh!