Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos 2017
246 sivua
Hiekankantajien etuliepeessä esikoiskirjailija Volanen kertoo haaveilevansa omasta saaresta ja kodista meren rannalla. Haaveidensa kohteet Volanen on kirjoittanut esikoisromaaninsa nuorelleparille, Auralle ja Henrille.
Kirja alkaa muutaman sivun prologilla joka värähdytti minut kylmiin väreisiin. On juhannusyö, Aura on saaressa jonkun Camillan kanssa jota lukija ei vielä tunne. Molemmat ovat viinistä hiprakassa ja iloisia kunnes Camilla näkee rantakalliolla nyljetyn ketun ja Aura pyykkinarulla jotain vielä järkyttävämpää. Vasta sitten alkaa Auran tarina, jossa Henri on täysin sivuroolissa.
Talo on vanha pappila, sellainen jonka kuistissa on pikkuruutuiset ikkunat. Henri on vielä töissä mantereella ja vähän huolissaan miten Aura pärjää yksin saarella talven pimeimpään aikaan. Mutta juuri rauhaa Aura kaipaa, ei seinänaapureita vaan hiljaisuutta ja aikaa kirjoittaa väikkäriään tähtien välisen aineen tutkimuksesta, avaruushiukkasista siis. Saarella on hyvä suunnata kaukoputki kohti Linnunrataa, jonka parissa Aura ei voi tuntea itseään yksinäiseksi. Pihapiirissä löytyy myös luonnon tarjoamaa seuraa, pikkulintuja joita Aura ruokkii, oravia ja kettuja, jotka Auran yllätykseksi rohkeasti liikkuvat pihapiirissä. Kaikki tämä, vanha remontoitava pappila ja ovelta aukeava luonto on Auralle hänen haavekuviensa saaristoidylli.
Kun maisema oli talven jäljiltä mustavalkoinen, sai elää ajattomuudessa, ajallisesti tarkentumattomassa, olla jonkinlainen tarina itsekin, sepite. Mutta kevät teki elämästä näkyvän, ja sitten: kesän valoisat yöt, klaustrofobia. Valo sulkisi ilmatilan, avaruus pyyhkiytyisi pois, niin kuin olisi vain maa, ilma, sitten ei mitään.
Luonto ja sen eläimet, varsinkin ketut, ovat vahvasti läsnä tässä kauniisti mutta jännittävästi kirjoitetussa psykologisessa romaanissa. Välillä yön hiljaisuudessa ennen nukahtamista Hiekankantajia lukiessani mietin jo tulevatko ketut uniini, sillä niin paljon niiden kohtaloa mietin, kuka ne haluaa tappaa ja miksi? Silloinkin kun niistä ei suoraan puhuttu, ne vilahtelivat siellä täällä, vajan nurkalla Auran sivusilmän katseessa ja minun omissa ajatuksissani. Yhtä aikaa odotin sekä pelkäsin niiden kohtalon paljastumista. Pitäisikö olla huolissaan myös Aurasta?
Auraksi minusta ei olisi. Nimettömät viestit, kallakimppu tuntemattomalta lähettäjältä. Olisin tullut maitojunalla kotiin ennen kuin kirjasta on kulunut kolmasosa. Ehkä olisin kestänyt hieman enemmän, kenties pikkuisen pidempään, jos minun oma henrini olisi saarella kanssani. Auran Henri jätettiin jostain syystä aivan statistin rooliin ja siihen olin pettynyt. Camilla ja hänen ja Auran nopeasti kehittyvä ystävyys nousi tärkeimmäksi ihmissuhteeksi Auran ja Henrin suhteen ohi. Olisin ennemmin jättänyt vaikkapa Auran äidin vallan pois ja kasvattanut Henrin roolia. Kaikki muu oli mielestäni onnistunutta, mutta tässä sopassa oli makuuni liikaa eri ainesosia.
Tiheätunnelmainen ja samalla jollain tapaa herkkäkin romaani oli kiinnostavaa vaihtelua etenkin tällaiselle lukijalle joka ei dekkarihyllyllä vieraile.
Tämän romaanin asetelmat tuntuvat hurjan tutuille, mutta en saa päähäni kenen romaanissa olisi samantapaiset systeemit. Pitääpä tutustua Volaseen.
VastaaPoistaMinä en ainakaan keksi vastaavaa, ehkä jossain dekkarissa?
PoistaTörmäsin tähän kirjaan aikaisemmin keväällä jossain blogissa ja ajattelin, että tämä voisi olla hyvää lomalukemista kun vietämme kesää saaressa. Olin aivan unohtanut, joten tämä toimi hyvänä muistinvirkistyksenä, kiitos!
VastaaPoistaApua, saaressa en tätä ainakaan uskaltaisi lukea :-D Mutta kiva että tuli sulle muistinvirkistystä :-)
PoistaMinäkin vietän kesäviikkoja saaressa mutta onneksi en yksin. Ehkä valitsen Volasen esikoisen kesälukemiseksi. Olen pyrkinyt lukemaan esikoiskirjoja, mutta nyt juuri tajusin, että tänä vuonna en ole lukenut vielä ensimmäistäkään.
VastaaPoistaNo hyvä ettet yksin, ja ainakin tutussa paikassa :-)
PoistaMinäkin luen yleensä esikoisia, mutta tämä taisi olla vasta toinen lajiaan tänä vuonna ja nyt on menossa kolmas.
Luen psykologisia rikosromaaneja, ja vaikka Hiekankantajat ei taida aivan tuohon genreen kuuluakaan, niin vaikuttaa kiintoisalta.
VastaaPoistaEi tästä tosiaan rikosromaaniksi ole, mutta tunnelmaltaan se on, kuten Tuulevi tuossa myöhemmin osuvasti kuvasi, uhkaava.
PoistaMulla oli tämä lainassa, mutta en ehtinyt lukea. Selailin kirjaa vähän ja vastaan tuli lauseita, joista en järin innostunut. Tästä nyt ei tietenkään pidä sen suurempia päättelemän.
VastaaPoistaSaattoi siellä yksittäisiä vähän kliseisiä kuvauksia olla siellä täällä, mutta minua ne ei siinä kokonaisuudessa häirinneet. Se johtui ehkä osittain siitä, että olin lyhyen prologin jälkeen sellaisissa "ohos, näinkö tämä lähtikin käyntiin" -fiiliksissä.
PoistaKuvauksesta tuli aluksi jostain syystä mieleen Caroline Erikssonin psykologinen jännitysromaani Kadonneet. Vaikka tarina onkin varmasti aika erilainen, tunnelma kuulostaa jotenkin samalla tavalla uhkaavalta.
VastaaPoistaUhkaava on kyllä erittäin kuvaava sana tässä tapauksessa! Itse en lue dekkareita, mutta toisinaan tällaiset jännittävämmät romaanit on ihan hyvää vaihtelua.
PoistaKuulostaa ihan sellaiselta kesälomakirjalta. Laitetaanpa korvan taakse, kiitos vinkistä!
VastaaPoistaVoisi olla kesäkirjakin, kun vähän dekkarimainen, ellei sitten häiritse, että valtaosa tapahtumista sijoittuu talveen.
PoistaKuavauksesta tuli mieleen Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni. Siinäkin ollaan kesäisellä saarella, ja tunnelma on uhkaava. Miehet ovat kylläkin kyseisessä romaanissa isossa osassa. Tämäkin on varmasti osuva kesäkirja.
VastaaPoistaJoo totta, on samankaltainen uhkaava tunnelma, vaikka muuten kirjat ovat aika erityyliset.
PoistaMinulle aivan uusi kirja, en ollut tästä aiemmin kuullut. Mutta laitan ehdottomasti muistiin, tuntuu hienolta kirjalta kesäpäiviin. Kiitos vinkistä!
VastaaPoistaOi kun kiva että sait tästä vinkkiä! Toivottavasti on mieleinen kirja sulle :-)
Poista