Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Mason: Muistojen huoneet

Gummerus 2008, 567 sivua

Alkuteos: The Lighted Rooms, Iso-Britannia 2008

Suomennos: Maria Erämaja

Olen yllättänyt (vai ylittänyt?) itseni viime aikoina tarttumalla jo toiseen tiiliskiviromaaniin heti alkuvuodesta. Richard Mason ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta teemana Etelä-Afrikka, buurisodat ja hollantilaistaustaisen väestön sulkeminen brittien keskitysleireille saivat minut tarttumaan kirjaan. Luin viime kuussa Jamie Fordin Hotelli Panaman, jossa keskeinen tapahtuma oli japanilaistaustaisen väestön sulkeminen vastaavan kaltaisille leireille Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana.

Monien viime aikoina lukemieni kirjojen tapaan tässäkin romaanissa on paljon menneiden aikojen muistelua, mutta silti enemmän nykyhetkeä. Kirjassa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, kohta viisikymppinen Eloise ja hänen äitinsä Joan. Eloise on naimaton, lapseton liikenainen, joka viettää suurimman osan hereillä oloajastaan rahastonhoitoyhtiössä, takomassa rahaa eksoottisilla malmeilla. Joan ei pärjää enää omillaan eikä tytär halua häntä omaan kotiinsa, joten Eloise on viettänyt lukuisia lauantaipäiviä tutustuttaen Joania lontoolaisiin hoitokoteihin. Albany on kallis ja loistelias paikka viettää vanhuutensa viimeiset hetket, puitteet vanhassa talossa ovat upeat ja rahalla saa paljon korkeasti koulutettua henkilökuntaa. Se mikä Joanin saa lopulta hyväksymään paikan, on kuitenkin pianonpedaalit. Suotuisissa oloissa, suotuisessa ympäristössä Joan näkee tilassa pedaalit, joita "polkaisemalla" hän pystyy loihtimaan menneet ajat jälleen eläviksi. Albanylla on pedaalien hyväksyntä.

Ennen Joanin muuttoa hoivakotiin Eloise vie kuin hyvitelläkseen huonoa omaatuntoaan äitinsä matkalle Etelä-Afrikkaan, Joanin lapsuuden maisemiin. Suuren riskisijoituksen entisen heilansa tutkimustyön varaan perustaen tehnyt Eloise joutuu palaamaan kesken loman Lontooseen, mutta Joan viihtyy matkalla muistojensa parissa. Vaikka suvun kotitilan paikalla on nykyään ostoskeskus, hän tekee paikallisessa museossa arvokkaan löydön, isoäitinsä päiväkirjan buurisodan kauhujen ajalta. Päiväkirjan, hoitokodin naapurissa olevan kirjaston arkistossa kesätöissä olevan 15-vuotiaan pojan ja pedaalien avulla Joan sukeltaa syvemmälle menneisyyteen hoivakodin henkilökunnan syytäessä vanhukselle dementialääkkeitä.

Lähdin lukemaan kirjaa pelkästään takakansitekstin perusteella ja odotin Etelä-Afrikan matkan ja buurisodan aikaisten tapahtumien olevan kirjan keskeinen sisältö. Joankin kuitenkin palaa Lontooseen jo parinsadan sivun jälkeen ja siihen mennessä on minullekin valjennut jo se, että keskeistä romaanissa on sittenkin äidin ja tyttären suhde. Äidin ja tyttären, jotka ovat kaksi hyvin erilaista ihmistä, jotka ovat eläneet hyvin erilaista elämää, ja joilla on hyvin erilaiset arvot. Myös Eloisen riskisijoituksen kohtalon seuraaminen saa paljon sivutilaa.

Epämääräiset asiat kirkastuivat Eloiselle aina väittelyissä, ja näkemykset saivat totuuden sävyn, ja kun hän seuraavaksi avasi suunsa, hän puhui voittajan tyynellä auktoriteetilla. "Mielestäni meidän pitäisi tuplata sijoituksemme", hän sanoi rauhallisesti. "Jos pistämme kaksikymmentäviisi prosenttia osmiumiin ja hinta nousee, sanotaan nyt viisisataa prosenttia - mikä on varovainen arvio - kaksinkertaistamme pääoman. Viime vuosi oli melko ankea. Meidän on kohotettava riskiprofiiliamme, jotta pysymme muiden mukana, ja jos todella haluamme viedä bisnestä eteenpäin, meidän ei pitäisi suunnitella asemamme purkamista. Meidän pitäisi pistää toiset 65 miljoonaa dollaria peliin."

Patrickin leuat lakkasivat jauhamasta.

"Sehän on -Ei!" Carolin huudahdus oli kuin närkästynyt vingahdus, jota hän saman tien katui. "Se on enemmän kuin neljäsosa rahastosta. Emme voi -" Mutta hän ei lopettanut lausettaan.

Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan loisteputkilamppujen surina heidän yllään.

"Tehdään se", Patrick sanoi.

Aivan kirjan lopussa aloin väsyä Joanin mielikuvitusmatkailuun enkä jaksanut enää miettiä miksi hän niputti eri aikakausien ihmisiä yhteen ja mitä oikein kuvitteli saaneensa aikaan (tehtyään sitä jo hyvän aikaa niin että olin edelleen kartalla). Aivan loppu meni kohdallani yli enkä jaksanut lukea niitä kohtia enää uudelleen ajatuksen kanssa. Tästä sekä siitä huolimatta ettei kirjan sisältö juuri vastannutkaan odotuksiani, koin ihan kelpo lukuromaanielämyksen.

Richard Masonin isoisoäiti on itse ollut lapsena buurisodanaikaisella keskitysleirillä. Kirjan lopussa Mason kertoo kirjan taustoista sekä siitä miten perusti aiemman romaaninsa tekijänpalkkioilla sisarensa nimeä kantavan säätiön joka pyrkii auttamaan Etelä-Afrikan taannoisen apartheid-järjestelmän johdosta heikommat opiskelumahdollisuudet omaavia värillisiä lapsia kouluttautumaan yliopistossa. Desmond M. Tutu on säätiön suojelija.

Muistojen huoneista ovat aiemmin bloganneet mm. Leena Lumi, Ilse sekä Erja.