Jari Tervo: Esikoinen

 

Jari Tervo: Esikoinen

Julkaisija: WSOY 2013, 351 sivua

 

 

Vuosi on juuri vaihtunut numeroihin 1972. Rovaniemeläinen 12-vuotias poika, perheensä esikoinen ja nimeltään Jari, alkaa pitää päiväkirjaa. Muistiin laitettavaa kertyykin paljon, sukua ja sukupolvia riittää. Enimmäkseen he ovat kommunisteja ja politiikan seuraaminen ja siitä puhuminen onkin olennainen osa vapaa-aikaa. Äiti on töissä vaateliikkeessä ja isällä on oma pieni maalausalan yritys. Sen tähden Jarikaan ei saa huudella kylillä, että uskotaan aatteeseen eikä Jumalaa ole olemassa. Perheessä on isän ja äidin lisäksi 9-vuotias pikkusisko Maija ja 6-vuotias veli, Unto Abraham, jonka vakava sairastuminen huolestuttaa myös esikoista jopa niin paljon, ettei tule katkeraksi vaikka pikkuveli saa isomman lettupinon kuin hän. Jarikaan ei usko Jumalaan, mutta varmuuden vuoksi kannattaa rukoilla, että Jumala säästää pikkuveljen.

Vuoden alkajaisiksi haetaan Aune-täti Kolpeneelta, mielisairaalasta, koeajalle omaan kotiinsa. Aune-täti luulee elävänsä keskiajalla ja väittää olevansa noita, mikä on pojan mielestä erittäin kiinnostava tarina. Pojan isomummu Esmeralda, tuttavallisemmin Esme, on avustanut joulupukkia tuomaan pojalle Cassette Recorderin koska hänellä on oma lehmä ojassa. Esme haluaa pojan tallentavan hänen pitkän elämänsä vaiheet c-kaseteille niin kauan kuin vielä itse muistaa ne. Äiti kirjoittaa omia ajatuksiaan leivontaohjeiden taakse, niitä ei sieltä kukaan löydä. Paitsi poika, joka näkee myös äitinsä menevän huoltoasemalta vieraan miehen autoon. Poika itse on kasvamassa lapsesta teiniksi. Ensirakkautta, Ireneä, voi alkaa kunnolla kosiskelemaan kunhan kivekset vain laskeutuisivat. Alapään karvoituksen kappalemäärästä kannattaa myös pitää kirjaa.

Sievistön Lasse ja Ulla yllyttivät isän ja äidin tansseihin. Nyt he pyörähtelevät Lapinmaalla.
Sain Maijan ja Unto Abrahamin lähtemään ulos meidän parvekkeen alapuolelle odottamaan saippuakuplia.
Kun he olivat paiskanneet oven kiinni, plarailin hätäisin käsin puhelinluettelosta vuokra-autoilija Olli Virtasen numeron ja soitin. Irene vastasi hengästyneenä. Kerroin rakastavani häntä. Rakastelisimme kanervikossa, hiekkarannalla, lainehtivassa viljassa ja Lapinaukean pukukopissa.
Löin luurin haarukkaan.
Pelottaa.

Päiväkirjamerkintöihin tallentuu myös monenlaista ajankuvaa. Kaikilla on jokin poliittinen mielipide. Silloin ei oltu vielä omaksuttu nykyään niin yleistä "ei mua politiikka kiinnosta" -asennetta. Lottotyttö vierailee Rovaniemellä, siinä pienenpienessä hamosessaan, ja sitähän pitää lähteä pällistelemään. Viren juoksee kultaa olympialaisissa ja sekös Jaria harmittaa kun itse säntää Virenin kaaduttua ulos ja koko kultajuoksun huipennus jää ikiajoiksi näkemättä. Poika tajuaa heti että nyt jäi näkemättä sellainen suuri kansallinen hetki josta kuulee puhuttavan loppuikänsä. Yrittäjäisä suunnittelee rivitalon rakentamista ja sen tähden perhe tekee kesälomamatkan Kangasalan asuntomessuille.

Olohuone oli eristetty narulla. Se oli rikospaikka.
Toden tullen naru ei olisi estänyt ketään. Sen ylittäisi jalkaa nostamalla ja lapset ryömisivät sen ali.
"Tämä on jo myyty, nämä on asukkaitten huonekaluja", isä kuiskasi.
Ihmiset isän edessä katsoivat isää ja sitten olohuonetta. Ne hymyilivät. Ne olivat päässeet salaa toisen kotiin ja nyt ne löysivät naljailtavaa sisustuksesta. Pieni tämä oli lapsiperheelle. Ikkunasta lainehti meren sijaan pelto. Ne ovat ihan eri asioita. Missä on kaupat ja postit ja lastentarhat. Tähän ei muutettaisi vaikka maksettaisiin.
Kesti puoli tuntia valua talon läpi. Myös vessanpönttö oli eristetty narulla ettei siihen kukaan livahtanut rytkäisemään. Isä innostui matalasta betoniperustuksesta, ulkoseinien tiiliverhoilusta ja tasakaton huopakatteesta. Se kiipesi rivitalon päädystä tikkaita katolle, vaikka se pahvikyltissä kiellettiin. Me huolestuttiin, kun se pomppi tasajalkaa testatakseen katteen kimmoisuutta.
Äiti katseli isää hymyillen mutta motkotus pääsemäisillään.
Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan.
"Kommunisteja", Unto Abraham sanoi.

Alussa koin melko sekavaksi sen, että päiväkirjamerkinnät pomppivat keskiajan, Venäjän vallankumouksen ajan ja vuoden 1972 välillä. Kirjaan piti todella paneutua. En kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellutkaan jättäväni sitä kesken sen tähden, sillä se myös koukutti lukemaan hyvää tahtia eteenpäin. Purnasin sekavuutta heti alkumetreillä miehelleni joka on enemmänkin Tervoa lukenut ja kuulin että se on hänelle tyypillinen tapa kirjoittaa. Totesin että jossain vaiheessahan Tervon on pakko sitoa langanpäät yhteen ja kunhan se tapahtuu, odotettavissa on varmasti Jotain. Näin myös kävi. "Ahaa!" taisi päästä ihan ääneenkin tältä lukijalta loppumetrien huipennuksessa. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvinkin hauska ja lämminhenkinen kertomus nuorukaisesta joka kasvukivuistaan huolimatta saa varttua rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä. Kunhan lupaa, ettei enää kiipeä katolle.