Sivut

lauantai 28. joulukuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Julkaisija: Teos ja Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua
Alkuteos: Is, Suomi, 2012
Suomennos: Leena Vallisaari

Olen vuoden myöhässä. Jää voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna ja tällä hetkellä "kaikki" lukevat tämänvuotista voittajaa, Riikka Pelon Jokapäiväinen Elämämme. Ehkä luen sen siis ensi vuonna, tai sitten en. En valitse kirjaa luettavaksi sen perusteella, että se on voittanut palkinnon. Jäähän tartuin siksi, että maailma jota se kuvailee, kiinnosti minua.

Eletään sodanjälkeisiä vuosia, kun Petter ja Mona Kummel yhdessä 1-vuotiaan tyttärensä Sannan kanssa saapuvat Ahvenanmaan ulkosaarille, Luodoille. Petter on Luotojen seurakunnan uusi pappi, jälleen yksi uusi pitkässä ketjussa. Luodot eivät syrjäisenä paikkana pappeja houkuttele, joten sinne tavataan lähettää nuoria pappeja jotka eivät ole vielä suorittaneet pastoraalitutkintoaan. Tutkinnon suorittamisen jälkeen voi hakea kirkkoherran virkaa, eikä kukaan ole sitä aikoihin Luodoilta hakenut. Petter aikoo olla poikkeus. Hän tulee Luodoille uteliaana, kiinnostuneena, hyväntahtoisena, uskoen että viihtyy ja haluaa jäädä. Ankarat olosuhteet hän kokee haasteena johon ryhtyy mielellään ja onneksi Mona-vaimo on samaa maata. Perhe juurtuu saarille hyvää tahtia ja seurakuntalaisilta perhe saa hyvän vastaanoton sillä pappi on sen laatuinen mitä he kaipaavatkin. Pastorska hoitaa kunniakkaasti niin kodin kuin tarjoilut, lypsää itse lehmät ja tarttuu rivakasti toimeen kuin toimeen. Kasvattajana hän on ankara ja sen saa pieni Sanna-tyttö huomata jos osuu puolivahingossa huomion keskipisteeksi. Tarinan edetessä Sanna saa pikkusiskon ja molemmat tytöt ovat enemmän isän tyttöjä. Vaikka pastoraalitutkintoon opiskeleminen ja papin viran moninaiset työt ja tehtävät vievät hänen aikaansa monesti iltamyöhään, Petter haluaa löytää aikaa niin vaimolleen kuin tyttärilleen. Monan kanssa juodaan teekupposet ja käydään läpi päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa.

"Mona!" hän sanoo. "Herää! Sinun täytyy nähdä tämä." Mona herää säpsähtäen ja sinkoaa pystyyn. "Mitä nyt?" "Revontulet. Aivan uskomatonta. Pue päällesi niin menemme portaille katsomaan". "Eikö niitä näe yhtä hyvin ikkunasta?" " Näkee, mutta ulkona se on aivan erilaista." " Ikkuna kelpaa minulle hyvin. Älä viivy ulkona liian kauan ettet kylmety."
Heillä on harvoin aikaa jakaa kokemuksia toistensa kanssa ja nyt, kun se on mahdollista, Mona ei halua. Petter herättää sen sijaan Sannan, nostaa hänet peiton sisällä sängystä vaikka Mona sähisee kiihtyneenä: "Anna hyvä ihminen tyttöjen nukkua! Mitä revontulet heille merkitsevät? Eivät mitään!"
...
Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksessaan.

Vaikka kirja kuvaa noin 60 v takaista elämää, elo Luodoilla tuntuu vielä vanhanaikaisemmalta johtuen pitkälti olosuhteista. Kuten Posti-Anton toteaa, kaikki mitä tarvitaan tulee veneellä. Lehdet ovat saapuessaan viikon vanhoja ja niitä voi tulla kerralla kolmekin, samoin kirjeitä. Yhtäkkiä kiertää huhu että kauppaan on tulossa laatikollinen appelsiineja ja Mona tietää että kaupalla pitää olla heti aamusta saadakseen osansa herkuista. Kelirikon aikaan Luotojen välisten saartenkin välillä liikkuminen on vaikeaa. Kirkko ja pappila ovat omalla saarellaan. Kesällä sentään pääsee veneellä ja talvella potkurilla tai luistellen. Jopa pyörällä.

Lundbergin kieli on hyvin tunnelmallista ja kaunista, paikoitellen suorastaan lumoavaa. Hän kuvailee tarkkaan niin luontoa, papin ja muiden henkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuin pastorskan pöydän antimiakin. Liirumlaarumia se ei kuitenkaan ole ja teksti on helposti ymmärrettävää, soljuvaa ja nopealukuisempaa kuin odotin. Olin lukenut blogikirjoituksia etukäteen pintapuolisesti silmäillen, juuri sen verran että tiedän onko kirja minulle tarkoitettu, mutten vahingossa näe liikaa. Niinpä riipaisu siitä, miten omakohtainen tarinan loppupuolen käännekohta on ollut kirjailijan omassa perhetaustassa, tuli tietooni vasta jälkikäteen ja hyvä niin.

Luulin hyvin alkuvaiheessa keksineeni mikä tuo salkku kirjan kannessa on. 70 sivua ennen kirjan loppua tiedostin olleeni väärässä. Niillä main sen merkitys piirtyi kirjan sivuille niin selkeänä, että jopa minä sen asiayhteyden huomasin. Paljastamatta sen enempää voin todeta, että kalliiksi tuo salkku tuli. Hyvin kalliiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti