3 x feelgoodia Ruotsista ja Suomesta

Paketissa tällä kertaa kolme feelgood-romaania, joista yksi sijoittuu Ruotsiin ja kaksi eri puolille Suomea, maalle ja kaupunkiin. Aloitetaan länsinaapurista. 

***

Eli Åhman Owetz: Remonttikohde

Harper Collins Nordic, 2022
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 9 h 17 min

Viisikymppinen Susanne Kallgren oli lopettanut työt arkkitehtitoimistossa vain kuukautta aiemmin ryhtyäkseen freelanceriksi, kun hänen entinen pomonsa antoi hänelle omaksi yhden heidän hylkäämistään kohteista. Iso toimisto ei koskaan ehtinyt ottaa vastaan kaikkia toimeksiantoja, joita sille tarjottiin. 

Susannella oli lähes 30 vuoden työkokemus ja hän oli innoissaan saadessaan heti niin ison kohteen, jossa vanhaa kengätehdasta oltiin muuttamassa kongressihotelliksi. Valitettavasti toimeksiantajien käsitys kohteen uudesta elämästä oli jotain arkkitehdille liki järkyttävää, niin ettei Susanne olisi loppujen lopuksi halunnut olla siinä mukana, muttei hänellä ollut varaa kieltäytyäkään.

Lisäksi kävi ilmi, että Susannen tulisi suunnitella uudestaan tehtaalle johtava pääkatu, jota ympäröivissä taloissa asui edelleen tehtaan vanhoja työntekijöitä. Voidakseen kunnolla tutustua alueeseen Susanne halusi muuttaa tyhjillään olevaan huoneistoon, mitä omistajapariskunta piti vähintään omituisena. Hän oli hädin tuskin päässyt entisen osuuskaupan yläkerrassa olevan asunnon ovesta sisään, kun sai tutustua jo ensimmäisiin asukkaisiin. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi paljastaa näille parillekymmenelle ihmiselle joilla ei ollut varaa ostaa minkäänlaista omaa kotia, että hänen tehtävänsä oli muokata taloista luksushuoneistoja rikkaille. 

Tämä oli ensimmäinen Owetzilta kuuntelemani kirja, ja onnekas sattuma. Olin nimittäin tuolloin pari päivää ilman äänikirjatilausta ja pahasti vieroitusoireisena kävin katsomassa kirjaston heti saatavilla olevien äänikirjojen valikoimaa. Se oli nopeasti läpi selattu ja Owetzin kirja oli kiinnostavin. Ilman kirjaston valikoimaa en olisi sitä todennäköisesti tullut valinneeksi, mikä olisi ollut harmi, sillä tämä oli yksi parhaista kevättalvella kuuntelemistani feelgoodeista! Vetävä juoni, monta kiinnostavaa henkilöä, hyvikset ja pahikset, yhteisöllisyys. Toimii!

***

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

Jylhäsalmi #4

Karisto, 2020
Lukija: Elina Keinonen
Kesto: 7 h 58 min

Reunamäen talo Jylhäsalmella oli ollut kymmenen vuotta tyhjillään. Aution talon piha oli villiintynyt, kaiken keskellä vain kapea kulku-ura, varmaankin kiinteistönvälittäjän jäljiltä. Maijulle se oli paapan talo lapsuusmuistoineen, talo jonka Maiju oli nyt luvannut serkkunsa Hennan kanssa tyhjentää myyntikuntoon.

Maijun pitäisi oikeastaan olla paraikaa reissussa Heikin kanssa. Heidän oli ollut tarkoitus kierrellä asuntoautolla pari kuukautta pitkin Eurooppaa, mutta vain vähän ennen reissun ajankohtaa oli tullut ero. Paapan talon siivous antoi sopivasti muuta ajateltavaa. 

Sanavalmis serkku ennättää luvata Maijun soittamaan haitaria paikalliseen pikkubändiin, Trio Tetanukseen, ennen kuin Maiju ennättää kieltäytyä. Että Trio mikä?!

Bändiä tarvitaan esiintymään tuloillaan oleviin häihin, ja niin Maiju pääsee tanssittamaan Riinan ja Oskun vieraita. Riinahan tuli sarjan ensimmäisessä osassa kahvila Lossariin kesätöihin. Pareja alkaa muodostua lisää niin, että eiköhän jatkossa saada tanssittaa vielä useampiakin häävieraita. 

On minulla vielä kiinni kirimistä Jylhäsalmissa, sillä jo yhdeksäs osa ilmestyy vielä tässä kuussa. Vaan eipä näissä mikään kiire ole, jokainen voi huoletta lukea sarjaa omassa tahdissaan. Eikä näitä välttämättä ole luettava ilmestymisjärjestyksessäkään. Kirjoissa usein viitataan johonkin kylälle aiemmin muuttaneeseen, mutta tunteeko heidän rakkaustarinansa, ei ole käytännössä merkitystä. Tunnustan, ettei yksittäisten osien juonet edes jää mieleeni pidemmäksi aikaa. 

Yksi kysymys minulla tästä parinmuodostuksesta olisi. Mihin ne jylhäsalmelaiset naiset naitetaan?

Olin viime kerralla harmitellut sitä, miten "paperista lukien" kaikki kolme nuorta naista olivat lausuneet paikallisen vanhemman väen leveästi savonmurteiset repliikit. Nyt kirjassa oli heti alkumetreiltä enemmän murretta kuin kolmessa edellisessä osassa yhteensä, joten luojan kiitos pääsen kehumaan sitä, miten hyvin Keinonen yritti, ja suoriutui tällä kertaa mallikkaasti. Eli hyvin sujuu, kun vaan yrittää! 

Jylhäsalmen sydänkesä eroaa aiemmista osista sillä, että tässä kulkee toinen tarinalinja menneessä ajassa, eli toisen maailmansodan aikana. Silloin maatilalla olivat töissä kolme vangittua neuvostosotilasta. Nuo pätkät vain olivat lyhyitä ja tulivat niin harvakseltaan, että muistin niiden olemassaolon vasta sitten kun kirja hetkeksi palasi menneeseen.

Seuraavan osan lukee sama Elina Keinonen, mutta sitten palataan taas ensimmäisen osan lukijaan. Aikamoista heittelehtimistä, kun on tottunut siihen, että pitkissäkin sarjoissa pysyy lukija samana. Toisaalta, kun päähenkilö on joka kerta eri, ei lukijan vaihtuminen niin haittaa. 

***

Mirella Mäkilä: Tampereella rempallaan

Se on moro #2

Otava, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 8 h 5 min 

Helsingistä takaisin juurilleen Tampereelle muuttanut Roosa oli saanut vakituisen työpaikan markkinointisuunnittelijana. Samaan aikaan uuden poikaystäväoletetun Lassin luomukahvilahanke oli alkanut muuttua todeksi Helsingissä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi kiireistä nuorta olivat nähneet toisensa viimeksi yli kuukausi sitten.

Äiti oli kyllä vähän pettynyt, kun Roosa oli taas haksahtanut helsinkiläiseen, kyllä tamperelainen mies olisi paree!

Roosa asui yhdessä kaverinsa Veeran ja tämän labradorinnoutaja Bilen kanssa. Kun Roosa ja hänen Joonas-veljensä sitten perivät piskuisen paritalonpuolikkaan Petsamosta (siitä Tampereen kaupunginosasta!), oli aika itsestään selvää, että sinne muutti Roosa. Veerallakaan ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän muuttaisi mielellään yksiin tyttöystävänsä Elisan kanssa. 

Petsamon taloon päätyy myös Roosan ystävä Sirkku, ja yhdessä he päättävät vuokrata yläkerran huonetta Airbnb-majoittujille. Mukana vilisee myös kana tai kaksi, espanjalainen isä kahden aikuisen poikansa kanssa, sekä useampi talon mukana peritty pihatonttu. 

Jestas kun tämä oli hauska! Vielä parempi kuin ensimmäinen osa!

Anna-Riikka Rajanen lukijana antaa minulle kaksijakoiset fiilikset. Hän sopii kyllä ääneltään ja tyyliltään oikein hyvin näihin hauskoihin naisten viihderomaaneihin, mutta hänen tampereenmurteiset repliikkiinsä olivat kyllä niin korviariipivää kuunneltavaa, ei mahda mitään. Tuntuu että hän selvisi muutamasta espanjankielisestä lauseestakin paremmin. Saattaa kuitenkin olla, että muualla asuville kuuntelijoille, jotka eivät elä tälläisen puheenparren keskellä, Rajasen murre menee paremmin läpi. Olisi kiva kuulla tästä(kin) mielipiteitä!