Sivut

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä



Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä
Teos, 2022
Lukija: Vilma Melasniemi
Kesto: 9 h 19 min


Äiti oli kutsunut crossipyörää helvetinkoneeksi heti kun se oli ilmestynyt heidän autokatokseensa. Oskari ajoikin sillä pian jalkansa rikki ja sai kaksi viikkoa sairauslomaa koulusta, mitä äiti piti huonona asiana, sillä poika vieraantuisi koulunkäynnistä automaalarilinjalla nopeasti. Tämä ottikin vapaudesta ilon irti ja vietti suurimman osan ajasta tyttöystävänsä Petran luona, jonka kanssa oli ollut yhdessä vasta muutaman viikon. 

Eräänä päivänä tullessaan käymään kotona Oskari sai niin pahan raivokohtauksen, että äiti soitti lastensuojelun päivystykseen. He eivät enää pystyisi takaamaan Oskarin tokaluokkalaisen pikkuveljen turvallisuutta, mikäli Oskari asuisi kotona.

Päihdekatkaisua Oskarille oli ehdotettu aiemminkin, mutta vanhemmat eivät olleet vielä sillä kertaa suostuneet. Oskarin vanhemmat olivat eronneet pojan ollessa vielä aivan pieni, mutta pystyivät kyllä keskustelemaan häntä koskevista asioista. Pikkuveljellä oli eri isä, ja he asuivat edelleen yhdessä.
Oskarin isän puolelta periytyi mielenterveysongelmia, ja äiti tunnisti oireet ennen kuin Oskari sai mitään virallista diagnoosia. 

 Oskari oli seitsemäntoista, täyttäisi 18 vain parin kuukauden päästä. Hänestä tehtiin kiireellinen huostaanottopäätös ja päihde- ja mielenterveystyöhön erikoistunut sijoituspaikka löytyi kaukaa Pieksämäeltä. Koska sijoituksesta tulisi lyhyt, oli tärkeää saada hänet heti oikeanlaisen avun piiriin, ja äitikin lopulta hyväksyi paikan, vaikka sinne olikin pitkä matka tehdä viikonloppuvierailuja. Äidin mielestä Oskarilla oli ensisijaisesti mielenterveyssairaus, josta seurasi päihteiden käyttöä silloin, kun pojalla oli menossa huono jakso. 

Täsmäkuuntelin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta. Minulle heräsi hirvittävän paljon ajatuksia, koitan niitä vähän tiivistää. 

Rikotun omaisuuden saa korjattua ja korvattua, mutta rikki menneen mielen korjaaminen on pitkälti kahden eri asian yhdistelmä. Ensinnäkin se on kokeilua, mikä lääkkeistä auttaa ja millä annostuksella, ja mikä lopulta onkaan sairauden oikea diagnoosi. Toisekseen se on loputonta lainsäädäntöä. Se on yhteistyötä eri sosiaali- ja terveydenhuollon alojen henkilöstön kesken, sekä näiden instanssien ja vanhempien kesken. Se on hoitokokouksia ja loputtomia puheluita. Se on yksilön omien oikeuksien ja hänen tarpeidensa ristiriitaa. Se on välillä toimivaa, ja monesti näköjään myös aivan kaikkea muuta. 
Konkreettisesti se on esimerkiksi sitä, että vaikka äiti tiesi, että Oskari ottaisi hoitolaitoksesta hatkat heti kun tälle myönnettäisiin lupa ulkoiluun, lääkäri ei voinut olla kirjoittamatta lupaa, koska se olisi tietyssä vaiheessa hoitojaksoa jo yksilön perusoikeuksien rajoittamista. Kuten kaikki tiesivät, Oskari tietysti karkasi. 
Maalaisjärki on näistä käytännöistä kaukana, ja tämän seurauksena Oskarille suotiin monet kerrat muutaman vuoden aikana mahdollisuus itse päättää hoitojakso, jolloin lääkitykset päättyivät ja seuraavan hoitojakson alkaessa lähdettiin taas ellei nyt aivan alusta kerätyn tiedon suhteen, niin kylläkin Oskarin mielen hoitamisen suhteen. Oskari ilmestyi hänelle varatuille tapaamisille esimerkiksi lääkärille käytännössä vain silloin, kun äiti hänet sinne vei. Väkisinkin tuli mieleen miten paljon aikaa hukkaan menee tällaisten oskarien takia, kun jonkun toisen tarvitsema aika on siirtynyt kauemmas. 

Miksi Oskarille kävi näin kerta toisensa jälkeen? Miksei häntä saatu milloinkaan hoidettua riittävän pitkäkestoisesti?
Kirjassa pohdittiin paljon terveydenhuollon toimimattomuutta. Esimerkkinä potilaan paluu avohoitoon, joka Oskarilla tarkoitti käytännössä sitä että hänet oli kirjattu ulos osastolta koska hän oli ollut sieltä "omalla lomalla" liian monta vuorokautta eikä hoitopaikkaa voitu enää hänelle varata (eli paluu ei suinkaan ollut seurausta onnistuneesta osastohoitojaksosta, vaan "potkut"). Kun äiti kävi Oskarin asunnolla ja löysi laskuja jotka olivat tulleet peruuttamattomien lääkäriaikojen takia, hän saattoi vain todeta, että meillä avohoito perustuu siihen, että potilas on itse reipas ja riittävän terve ja kykenevä huolehtimaan asioistaan siinä määrin, että menee omatoimisesti vastaanotolle. Jos jätti menemättä sai laskun ja sakkomaksun, ja jos jätti menemättä useamman kerran, todettiin ettei potilas ole sitoutunut hoitoon ja hoitosuhde päätettiin taas sillä erää siihen. Näin oli päässyt käymään Oskarillekin. 

Kun en tunne mielenterveyshoidon käytäntöjä, minulle tuli uutena, että ns suljetullakin osaltolla pysyminen perustuu käytännössä vapaaehtoisuuteen. Perusoikeuksiin kuuluu lyhyen sisälläolojakson jälkeen valvotut ulkoilut vaikka potilas olisi vielä selvästi psykoottinen ja sairaudentunnoton (eli omasta mielestään terve / ei saamaansa hoitoa tarvitseva) ja esimerkiksi Oskari lähti vain yksinkertaisesti kävelemään päättäväisesti toiseen suuntaan kun piti palata sairaalalle ja se oli siinä. Eivät hoitajat Oskarin perään juosseet tai koittaneet tätä fyysisesti estää lähtemästä, ja taas oli nuorimies omilla teillään, ilman lääkkeitään. Uutena minulle tuli myös se, ettei hoitaja voi ns "sanoa lääkärille vastaan". Eli kun lääkäri sanoo hoitoneuvottelussa että aloitetaan ulkoilut, omahoitaja tai sosiaalityöntekijä ei voi sanoa, että aiemman kokemuksen perusteella potilaalla on erittäin suuri riski lähteä omille teilleen joten olisi vielä potilaan oman edun mukaista pysyä sisällä. Tällaista ei voi siis sanoa ääneen, vaikka hoitajat niin ajattelisivat. Eikä sanonut Oskarin äitikään sen puoleen, vaikka järkyttyi ulkoilulupailmoituksesta, ja teki siitä myöhemmin valituksen, kun Oskari oli jo menehtynyt.

Oskarin elämä jäi lyhyeksi, nuorukainen menehtyi auto-onnettomuuden seurauksena vain 21-vuotiaana. Viimeiset vuodet olivat äidille vaikeita. Vaikka niihin sisältyi monia helppoja jaksoja, olivat kyyneleetkin milloin huolta kun ei tiennyt onko poika edes elossa, milloin helpotusta esimerkiksi siitä, että maanista vaihettaan sairastanut oma, rakas lapsi oli saatu kiinni ja toimitettua hoitoon. 

Ajattelin monesti sitä ala-asteikäistä pikkuveljeä joka harvakseltaan kirjassa mainittiin. Miten hänen on täytynyt monet kerrat jäädä taka-alalle isoveljen akuuttien tarpeiden takia. Onnekseen hänellä oli arjessa ilmeisen tiiviisti läsnäoleva isä. Tuntuikin erityisen hyvältä, miten äiti huomioi hänet kirjan loppusanoissa. 

6 kommenttia:

  1. Tämä kirja järkytti ja kosketti. t. Mai / Kirjasähkökäyrä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä aikamoista menoa. Pysäytti ja laittoi ajattelemaan ja huomaan että kun tässä on viikko vierähtänyt välissä, kirja on edelleen mielessä.

      Poista
  2. Oskari on ollut suhteellisen ääritapaus, mutta siis tuotahan se hoitoviidakossa kulkeminen on. Vasta oli myös juttua sairaalamaailman hierarkkisuudesta, joka voi aiheuttaa pahimmillaan järkyttävät seuraukset potilaalle (joku nainen Suomessa oli tehnyt aiheesta väikkärin). Olen itse ollut osaston lääkärin juttusilla, eivätkä mukana olleet hoitajat sanoneet yleensä sanaakaan minun ollessani paikalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika outoa että tuollainen, tosiaan suorastaan vahingollinen hierarkia, voi olla niin sitkeässä vielä nykypäivänä, kun vanhoja käytäntöjä on paljon purettu. Jotain pyhää lääkärin ammatissa? Sen sinänsä ymmärtää, että hoitovirheistä harvoin tuomitaan, kuka uskaltaa ryhtyä lääkäriksi jos on henkilökohtaisessa vastuussa potilaan kuolemasta jne

      Poista
  3. Heräsi kiinnostus Oskarin diagnoosista. Onko sitä kirjassa edes mainittu? Ei sillä, että sillä sinänsä olisi merkitystä muutoin kuin oman uteliaisuuteni tiimoilta.

    Minulla on pitkä kokemus Suomessa sekä nuorisopolilla (ensimmäiset kerrat jo alaikäisenä) että muussa psyk.hoidossa. Täysi-ikäisenä “pakkohoito” ei tosiaan ole mitenkään helppoa ja potilaalla on itsemääräämisoikeus (ellei tilanne ole eskaloittunut sellaiseksi, että on esim. määrätty täysi-ikäinen potilas holhouksenalaiseksi).

    Olen saanut myöhemmin luettavaksi potilaskertomuksiani (niistä sai riidellä, koska arveltiin ettei niiden lukeminen ole hyväksi minulle, mutta minulla on niihin oikeus) ja siellä muuten törmäsin tuohon, etten ole sitoutunut hoitoon tai olen “hoitokielteinen”, koska olin tuolloin sekaisin kuin seinäkello enkä esim. saapunut hoitotapaamisiin jne. Ihan kuin olisin silloin itse tajunnut suunnilleen mistään mitään. Ja juu, minua loukkasi se, että olen tehnyt parhaani siinä tilassa missä olen ja sitten se on kuitattu sillä, ettei kiinnosta hoidot.

    Täytyy laitella tämä kirjan nimi ylös, jos vaikka saisi lukuun jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se mainittiin mikä lopulta tuli Oskarin diagnoosiksi, mutta olen unohtanut sen termin jo. Se kuitenkin "lieventyi" siitä mitä jossain vaiheessa ajateltiin, niin sen ainakin lukijana koin.

      Kiitos Elegia että avauduit omasta historiastasi. Kaikki tuo mitä kerroit täsmäsi valitettavan hyvin siihen miten Oskarin hoito näyttäytyi äidin silmin. Hänkin puhui siitä, että vaikka yritti niin kovin Oskarin puolia pitää, ei ollut silmiä selässä ja esim niistä lääkärille menoista hän saattoi omillaan asuvaa poikaa vaan muistuttaa ja muistuttaa, tulethan aamulla, nähdään siellä tyyliin, ja sitten todeta ettei poikaa näy. Oskarille tuli itselleen helposti se tunne, ettei hän tarvitse hoitoa tai edes lääkkeitä, ja useamman kerran selitti äidille, että hän tarvitsee esimerkiksi viikonlopun tyttöystävän kanssa ja palaa maanantaina, josta saattoi tulla tiistai tai keskiviikko. Ymmärrän senkin ettei rajallisia osastopaikkoja voida pitää oskareille jotka ottavat x määrän omaa lomaa, mutta kyllähän Oskari kuoli loppuviimeksi siksi, että ei saanut riittävästi sellaista hänelle räätälöityä hoitoa. Jos ihmisellä on jalka kipeä, voidaan odottaa että hän saapuu autettuna paikalle, mutta mielen tehdessä omia temppujaan vaaditaan kaikilta enemmän. Ei se muuten toimi, etenkin näin kun Oskarikin asui jo omillaan.

      Poista