Saamelaisten kansallispäivä - Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Kustantamo S&S, 2022

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 13 h 1 min

Saamelaisten kansallispäivää vietetään tänään 6.2. Sen kunniaksi julkaisen jutun Ruotsin saamelaisen kirjailijan ja toimittajan tositapahtumiin perustuvan romaanin, joka valittiin vuonna 2021 Ruotsissa vuoden kirjaksi. 

Yhdeksänvuotias Elsa on saamelaisen poronhoitajaperheen nuorimmainen, joka on juuri saanut oman, isän merkistä muokatun poromerkkinsä. Se löytyy nyt Nástegallun, hänen ensimmäisen ikioman vasansa korvasta. 

Eräänä päivänä, kun hän oli hiihtänyt yksin pitkän matkan poroaidalle asti  vasansa nähdäkseen, hän näki sen sijaan miten naapurikylän mies viilsi korvat irti juuri tappamaltaan Nástegallulta Elsa sai merkityn korvan haltuunsa ja piilotti sen: korvan pehmeä karva toi lohtua kun sitä piti kädessä. Hän tunnisti miehen, mutta piti tietonsa visusti salaisuutena. Mies oli näyttänyt eleellä, että viiltää kurkun auki tytöltäkin eikä vain vasalta, ellei tämä pysy hiljaa, ehkä vaarassa olisi koko perhe. Edes parhaalle ystävälleen, kaksi vuotta vanhemmalle Anna-Stinalle, hän ei uskaltanut kertoa nähneensä tekijää.

Taposta tehtiin rikosilmoitus joka ei johtanut mihinkään, ja Elsa päätti vaieta poliisin kuulustelusssakin. Saatuaan vastauksen siihen onko heillä lapsia vankilassa, Elsa päätti ettei poliisille valehteleminen ole sen pahempaa kuin vanhemmille tai jumalallekaan, ja sen hän oli jo tehnyt.

Tapaus ei ollut ensimmäinen lajiaan, eikä jäänyt viimeiseksi. Kaikki tiesivät, että tekijä oli naapurikylän Robert apureineen, vaikka vähän ihmeteltiinkin miksei tämä ollut vienyt Nástegallun ruhoa lihana myytäväksi. Yksiselitteistä näyttöä tekijästä ei ollut, ei tällä kertaa eikä muulloinkaan, eivätkä poliisit koskaan ehtineet tai viitsineet lähteä kaupungista saakka tutkimaan "taas niitä lappalaisten porokuolemia". Vaikkei poroja tapettu pelkästään lihojen vuoksi, vaan niitä myös kidutettiin esimerkiksi leikkaamalla vielä syntymätön vasa emänsä kohdusta tai rampauttamalla poro kelkalla päältä ajaen, poliisi otsikoi kaikki tapaukset vain varkauksina, ei viharikoksina. 

"Minun käy heitä niin kovasti sääliksi", Lasse sanoi 

"Mitä tarkoitat?"

"Ei olisi pitänyt viedä heitä hirvitornia pidemmälle. Olisi ollut parempi etteivät he olisi nähneet..."

"Miten voisimme suojella heitä siltä? Pitäisikö aina käydä etukäteen varmistamassa, ettei missään ole kuolleita poroja, ennen kuin päästää heidät ulos? Käydä peittelemässä jäljet. Millaista elämää sekin olisi?"

"Poliisista ei ikinä kuulunut mitään."

"Toivotko yhä, että saisimme oikeutta?"

Hanna huomasi kuulostavansa pisteliäältä, mutta Lasse hymyili lumessa kieriskeleville tytöille.

Toisessa osassa on kulunut kymmenen vuotta ja Elsa on jo nuori aikuinen. Porovarkauksien suhteen mikään ei ole muuttunut, Robertin tiedetään edelleen jatkavan rikollisia puuhiaan, mutta kukaan ei puutu asiaan. Poliisi ei koskaan priorisoi, poronhoitajat itse eivät liittoudu Robertia vastaan. 

 Korpit seurasivat häntä puiden latvuksista hiilenmustilla silmillään. Jäässä oli reiän alku, aivan kuin joku olisi yrittänyt rikkoa sen kirveellä. Ehkä tekijä oli aikonut upottaa säkit puroon toivoen, että ne vajoaisivat pohjaan. Elsa nosti varovasti toista säkkiä, ja suolenpätkiä liukui entistä enemmän ulos. 

...

Elsa mietti, muisteliko Henriksson koskaan hänen kymmenen vuoden takaista käyntiään poliisiasemalla. He eivät olleet sen koommin tavanneet, mutta olivat puhuneet pari kertaa puhelimessa. 

"Sinun ei oikeastaan kuuluisi soittaa minulle, mutta satun tietämään, ettemme valitettavasti ehdi sinne juuri nyt. Partio on tehtävällä."

"Pitäisikö minun siis vain jättää säkit tänne? Korpit ovat jo saaneet toisen säkin auki ja syövät parhaillaan sen sisältöä. Todisteet häviävät. Toisessa säkissä on jopa käsineet. DNA:ta ajatellen..."

"Voisitko ystävällisesti ottaa säkit talteen ja tehdä rikosilmoituksen? Tulemme kun ehdimme, mutta juuri nyt emme valitettavasti pääse."

"Uskon että hangessa on jälkiä, joita teidän kannattaisi tulla katsomaan."

"Se ei nyt onnistu, kuten sanoin." Henriksson kuulosti ärtyneeltä. "Tee rikosilmoitus, niin olemme myöhemmin yhteydessä."

"Etkö sinä voi ottaa ilmoitusta vastaan?"

"Meillä on juuri alkamassa päivän viimeinen palaveri. Soita numeroon 114 14."

Elsa lopetti puhelun sanomatta mitään.

Eikä Robert ollut ainoa, joka tuotti harmia. Säästä tuli koko ajan oikullisempi, lämpötila saattoi hetkessä kivuta kolmestakymmenestä pakkasasteesta plussalle. Kun olisi pitänyt sataa lunta, tulikin vettä, joka ei kokonaan imeytynyt maahan vaan jäätyi, eivätkä porot saaneet kaivettua jäkälää kovaksi pakkautuneen lumen ja jään alta. Niinpä yhä useampien saamelaiskylien piti turvautua saamelaiskäräjiltä haettavaan katastrofiavustukseen pystyäkseen ruokkimaan poronsa.

Säälle Elsakaan ei mahtanut mitään, mutta Robertin hän aikoi saada aisoihin, vaikka sitten ilman muiden tukea. Toinen Elsaa koskeva vääryys oli miesvalta saamelaiskylien päättäjissä. Tällä hetkellä isä edusti heidän perhekuntaansa ainoana äänivaltaisena ja pian Tuomas-velikin saisi äänioikeuden, mutta vaikka Elsalla oli oma poromerkkinsä, hän ei voisi koskaan saada äänioikeutta saamelaiskylien kokouksissa ja vain siksi, että oli nainen. Mutta Elsa ei koskaan siirtäisi porojaan toisen miehen tokkaan ja siirtäisi samalla päätäntävaltaa yhden miehen alaisuudesta toiseen. Mihin poronhoidon siirtämisessä seuraavalle sukupolvelle poikaa edes tarvittiin, eikö pitäisi riittää, että on ylipäätään lapsi, joka on valmis työtä jatkamaan? Toisaalta yhteisössä ei hyväksytty sitä, jos etenkään poika halusi elämältään jotain muuta, vaikkei poronhoidon jatkaminen tarkoittanut pelkkää työtä, vaan myös elämäntapaa ja vastuuta oman suvun perinnön jatkamisesta.

Elsa on päättänyt, että tekee kaikkensa sen eteen, että voi tehdä elämäntyönsä porotalouden parissa, ja että se on vielä taloudellisesti kannattavaakin. Hän alkaa seurata Robertin jälkiä ja ottaa yhteyttä toimittajaan sekä aktiivisesti poliisiin. Hänen ystävänsä Minna lähti opiskelemaan lakia voidakseen auttaa juurikin tällaisissa tapauksissa, joissa poronhoitajat jäävät vaille oikeutta. Mutta mitä jos poliisi onkin jollain tavalla sotkeutunut asiaan, eikä tutkinta siksi milloinkaan etene?

Kirjaa kuunnellessa oppi taas paljon asioita, sillä poronhoito on minulle työnä sekä elämäntapana täysin vierasta. Samalla oppi saamelaisesta elämäntavasta ja heidän kokemistaan vääryyksistä joista voisi luetella lukuisia asioita, mutta otetaan esimerkiksi vaikka se heti alussa ilmi tullut asia, että (lestadiolais)papit pitivät joikaamista syntinä eikä moni sen tähden pitkiin aikoihin joikata tohtinut, eikä opettaa edes omille lapsilleen. Onneksi perinne on säilynyt ja nykypäivänä nuoretkin vievät taitoa eteenpäin. 

Kirjassa naisilla ei vielä ollut virallista päätäntävaltaa asioissa, mutta kun katsoin saamelaiskäräjien hallituksen tämän hetkiset jäsenet, on ainakin siellä naisia, ja eri toimikunnissa enemmänkin. 

Olen viime aikoina lukenut muutamia muitakin saamelaisten alueille / Lappiin / Tornionjokilaaksoon sijoittuvaa kirjaa, joista on tulossa juttua myöhemmin. Vaikka vähemmistökansoista puhuttaessa ajatus helposti kääntyy Pohjois-Amerikan tai Australian suuntaan, kannattaa mielestäni muistaa myös meidän oma vähemmistömme. 

Vinkin juuri tähän kirjaan sain 

Pohjoisen lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Kirjan sijoitan haasteessa kohtaan 8. Saamelaistaiteilijan teos (voi olla myös esimerkiksi musiikkia, kuvataidetta, tanssi- tai näyttämöteos, näyttely tms.) sekä Helmet-haasteen kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Ann-Helén Laestadius joka on Ruotsin saamelainen ja kirjoittaa ruotsiksi, on Varkauden lisäksi kirjoittanut useita nuorten ja lasten kirjoja joita on myös suomennettu. Toivottavasti myös tammikuussa '23 ilmestynyt Straff suomennetaan. Sattumalta vastaani tuli myös vanhempi saamelaiskirjailijan teos josta haluan vinkata: Sataprosenttinen eli Lippalakkitytön oppivuodet, joka on Kerttu Vuolabin kirjoittama omaelämäkerrallinen nuortenromaani vuodelta 1994. Se sijoittuu 1960-luvun lopulle, jolloin oli hyvin yleistä, että saamelaislapset kävivät koulunsa hyvin kaukana kotoa, asuivat asuntoloissa, ja heidät haluttiin "sopeuttaa yhteiskuntaan" kieltämällä esimerkiksi saamen kielen käyttö. Heidän lapsensa eivät välttämättä oppineet ollenkaan saamenkieltä vanhemmiltaan. (Saamenkieli ei ole yksi ja yhtenäinen kieli, vaan Suomessakin puhutaan kolmea eri saamenkieltä.) Laestadiuksen Straffissa seitsemänvuotiaat lapset joutuvat aloittamaan koulunkäyntinsä juuri tällaisissa sopeuttamisolosuhteissa.

Tämä ja monet muut saamelaisten kokemat vääryydet ovat valitettavia tapahtumia, joita tälläkin hetkellä saamelaisten totuus- ja sovintokomissio käsittelee. Raportti sen työstä pitäisi antaa 30.11.2023 mennessä ja tämän kirjan kuunneltuani olen aivan eri tavalla kiinnostunut siitä, mitä ko. raportti tulee sisältämään.

Kun vuonna 1984 muutimme Savosta Kittilään äitini töiden perässä, siihen aikaan opetettiin, että "lappilainen on eri asia kuin lappalainen", eli sen muuton yhteydessä opin ettei lappilainen olekaan kirjoitusvirhe, vaan taustaltaan mikä tahansa Lapissa asuva, eikä tämä ole edes vitsi. Mutta ainakaan sinä lyhyenä Lapissa asumisen aikana en sen sijaan kuullut, että lappalainen olisi haukkumasana, sillä sitä käytettiin sielläkin aivan yleisesti. Ja kukapa 1980-luvun lopulla television ääressä istunut ei tietäisi Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan nunnuka-sketsejä, (siinä missä heidän romanihahmojaankin), joita Petelius 2019 pyysi anteeksi, osan katsoessa sitä hyvällä, osan nähdessä eleen vain pisteiden kalasteluna. Aikansa tuote, mutten välttämättä haluaisi omien hypoteettisten lasteni katselevan niitä enää nykypäivänä.

Itse kirjasta sitten, se olisi hyötynyt tiivistämisestä . Aihe on sekä tärkeä että kiinnostava, mutta itse tarina alkoi välillä puuduttaa. Ainakin kolme tuntia kolmestatoista olisin karsinut pois. Noin pitkä äänikirja vie myös kuulijoita ja sama saattaa olla realistista myös lukukirjan paksuuden suhteen, 510 sivua. 

Kirjassa käytetään, varsinkin Elsan ollessa lapsi, paljon myös saamenkielisiä sanoja, jotka Usva Kärnä ääntää minun korvaani niin aidonkuuloisesti, että yritin etsiä tietoa siitä onko hänellä saamelaistaustaa, mutten löytänyt tällaista yhteyttä edes hänen omilta kotisivuiltaan. Hieno suoritus minun mielestäni, toivottavasti myös saamenkieltä paremmin tunteva on samaa mieltä.