Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini
Docendo, 2021
Lukija: Kirsti Valve
Kesto: 8h 48min
Eini syntyi Pellossa syksyllä 1960 perheen kahdeksantena lapsena. Hän piti laulamisesta jo pienestä, mutta oli kovin ujo. Einin ollessa neljäntoista hän lauloi ensi kertaa lavalla, kun veljen bändikaverit hänet siihen ylipuhuivat. Jo vuotta myöhemmin he kiersivät Lappia ja Eini lauloi muun muassa Baddingin, Katri Helenan, Taiskan ja Virve Rostin lauluja. Hän lähetti myös äänittämänsä kasetin Toivo Kärjelle, joka kutsui hänet Helsinkiin koe-esiintymiseen, jonka päätteeksi tehtiin levytyssopimus.
Eini päätti yläasteen keväällä 1977. Suvivirsi oli jo laulettu, kun Einin yllätykseksi rehtori muisti häntä puheessaan kertomalla, että nyt oli tapahtunut niin iloinen asia, että koulun yksi opiskelija, Eini Orajärvi, on tehnyt levytyssopimuksen. Häntä saamme kuulla seuraavaksi radiosta.
Kaikki taputtivat, koko koulu toivotti hänelle hyvää matkaa.
Siitä alkoi Einin taival vuoroon diskon ja iskelmän esittäjänä. En ole vuosiin lukenut yhtään elämäkertaa, mutta halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta. Einin valitsin pitkälti kirjan Diskokuningatar-nimityksen myötä, sillä pidän noista 70-80-luvun suomidiskobiiseistä (finnhitseistä) ja kuuntelenkin niitä aina välillä. Tiedän Eininkin tunnetuimmat hitit, osaan vähintäänkin kertsit biiseistä kuten Yes sir sekä Kesä ja yö.
Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin aivan liian sokerinen ja lukija vain pahensi tuota mielikuvaa. Kaikki oli aina yhtä täydellistä. Jäin myös kaipaamaan kronologisempaa järjestystä ja henkilökohtaisempaa otetta. Olen myös ollut siinä käsityksessä, että elämäkerroissa paljastetaan asioita, joita ei aiemmin ole julkisuuteen kerrottu. Niinpä yllättäin siitä, miten paljon kirjassa referointia ja lainauksia siitä, mitä lehdet olivat vuosikymmenten aikana Einistä kirjoittaneet. Ei tämä ainakaan rohkaissut tarttumaan toiseen elämäkertaan.
Olen aina harmitellut sitä, miten vasemmalla kädellä elämäkertoja tehdään, etenkin kevyen musiikin edustajien. Monta kehnoa opusta on vuosien mittaan syntynyt, ihan turhaan, jos niissä on vain a) hehkutusta (no, fanikirjakin voi olla hyvä) b) jo julkaistuja asioita. Vaatii paneutumista ja osaamista tekijältä, ja onneksi on joitakin hyviäkin, mutta tämä ei ilmeisesti kuulu siihen sarjaan. Myös Ismo Alangon elämäkerta Katja Ketun tekemänä oli minusta melkoisen surullinen julkaisu, vaikka molempia ihailen taiteilijoina suuresti.
VastaaPoistaEn ole selvittänyt tämän synnyn taustoja, mutta kuunnellessa itselleni tuli tunne, ettei Eini ole ollut isommin mukana tämän tekemisessä. Voin olla täysin väärässä, kun en tosiaan ole lukenut haastatteluja tmv kirjan julkaisusta.
PoistaSoisin, että elämäkerrat ja fanikirjat erotettaisiin kustantamoissa toisistaan selkeämmin. Tämä vaikuttaa fanikirjalta, jossa on lehtiartikkelia laajempi selostus artistin elämänvaiheista ja urasta. Se toimii hyvin, jos haluaa tutustua kiinnostavaan julkkikseen ja tietää hänestä vähän enemmän. Sen sijaan elämäkerta on mielestäni teos, joka pohjautuu laajoihin lähteisiin ja haastatteluihin ja jossa on ainakin jonkinlaista kriittistäkin tarkastelua päähenkilöä kohtaan, ei pelkkää kiiltokuvaa.
VastaaPoistaAina ei vain kirjaan tarttuessaan tiedä, kummankolainen teos on käsissä, ja se ol harmi, sillä molemmille on paikkansa.
No nyt oli erityisen osuva kommentti! Tämä on todellakin enemmän tuollainen fanikirja!
Poista