Sivut

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Andrė Aciman: Kutsu minua nimelläsi




André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
Tammi, 2019
Alkuteos: Call me by your name, 2007
Suomennos: Antero Tilttula
Lukija: Antti Jaakola
Kesto: 8 h 52 min


Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Kaikki nykyinen tuska, kiihtymys, haltioituminen uuden ihmisen kohdalla, lupaus autuudesta joka häilyy melkein sormien ulottuvilla, kaikki haparointi kun pelkään tulkitsevani toista väärin enkä halua menettää häntä ja joudun epäröimään joka käänteessä. Epätoivoinen juoniminen jonka kohdistan jokaiseen ihmiseen jota haluan ja jonka tahdon haluavan minua. Sermit joita pystytän ikään kuin itseni ja maailman välille ja joissa on, ei vain yksi vaan seitsemän kerrosta riisipaperisia liukuovia. Tarve purkaa ja koota uudelleen sanoja jotka eivät olleet salakieltä alunperinkään. Kaikki tuo on peruja siltä kesältä, kun Oliver tuli meille. 

Elio oli tottunut kuusi viikkoa majoittuviin kesävieraisiin ja siihen, että talo oli muutenkin aina täynnä väkeä, sukulaisia, ruokavieraita, jopa turisteja jotka olivat poikenneet ihailemaan upeaa huvilaa ja jotka kutsuttiin syömään. Jonkin rannikkokaupungin, jota kutsuttiin nimellä "B", laitamilla pienessä maaseutukylässä Elion perhe asui kesäkaudet. Kesävieraiden ottaminen oli Elion vanhempien tapa auttaa yliopisto-opiskelijoita jotka valmistelivat väitöskirjaansa ja vastineeksi vähän auttelivat hänen professori-isäänsä paperitöissään. Mutta se kesä, jona amerikanjuutalainen Oliver vyöryi hänen tajuntaansa, jätti häneen elinikäisen jäljen.

Olin halunnut ikäisiäni miehiä jo aiemmin ja maannut naisten kanssa, mutta ennen kuin hän nousi taksista ja käveli kotiimme, en olisi pitänyt edes etäisesti mahdollisena, että joku joka oli niin läpikotaisin sinut itsensä kanssa, saattaisi haluta minut jakamaan ruumiinsa siinä missä minä janosin päästä luovuttamaan omani. 

Ehkä se alkoi rannalla. Tai tenniskentällä, taloa uudelle kesävieraalle esitellessään tai jollain yhteisellä kävelyretkellä. Oikeastaan sitä ei voinut edes tietää, sen vain tunsi haluna koskettaa toisen ihoa.

Katsoin muualle, koska oli liian pelottavaa katsoa takaisin. Katsoin muualle, koska en halunnut antaa mitään pois. Katsoin muualle, koska en voinut tunnustaa, miten paljon hän merkitsi. Katsoin muualle, koska tuo hänen teräksinen katseensa muistutti aina miten korkeana hän seisoi ja miten vähäpätöinen minä olin häneen nähden. Mutta tuon hetken hiljaisuudessa minä tuijotin takaisin. En uhmatakseni häntä tai näyttääkseni ettei minua enää ujostuttanut, vaan antautuakseni, kertoakseni hänelle että tämä minä olen, tätä sinä olet, tätä minä haluan. Nyt meidän välissämme ei ole muuta kuin totuus ja siellä missä on totuus, ei ole rajoja. Ei vältteleviä vilkaisuja, ja jos tästä ei tule mitään, älköön kukaan ikinä sanoko, etteikö kumpikaan meistä olisi ollut tietoinen siitä, mitä olisi voinut tapahtua. 

Oliver valmisteli väitöskirjaa Herakleitoksesta. Hän oli vain 24-vuotias, mutta niin avoimen spontaani ja ihailtavan sinut itsensä kanssa, juutalaisuutensa, vartalonsa, mielipiteidensä, itsevarmuutensa, terävyytensä, huolettomuutensa ja kaikki tuo viehättää Eliota. Hänen vanhempansakin pitivät Oliverista, hän oli avulias ja ystävällinen ja hoiti hyvän osan isän ulkomaankirjeenvaihdosta. 

Eliolla ei ollut ketään kenelle kertoa pakahduttavista tunteistaan Oliveria kohtaan, vaikka isäkin oli vapaamielinen, Elio epäröi miten hän suhtautuisi siihen, miten Elio käy nuuhkimassa Oliverin uimahousuja, käy pukemassa ne jalkaansa, miten käy alasti maate Oliverin sänkyyn. Pitäisikö hänen mennä kallonkutistajalle? Kertoa Oliverille? Ei ole ketään muuta kelle kertoa, Oliver, joten se joudut valitettavasti olemaan sinä.

Teksti oli kaunista ja kiihkeää kuin nuoruudenrakkaus voi olla. Kun seitsemäntoistavuotiaan varmuudella tietää, että on kokonaan toisen oma, vaikka vasta palavissa haaveissa. Olin luullut kirjaa kevyemmäksi, enkä ollut yks kaks yllättäin ihan parhaassa keskittymiskyvyssä tämän tyyppiseen romaaniin koska odotin jotain kevyempää ja vähemmän kultivoitunutta proosaa. Kirjailija on professori ja Proust-tutkija, mikä näkyy ilmaisussa. Sanoisin että Kutsu minua nimelläsi kelpaisi tyyliltään Keltaiseen kirjastoon, ellei poikarakkaus aiheena ole sinne liikaa.

Osallistun kirjalla Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Luettavana minulla on myös ainakin Essi Kummun uutuus Loiste. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. 




6 kommenttia:

  1. En ole lukenut tätä, mutta katsoin elokuvan ja pidin siitä paljon. Erityisesti ihastelin sitä, miten miljöö ja valo tuntuivat tukevan sitä rakastumisen tunnevyöryä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun tulee katsottua niin vähän leffoja, etten ole tätäkään nähnyt... Mutta uskon että muokkaantuu hyvin leffaksi kun sitä latautunutta ilmapiiriäkin ajattelee.

      Poista
  2. Olen kuullut tästä kirjasta kehuja, mutta jotenkin havahduin tähän kunnolla vasta nyt, kun sille tuli jatko-osa ja tämäkin kirja nousi sen myötä taas esille. Luulin ensin YA-kirjaksi, mutta ei tämä kuulemma olekaan... :) no, luku- tai kuuntelulistalla on, kuulostaa just sopivalta kesäkirjalta. Tykkään lukea kesällä rakkausstooreja, muttei mitään hömppää kuitenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tosiaan nuorten tai nuorten aikuisten kirja, menisi tyyliltään hyvin Keltaiseen kirjastoon. En usko, että jaksan jatko-osaan tarttua.

      Poista
  3. Mää kävin kattoon sen elokuvan ja se tökki mulla. Myöhemmin sain sanat sille ja toi Elion ja Oliverin suhdehan on hyväksikäyttöä ja siksi se tökki. Toinen on aikuinen ja toinen vielä lapsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole nähnyt elokuvaa, joten en tiedä millainen tunnelma siinä on verrattuna kirjaan. En missään kohtaa kuunnellessa kokenut, että Oliver olisi hyväksikäyttänyt Eliota.

      Poista