Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala 

S&S 2016

494 sivua 

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuteos: A God in Ruins, 2015

Tulevaisuus oli häkki, joka sulkeutui hänen ympärilleen. Eikö elämä itsessään ollut suunnaton ansa, valmis napsahtamaan kiinni? Hänen ei olisi ikinä pitänyt palata Ranskasta. Hänen olisi pitänyt lopettaa joutilaisuus, lakata haikailemasta runoilijan sielua ja sen sijaan antaa periksi seikkailijanluonnolleen, jatkaa matkaa kohti itää, koluta imperiumin ääriä, ehkä Australiaa. Vaeltaa raakoihin, vakiintumattomiin paikkoihin, joissa ihminen voi muovata itse itsensä sen sijaan, että ympäristö muovaa hänet. Nyt oli liian myöhäistä. Nyt häntä ei muovaisikaan imperiumin maantiede vaan sodan arkkitehtuuri.

Hävityksen jumala on itsenäinen sisarteos Atkinsonin loistavalle romaanille Elämä Elämältä, jonka luin tammikuussa 2013 ja jonka sijoitin Blogistanian Globalia -äänestyksessä kolmannelle sijalle. Niinpä sisarteoksen lukeminen oli itsestään selvä valinta, mutta asetti samalla kirjalle suuret ennakko-odotukset. 

Siinä missä Ursula Todd eli elämästä toiseen jokseenkin samoin nimetyssä kirjassa, Hävityksen jumalassa kääntyy katse Ursulan pikkuveljeen Teddyyn. Tällä kertaa ei juurikaan käydä läpi Teddyn lapsuuden aikaa, Teddy on nyt Halifax-pommikoneen pilotti, aviomies, isä ja isoisä. Teddy elää pitkän elämän, tyttärensä kiusallakin, se käy ilmi heti alussa sillä hän asuu vanhusten palvelutalossa. Mukana ovat Ursulan kirjasta tutut henkilöt, omat vanhemmat Hugh ja Sylvie, isän naimaton kirjailijasisar Izzie ja tietysti Ursula itse, mutta Ursulalla on hyvin pieni sivurooli. Uusina merkittävimpinä sivuhenkilöinä mukaan tulevat Teddyn nuoruudenystävä ja vaimo Nancy, tytär Viola ja tämän kaksi lasta, hippikommuunissa syntyvät Sun ja Moon, jotka käyttävät aikuisina nimiä Sunny ja Bertie. Näistä henkilöistä oli vaikeampi pitää, varsinkin Violasta joka tuntui vihaavan isäänsä. Ainakin hän näytti tälle avoimesti katkeruutensa siitä, että menetti äitinsä liian aikaisin, vaikkei se todellisuudessa millään tavalla ollut asia johon Teddy olisi voinut vaikuttaa. 

Hän oli käynyt Poplar Hillissä viikoittain jo kolmen vuoden ajan, ja olisi oikein mielellään kääntänyt selkänsä koko paikalle mutta ei toisaalta halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä. Isän seurassa oleminen ei tuottanut hänelle vähäisintäkään mielihyvää. Hän oli aina ollut varuillaan isänsä kanssa syystä tai toisesta, mutta nyt kun isä oli pelkkä raunio, kun hän ei enää ollut mikään kolossi vaan kuin lapsi, hän tuntui muukalaiselta.

Vaikka Teddy elää elämänsä kerralla alusta loppuun, Atkinson ei tyydy kronologiseen kerrontaan vaan yks kaks hypähdetään sota-ajan, 60-luvun, 80-luvun ja nykypäivän välillä. Teemoina ovat muun muassa Teddyn pommituslennot ja sota-aika ylipäätään, oman tyttären lapsuus, tämän nuoruus ja lasten syntymät hippikommuunissa, Teddyn lastenlasten lapsuus ja teini-ikä ja Teddyn vanheneminen. Pikkuhiljaa selviää asioita, elämän valintojen syitä ja seurauksia ja useammankin kerran jo aiemmin kerrottu tapahtuma käydään läpi eri henkilöiden näkökulmasta niin, että siitä avautuu ikään kuin sipulin uusi kerros. Muutenkin Atkinsonin tyyli kirjoittaa on hyvin persoonallinen. Hävityksen jumalassa esiintyy moneen kertaan hauska kerrontatyyli jossa ensin kerrotaan jostain tapahtumasta ja heitetään ikään kuin sivulauseeseen, että myöhemmin tapahtuu jotain tiettyä mitä tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, "myöhemmin kävi ilmi että...", "vielä tässä vaiheessa ei tiedetty että". Kuulostaessaan oudolta, tämä toimi yllättävän hyvin yksittäisen kirjan kuriositeettina, muttei tällaista kerrontaa kovin usein kirjoissa jaksaisi.

Mutta tämä tapahtuisi vasta viikkojen kuluttua tulevaisuudessa. Nyt, nykyhetkessä, Royal Albert Hallissa Beethoven piti omaa palvelustaan Teddylle.
Teddy päätti vain yksinkertaisesti tuntea musiikin ja lakkasi hakemasta sanoja sen kuvaamiseksi ja kun neljäs osa alkoi, ja baritoni Roy Henderson alkoi laulaa (O Freude!), hänen niskakarvansa olivat pystyssä. Hänen vieressään Ursula melkein värähteli tunteen voimasta kuin kierrejousi, lintu joka valmistautuu lähtemään maasta. Viimeisen osan loppupuolella, kun kuoron mahti kasvoi melkein sietämättömäksi, Teddyn valtasi kumma tunne, että hänen pitäisi tarttua sisareensa, jotta tämä ei nousisi ilmaan ja lehahtaisi lentoon. 

Kokonaisuutena kirja ei kuitenkaan yltänyt aivan Ursulan tarinan tasolle, tai en ainakaan saanut siitä yhtä paljon irti. Lisäksi "pelkäsin" kirjan edetessä koko ajan sitä, milloin tulee Teddyn vankileirikuvaus, heti alkuvaiheessa kun kävi ilmi että sellainenkin ajanjakso hänen elämässään on, enkä olisi halunnut siitä lukea. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli aika alakuloinen vire, eli ei tämä todellakaan mikään hyvän mielen kirja ole. Loppuvaiheessa lukeminen kävi jo vähän puurtamiseksi ja varsinaisesta loppuratkaisusta en pitänyt lainkaan.