Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013, 284 sivua

Siinä se nyt oli, puoli vuotta kirjastosta kiltisti jonotettuna. Taivaslaulu, joka paikassa ylistetty, suuret ennakko-odotukset synnyttänyt kirja. Hauskalla tavalla tuntui hyvältä pitää sitä vihdoin käsissä, vihdoin avata kirjan kansi ja alkaa lukemaan. Entä jos en pidäkään, kehtaako sitä edes kertoa. Turha pelko. Jo kolmannella sivulla tiedän, että mitä vastaan tuleekaan, tulen rakastamaan tätä kirjaa. Tämän kirjan kieli on yhtä taivaslaulua. 

Aiheena kiinnostava, ei vain kurkistuksena lestadiolaisuuteen vaan osana tätä yhteiskuntaa jossa elämme. Olen joskus miettinyt mikä se jokin on, joka saa ihmiset ja varsinkin naiset pysymään vanhoillislestadiolaisena, jos heidän elämänsä tosiaan on niin vaativaa ja yksitotista kuin kirjassa kuvataan. Elämään synnytyskoneena jatkuvan väsymyksen, kiireen ja sosiaalisen paineen alla ilman mahdollisuuksia oman vartalonsa hallintaan, pitkiin opintoihin tai kahden raskauden välisiä pätkätöitä kummemman uran luomiseen. Ja kohdunpoisto on Suomen kielen kaunein sana.

Vilja ja Aleksi tapaavat nuorina opiskelijoina, Aleksi on varma ettei saa Viljaa, tyttö on hänelle liian hyvä. Kun Vilja suostuu seurusteluun, Aleksi on onnensa kukkuloilla. Pian mennään naimisiin, Viljan opiskelut jäävät kesken, haaveissa siintää onnellinen lestadiolainen perhe, sellainen jossa syödään aamupuuroa ison pöydän ympärillä ja lapsille annetaan enemmän rakkautta ja hoivaa kuin he itse ovat saaneet. He päättävät tehdä kaiken oikein ja hyvin ja oikein hyvin.

Viljan silmänalukset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin. Opiskeluaikoina Vilja nauroi paljon ja keskusteli yöhön asti. Lasten synnyttyä hän hiljeni, ilojen lisäksi myös surut muuttuivat vaiteliaiksi, vaikka toisinaan he yhä saivat lahjaksi illan, jolloin sanat hellivät kuin hierovat kädet, perin pohjin kiireettöminä. Aleksilla oli syyllinen olo. He olivat vielä onnen puolella, mutta kuinka kauan? Jos hän olisi tiennyt, millaiseen vuoristorataan Vilja joutuisi, he olisivat menneet naimisiin vasta monta vuotta myöhemmin. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmasti jaksanut odottaa.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus kaiken taustalla olevasta kauniista rakkaudesta. Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta, niin toisiinsa kuin lapsiinsa. Loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta kaikkien osapuolien kannalta suorastaan pakollinen.