Into, 2020
Lukija: Johanna Kokko
Kesto: 12 h 33 min
Minä, joka hyvin harvakseltaan luen tietokirjoja, olin tiennyt haluavani lukea ensin taustan kehutulle kaunokirjalle, eli Iida Turpeisen Elollisille, koska sellainen oli saatavilla. Elollisten teema pyörii sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän ympärillä, ja Aura Koiviston Mies ja merilehmä kertoo sen löytäneen miehen tarinan.
Tutkimusmatkailijat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä on kiehtovaa ajatella millaista on ollut kokea aivan uusia asioita ja paikkoja joista ei vielä ole tiedetty, nähdä eläimiä joita ei ollut yleisesti nähtävillä, ja ylipäätään kokea jotain niin uutta ja erikoista, ettei se ole nykypäivän ihmiselle edes mahdollista, koska meillä on internet. Nykynuori, joka on kasvanut internetin aikakautena, ei tiedä edes sitä, miltä tuntuu nähdä yksittäinen kuva lehdessä, haluta nähdä se ihan oikeasti ja sitten suunnitelmallisesti matkustaa paikan päälle. Näin olen itse kokenut esimerkiksi Pompeijin ja monia muita nähtävyyksiä 1980-luvulta lähtien, aikaan ennen nettiä. Minulla oli nuorena seinällä vanhanaikainen korkkimuistitaulu, johon kiinnitin pieniä kuvia haaveiden kohteista. Mutta palataanpa takaisin Stellerin haaveisiin.
Saksalainen tiedemies Georg Steller liittyi geologina kuuluisan tutkimusmatkailijan Titus Beringin retkikuntaan. Bering oli vastuussa yhdestä historian tärkeimmästä tutkimusretkestä, ja oli ylennyt Venäjän laivastossa komentajakapteeniksi. Tämä Amerikan purjehdus oli hänelle toinen lajiaan, ensimmäinen oli toteutettu jo Pietari Suuren aikaan.
Jos ajattelee 1700-luvulla tapahtuneen tutkimusmatkailun toteutuvan niin, että pakataan suuret määrät tarvikkeita ja palkataan apureita tekemään raskaat työt, on se melkoista vähättelyä. Pietarista oli ensin matkattava tuhansia kilometrejä halki Siperian, mikä tarkoitti pitkiä jokimatkoja ja tiettömiä taipaleita. Se tarkoitti vuoristoja, paukkupakkasia ja kevättulvia huomattavasti alkeellisimmissa olosuhteissa kuin nykypäivänä. Se tarkoitti etenemistä niin, että kartat piirrettiin sitä mukaa kun maastossa edettiin, ei niin, että olisi ollut valmiita, etenkään oikeita ja tarkkoja karttoja mitä seurata. Laivat piti rakentaa paikan päällä, joten Siperian halki rahdattiin niin ankkurit, tykit kuin tykinkuulatkin, sekä puusepät ym rakennustöissä tarvittavat henkilöt. Eikä paikanpäällä lopulta edes ollut tarpeeksi niin järeää puustoa kuin oli oletettu, joten olikin rakennettava ensin pienempiä laivoja joilla siirtää kaikki miehet ja materiaalit eteenpäin seuraavaan kohteeseen, jossa voitaisiin - toivottavasti - rakentaa ne varsinaiset tutkimuslaivat.
Koko ajan piti ruokkia ja majoittaa paitsi retkikunta myös erilaiset työläiset, joita myös menehtyi runsaasti eri vaiheissa. Tilalle tarvitut paikalliset eivät halunneet lähteä kotoaan vapaaehtoisesti, mistä seurasi kapinointia, ja tuon ajan menettelyjen mukaan likipitäen kansanmurhaan verrattavaa verenvuodatusta. Olihan Siperian reunamien tutkimisen yhtenä tavoitteena saada sikäläiset alkuasukkaat hallitsijalle uskollisiksi alamaisiksi, ja miten se saavutetaan ei tokikaan ollut porkkana vaan keppi.
Kun Bering vuonna 1733 lähti Pietarista toistamiseen matkaan halki Siperian, Anna-vaimo lähti lapsineen mukaan. Vasta vuonna 1740 heidän tiensä erosivat, kun retkikunta oli valmis lähtemään merille. Ajatelkaa, seitsemän pitkää vuotta pelkkään matkaan ja valmisteluihin Siperiassa!
Beringin oma toive oli tuolloin, että tämän matkan jälkeen vanheneva mies pääsisi jo eläkkeelle, ja hänet palkittaisiin kartanolla jonne asettua, niin että ensimmäisen kerran elämässään hän saisi jäädä jonnekin paikoilleen. Niin ei valitettavasti koskaan käynyt. Anna Beringin paluumatka Siperiasta Pietariin kesti kaksi vuotta, ja päästyään perille hän sai tiedon puolisonsa kuolemasta.
Beringin retkue oli ollut laivassa seitsemän viikkoa, kun Amerikan rannikolle vihdoin päästiin. Bering ei itse maissa edes käynyt, mutta Steller sai vääntämisen jälkeen viettää eräällä saarella huimat kuusi tuntia, minä aikana hän ehti luetteloida lähes kaksisataa kasvia ja eläintä, mitä voi pitää huimana suorituksena. Lisähuomiona se, ettei Linnén työ ollut tuolloin vielä valmis, joten sellaista selkeää latinankielistä luettelointia ei ollut vielä käytössä.
Hän kävelee viitisen kilometriä pitkin rantaa ja kerää tarmokkaasti kasveja, kunnes eteen tulee jyrkästi mereen laskeva kallionseinämä. Rantaa pitkin ei pääse jatkamaan, joten Steller lähtee kipuamaan saaren sisäosaan nousevalle metsäiselle harjanteelle. Kierreltyään mäenrinteitä hän toteaa pääsyn saaren toiselle puolelle mahdottomaksi. Vastassa on jyrkkiä kallioita ja sankkoja metsiä; sitä paitsi matkat ovat liian pitkiä ja aikaa on liian vähän. On luovuttava ajatuksesta, että saaren ja rannikon välisestä lahdesta löytyisi suojainen ankkuripaikka – ja että tämän löydön myötä laiva voisi vielä viipyä Amerikan puolella…
Hän nousee vielä uudestaan harjanteelle näköaloja tähystelemään ja huomaa noin kilometrin päässä savuhattaran. Ihmisiä nuotion äärellä!
Steller innostuu ja rientää takaisin venepaikalle. Miehet ovat juuri saaneet taas yhdet vesitynnyrit täyteen ja ovat lähdössä viemään lastia laivalle. Steller kertoo heille näkemästään nuotiosta ja pyytää vielä kerran, että Bering lähettäisi toisen veneen ja miehiä hänen avukseen. Saarelaisia täytyy ehdottomasti mennä haastattelemaan!
Hän jää odottelemaan venettä, keittää ”suurenmoisesta” purovedestä itselleen teetä ja samalla kirjoittaa kuvauksia löytämistään kasveista. Hetkeäkään ei hukata turhaan istuskeluun!
Tunnin kuluttua vene tulee takaisin. Stellerille ilmoitetaan Beringin ilmeisesti varsin tylysti muotoiltu viesti. Ellei Steller tule viimeisen vesilastin mukana laivaan, hän saa jäädä saareen.
Jos Steller olisi saanut päättää, he olisivat viipyneet talven yli Amerikan puolella salmea, ja tässä näkyy luonnontutkijan ja kapteenin roolien eroavaisuus: kun kapteenia painaa vastuu koko retken onnistumisesta ja turvallisesta kotiinpääsystä, kokee luonnontutkija matkan itsessään pitkästyttävänä ja odottaa vain perille pääsyä ja kohteessa vietettävää aikaa. Beringillä oli kiire päästä 3000 kilometrin paluumatkalle, sillä odotettavissa olisi pian laivalle vaarallisia syysmyrskyjä. He tekivätkin kohtalokkaan virheen seuraamalla hyvän matkaa rantaviivaa ja "tuhlaamalla" siten aikaa. Myös keripukki vaivasi 80 hengen miehistöä, ja menetyksiä alkoi tulla. Kaiken lisäksi he haaksirikkoutuivat paikkaan, jota olettivat ensin Venäjän puoleiseksi mantereeksi, mutta jonka joutuivat toteamaan saareksi. Tällä saarella Steller vihdoin kohtaa nuo suuret, leppoisat merilehmät.
”Joka päivä kymmenen kuukauden ajan tällä huono-onnisella seikkailullamme minulla oli tilaisuus majani ovelta tarkkailla näiden eläinten elintapoja”, Steller toteaa. Parhaiten merilehmät viihtyivät jokien suilla, missä kasvillisuus oli rehevintä. Ne laidunsivat rauhallisina, paljonkaan ympäristöään tarkkailematta, puoliksi uiden, puoliksi mönkien matalikolla, nostaen sieraimensa neljän viiden minuutin välein pintaan ja päästäen silloin hirnahtavan hengitysäänen. Muuten ne olivat melkein äänettömiä, paitsi vahingoittuessaan ja kuollessaan ne saattoivat hiljaa huokaista. Ne nukkuivat selällään kelluen, uituaan ensin kauemmas rantavedestä, jotta aallot eivät painaisi niitä maalle. Nousuveden aikaan ne saattoivat tulla niin lähelle rantaa, että niitä ei ainoastaan päässyt koskettamaan pitkällä kepillä vaan joskus pelkästään kädellä.
Elettiin 1700-lukua, jolloin yleisesti ajateltiin, että eläimet ovat luotuja ihmiselle ruuaksi tai muuksi hyödyksi, ja miehet olivat saarella tilanteessa jossa selviytymiskamppailu vaati lihansaantia, niinpä he metsästivät kaikkea pienistä hylkeistä merilehmiin. Steller oli jo tuolloin todennut, että merilehmät olivat puolisolleen uskollisia mikä näkyi myös niitä saalistaessa, ja se tuntui tehneen tiedemieheen jonkinlaisen vaikutuksen. Se ei silti muuttanut sitä, etteikö niitä olisi tapettu ruuaksi, ja kirjassa kerrotaan myös saalistuksen kulusta ja menetelmistä kuten Steller on niitä päiväkirjaansa taltioitunut. Se oli rajua kuunneltavaa ihmiselle , jonka ei ole koskaan tarvinnut ottaa hengiltä yhtään syömäänsä eläintä. (Ei, en valitse sitaatteihin näitä kohtia...)
On riipaisevaa lukea Stellerin kuvausta, kuinka eläimet yrittävät auttaa iskun kohteeksi joutunutta perheenjäsentään. Ne eivät suinkaan pakene kiireesti paikalta vaan uivat uhrin rinnalla, tönivät venettä ja yrittävät irrottaa kumppanistaan koukkua pyrstönsä iskuilla – siinä jonkin kerran myös onnistuen – ja ovat kamppailussa mukana niin kauan kuin sitä kestää. Jopa kauemmin. Stelleriin tekee vaikutuksen eräs uros, joka osoittaa ”mitä suurinta kiintymystä” puolisoonsa yrittäessään ensin irrottaa siitä koukkua – ja siitä huolimatta, että miehet pyrkivät hakkaamalla ajamaan uroksen pois, se seuraa vahingoittunutta puolisoaan vielä silloin kun tämä vedetään rantaan. On kuin uros ei tahtoisi uskoa menetystään. Sittenkin kun naaras on jo kuollut, uros syöksyy useita kertoja sen luokse, ja seuraavana päivänä miesten tullessa paikalle lihoja käsittelemään se on yhä naaraan rinnalla vartiossa – ja yhä kolmantena päivänä, kun Steller tulee rannalle yksin.
Täytyy sanoa, että olisi upeaa, jos nämä stellerinmerilehmät olisivat saaneet elää ja niitä olisi olemassa tänäkin päivänä, mutta niitä oli Stellerin aikaankin hyvin vähän, joten mistään verevästä lajista ei ollut kyse. Mieleen tulee manaatit, joita näimme suojelupuistossa Floridassa. Ne ovat sukua merilehmille, ja ne ovat Floridassa suojeltuja ja ihan aiheesta. Luonnollisia vihollisia niillä ei ole, mutta kantaa verottaa esimerkiksi meriliikenteestä johtuvat onnettomuudet, kun isot, hitaat eläimet saavat osumia potkureista. Näissä manaattien suojelupuistoissa vahingoittuneita eläimiä parannellaan ja vapautetaan takaisin mereen.
Minusta on harmi, että tätä Koiviston kirjaa on blogeissa näkynyt niin vähän, sillä se on erinomaisen elävästi kirjoitettu teos, kaukana mistään kuivasta tietokirjasta. Yllytin miehenikin kuuntelemaan sen ja hänkin piti sitä kiinnostavana. Meillä on kotona parina viime viikkona puhuttu paljon tutkimusmatkoista, sillä olen tämän jälkeen kuunnellut jo kaksi naparetkikirjaa!
