Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija

Gummerus, 2023

352 sivua

Rouva Jenny Barker on palannut Ruotsista vanhuudenpäivikseen Turkuun ja Kuuvuorelle Fredrikin mentyä slaagiin, toisinsanoen kuoltua sydänkohtaukseen. Kaikki kolmen sukupolven naiset asuvat yhdessä. Jennyn ottotytär Martta oli valinnut kahdesta kosijastaan Juhon, joka oli hänen parhaan ystävänsä Ellin veli. Robert Barkerille hän oli antanut rukkaset, ja sitten mies olikin pian hukkunut laivaonnettomuudessa. Martan ja Juhon liitosta syntynyt tytär Paula Barker on Barkerin puuvillatehtaan reklaamijohtaja, ja valinnut itse sukunimekseen Barker kuuluakseen vielä tiiviimmin äidin puoleiseen sukuunsa. Martan veli Matti, niinikään Jennyn ottolapsi (kuten myös toinen veli, joka johtaa Örndahlin ruukkia), johti Barkerin tehdasta mutta hän alkoi olla jo iäkäs mies ja kärsi terveysongelmista joihin myös alkoholin liikakäyttö oli osasyy, joten Paulan apu tehtaan johdossa oli korvaamaton. Elettiin aivan 1920-luvun loppua, ja Paula oli nykyajan moderni nainen, joka kykeni tekemään sitä mitä miehetkin.

Barkerin tehtaalla ei valitettavasti mennyt kovin hyvin. Ulkomailta tuotettiin edullisia kankaita, ja Matin sanojen mukaan tehdasta uhkasikin konkurssi. Sen tähden hän oli aloittanut neuvottelut Littoisten verkatehtaan johtajan Rikhard Falken kanssa, mutta Paula oli kauhuissaan ajatuksesta myydä suvun tehdas. Kun johtaja Falke sitten saapui neuvotteluun Paula suivaantui häntä vain vähän vanhemman miehen käytöksestä. Falke oli ensin luullut häntä sihteeriksi ja kehottanut hakemaan kupposet kahvia, ja kuultuaan kuka Paula oli ja että Matti oli sairaana, ärsyttänyt Paulaa vain entisestään tehden naisesta likipitäen juoksupojan tarjouksen toimittamisesta johtavalle taholle. Kun Paula käytännössä heitti miehen ulos, tämä kehtasi vielä poistua huvittuneesti nauraen. Niinpä kaksikko sai pahimman mahdollisen alun tuttavuudelleen. 

Seuraavaksi he kohtasivat tienposkessa, kun Paulan auto piiputti, eikä Paulan auttanut kuin ottaa miehen avuntarjous vastaan.

Muitta mutkitta mies nousi autostaan ja asteli Paulan viereen. Rikhard katseli ympärilleen. - Missä teidän kuljettajanne on?

Paula risti kätensä rinnalleen ja heilautti päätään harmistuneena. - En minä sellaista tarvitse. Minä ajan itse.

- Todellako? Rikhard nosti hämmästyneenä kulmiaan. - Oletteko aivan varma, että kykenette ajamaan näin suurta vaunua? Mies silmäili autoa. - Tätä mallia ei ole helppo ohjata. 

Paula tuhahti ja nosti leukaansa. - Älkää suotta olko minun tähteni huolissanne, herra Falke. Minä kykenen ajamaan vaikka panssarivaunua. 

Paula ei voinut välttyä tapaamasta Falkea siellä täällä. Teatterissakin he osuivat samaan näytökseen, jonne mies saapui seuralaisenaan häntä selvästikin palvova neiti Elisabeth Kordelin. Illalliskutsuilla, joilla Paulan harmiksi sivuttiin liian lyhyesti talouselämää, puhe kääntyi juuri pidettyihin Amsterdamin olympialaisiin, joista Suomi oli palannut mukanaan 25 mitalia, joista kolme Turun oman pojan, Paavo Nurmen. 

Paula kumartui eteenpäin osallistuakseen keskusteluun.

- Olen seurannut mielenkiinnolla urheilua. Nyt kun naisetkin pääsivät ensimmäisen kerran osallistumaan Amsterdamin olympialaisiin, se on tehnyt urheilun seuraamisesta vielä kiinnostavampaa.

Tohtorinna Alho pudisti päätään. - Ei liene väärin, jos sanon, että urheilu sopii naisille vain, jos se on muokattavissa naiselliseen olemukseen sopivaksi. Ainoastaan voimistelu on naisille ihanteellinen liikuntamuoto, koska sen tavoitteena on sirous ja joustavuus. Ei voima ja nopeus. Siinä myös luonne kehittyy hienostuneempaan suuntaan.

Paula nauroi kämmenselkäänsä vasten ja hillitsi suurin ponnistuksin itsensä. 

Nyt Elisabethkin halusi sekaantua keskusteluun. - Ei käy kenenkään kieltäminen, että naiset ovat luotuja niin, että meidän hermostomme ei kestä suuria paineita. Minä en ymmärrä, miksi nykyiset nuoret naiset kuvittelevat, että he muka pystyisivät samaan kuin miehet. Neiti Kordelin sekoitti samppanjavispilällä juomaansa ja vilkaisi Rikhardia ripsiensä lomasta.

Paula ei enää kestänyt. - Minä olen hyvin onnellinen, että olen saanut syntyä moderniksi naiseksi. Mitä ihailemista entisajan pyörtyilevissä ja kikattelevissa tytöissä on? Miksi kukaan nainen haluaisi elämäntarkoituksenaan olla kodin ruusu tai ehtoisa emäntä? Hän tuijotti neiti Kordelinia haastavasti.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Matti-eno näytti järkyttyneeltä. Hän nielaisi kuuluvasti ja pyyhkäisi punaviinistä punehtuneita kasvojaan. Elli-täti peitti hymynsä lautasliinan taakse.

Paula siemaisi lasistaan, vilkaisi Rikhardin suuntaan ja kohtasi miehen tutkivan katseen.

Mitä enemmän Paula kuuli neiti Kordelinin puhuvan, sitä typerämpänä hän tätä piti. Ja tuollainen nainenko oli Rikhardin mieleen? Ensimmäistä kertaa elämässään Paula tunsi hämmentävää mustasukkaisuutta. Sama tunne heräsi toisaalta myös Rikhardissa, kun Paula sai ihailijan unkarilaissyntyisestä jazzmuusikosta. Vaikka Paulan teki mieli heittäytyä tulisieluisen, Valentinon näköisen Franzin syleilyyn ja unohtaa kylmän laskelmoiva ja tunteeton Rikhard, jokin sai Paulan kuitenkin epäröimään. 

Rikhardiin sen sijaan kaikki tuntuvat olevan suorastaan lääpällään. Jopa miehen kummitäti, Paulan perheystävä madame Montgomery, koittaa vihjailla miten hyvä kauppa Rikhard olisi. Paulan täytyy kuitenkin tehdä itsenäiset päätöksensä, onhan hän nykyajan moderni nainen. Uudet, vai sittenkin vanhat rakkaudet odottavat myös vanhempien sukupolvien naisia.

- Ihastuttava mies, eikö olekin? Niin komea ja täydellinen gentleman. Rikhard on opiskellut Ateenan yliopistossakin. Tiesitkö sinä sen? Hän on vasta nuori mies, mutta hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Hänellä on hyvin intelligentsi pää. Rouva koputti otsaansa.

Paula käänsi katseensa ruusukuvioiseen kuppiinsa ja mietti mitä vastaisi. 

- Mitä teidän välillänne oikein on? madame supatti. - Olen tarkkaillut Rikhardia. Sinun pitäisi nähdä, miten hän seuraa sinua silmillään.

- Ei mitään muuta kuin liikesuhde, Paula melkein tiuskaisi. - Rikhard haluaa ostaa Barkerin tehtaat, mutta me emme myy. 

Hän piti hetken tauon ja lisäsi: - Minusta hän pitää itseään liian suuressa arvossa.

Paula silmäili varovasti alta kulmain, minkä vaikutuksen lause teki. Kestikö everstinna rakkaan kummipoikansa arvostelun.

Madame mietti hetken Paulan sanoja ja mutristi suutaan. - Rikhard on ollut pikkupojasta asti kunnianhimoinen ja siihen hänellä on ollut syytäkin. Hän haluaa saada aina kaikkein parhaimman. Sama koskee hänen tehdastaan. Siinä on mies joka tietää mitä tekee.

Madame huokaisi. - Voi, kun minä olisin vielä nuori ja kaunis, niin ottaisin Rikhardin heti miehekseni. 

Everstinna kohensi hiuksiaan pullealla kädellään ja hymyili. Samassa hän käännähti Paulan puoleen ja sanoi terävästi: - Älä kävele onnesi ohi, Paula.

Ahh miten nautittavan ihanaa historiallista romantiikkaa Suomen Turussa! Puuvillatehtaan kilpailijassa oli hyvin samantyyppinen alkuasetelma kuin ensimmäisessä osassa, jossa Jenny koki aluksi tulleensa kohdelluksi alentuvasti tulevan aviomiehensä, Fredrik Barkerin suunnalta, mutta sitten tunteet alkoivat lämmetä puolin ja toisin. Mikään ei tietenkään suju Paulan ja Rikhardin välillä ilman kommelluksia ja väärintulkintoja, mutta sehän on tämän tyyppisen fiktion suola. Odotan mielenkiinnolla mitä Antell seuraavaksi kirjoittaa.

Yllättäviä virheitäkin löytyi, kun esimerkiksi eräästä henkilöstä kerrottiin hänen käyvän jo neljättäkymmentä ja toisaalta "taisi täyttää yhdenkolmatta". Että oliko hän nyt päälle kolmenkymmenen vai 21-vuotias? Toinen silmään pistänyt lause oli kuinka miehillä oli ollut päissään harmaat villalakit. Ehkä kuitenkin yksi pää per mies piti lakilla lämmittää. Ärsyttävää että tällaiset pistää itselläni silmään, tiedän ettei kaikki tiedosta tällaisia pikkujuttuja kun on niin juonen lumoissa. Hyvä trilogia tämä oli, viihdyttävää kesälukemista.

Tässä vielä linkit sarjan aiempiin osiin. Näiden lisäksi on toisen ja kolmannen osan välissä julkaistu lyhyt joulutarina Joulu Örndahlin ruukissa, ja siinä keskitytään Martan aiempaan elämään ennen Suomeen paluuta, joten lukujärjestyksellä ei ole väliä. Marraskuussa ilmestyy toinen joulutarina, Loviisan joulu, joka kertoo samannimisestä sukulaistädistä.

Puuvillatehtaan varjossa

Puuvillatehtaan perijä

Sarah Heywood: Kaktus

Sarah Heywood: Kaktus

Tammi, 2021

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 11 h 15 min

Susan Green ei ollut odottanut jäävänsä täysorvoksi jo 45-vuotiaana. Äidin kuoleman jälkeen hänen lähin omaisensa oli häntä kaksi vuotta nuorempi veli Edward, jonka seuraa hän väisteli ihan siitä käytännön syystä, että heidän henkinen ikäeronsa oli pikemminkin kolmekymmentä vuotta. Susan on vakava ja vastuullinen aikuinen ihminen, jolla on hyvään järjestykseen rakennettu elämä: omistusasunto jonka hän pitää aina siistinä, vakituinen työ valtion virastossa ja jo toistakymmentä vuotta kestänyt suhde joka ei sido häntä eikä  mihinkään mitä he eivät halua, eli järjestely tyyliin friends with benefits. 

Nyt tähän täydellisesti järjesteltyyn elämään ilmeni ikäviä säröjä, ja niistä ensimmäiseen liittyi aamupahoinvointi. Kyllä, hän oli jo reilusti yli neljänkymmenen, ei, hän ei ollut koskaan halunnut aviomiestä tai perhettä, ja kyllä, hän oli raskaana. Hän aikoo myös pitää lapsen.

Äidin testamenttia Susan ei käsittänyt, ja oli yllätys, että äiti ylipäätään oli viime hetkillä sellaisen teettänyt. Testamentti suosii hyvin puolueellisesti Ediä, jättäen tälle hallintaoikeuden äidin taloon. Tällaista menettelyä Susan ei voi hyväksyä, joten hän palkkaa lakimiehen riitauttamaan testamentin. Erityisen ärsyttävää asuinjärjestelystä teki se, että Edward oli tarjonnut majapaikan myös huithapelille ystävälleen Robille, jota Susan ei ollut koskaan voinut sietää.

Niinpä olikin yllättävää, että juuri Rob sai hänet ymmärtämään, että on sekä lapsen että tämän isän etu, että he saavat olla kontaktissa toisiinsa. Susan luonnollisesti laatisi tapaamisille tarkat säännöt. 

Pikkuhiljaa tapahtui monia asioita, jotka eivät Susanin sanoin tuntuneet "täysin epämiellyttäviltä".

Kaktuksen huumorista tuli mieleen taannoinen suomalainen kirja nimeltään Sirkka, joka sai melko hyvin näkyvyyttä blogeissa. Pidin Sirkasta ja pidin tästäkin. Annoin Goodreadsiin neljä tähteä, sillä päälle 11-tuntinen kirja jaksoi koukuttaa, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvää. 

Äänikirjassa oli yksi ärsyttävä piirre, kun lukija äänsi Robin nimen kuin se kirjoitettaisiin "Rub". Suomen kielen keskellä on kivempi, kun nimet äännetään suht neutraalisti, mutta ei tuo tokikaan niin rasittavaa ole kuin ylisorisevat ranskan ärrät. 

Kirja valikoitui luureihin nimensä ansiosta, joten osallistun sillä Helmet-haasteen kohtaan 3. Kirjan nimessä on kasvi. 

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

Kustantamo S & S, 2023

Lukija: Mira Aurelia Eskelinen

Kesto: 4 h 43 min

Ensimmäinen tammikuuta 2017 hän kirjoitti sen julkiseksi nettiin, ja häntä pelotti, onko tämä virhe. Nimeni on Mira, olen transsukupuolinen nainen.

Kaksi vuotta aiemmin Mira, joka ei silloin ollut vielä Mira vaan Jalmari, oli mennyt kavereidensa kanssa halloweenbileisiin, joiden teemana oli gender-bend. Niihin hän hankki ensimmäiset stilettikorkonsa ja nappasi nopeasti tavaratalon meikkiosastolta lähimmän huulipunan ja säntäsi kassalle.

Mekko ei ole erityisen näyttävä, mutta kun kuvittelen itseni sujahtamassa siihen ja sivelemässä sen pehmeää pintaa reisiäni vasten, ote sydämestäni tiukentuu. 

Tilaan ensimmäiset korkokenkäni. Ne ovat punaiset ja niissä on kymmenen sentin stilettokorot. Opettelen kävelemään niillä YouTube-tutoriaalit apunani. How To Walk Like An Elegant Woman In Heels . Walk And Sit Like A Lady. How To Stand In A More Feminine And Sexy Position. Kuvaan itseäni köpöttelemässä kengillä edestakaisin yksiöni muutaman metrin mittaista eteiskäytävää, opettelen tunnistamaan kehossani milloin lantion on tarkoitus keinahtaa puolelta toiselle ja pitämään samalla hartiani paikoillaan. Tutoriaalien naiset kannustavat minua, heidän täydelliset hammasrivistönsä vilkkuvat hiipumattomien hymyjen välistä. You go girl.

Myöhemmin tulleet vieraat luulivat häntä naiseksi. Panisin, sanoo yksikin miesvieraista, ja kaikki nauroivat. Vessassa hän ei voinut lakata tuijottamasta peilikuvaansa. Voiko itseensä ihastua?

Näistä halloweenjuhlista hän kertoo myöhemmin aina, kun häneltä kysytään, milloin hän tiesi. Klassinen versio siitä, miten on voinut juhlissa esiintyä vapaammin ja tunnistaa itsensä. Mutta se on vain yksi versio, sillä hän tiesi aiemminkin, tai ainakin aavisti. 

Sivarivuotensa 2009 hän oli viettänyt nuorisoteatterissa, jonka pukuvarasto hänen tuli järjestää muuton jäljiltä. Oivallinen paikka lainata kimaltelevia leninkejä kotiin, toki huolellisesti miesten vaatteiden alle viikattuina. Hän asui tuolloin yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja sovitti vaatteita salaa.

Palasin teatterilta smaragdimekko laukussani. Tyttöystäväni Sanni ei ole vielä tullut kotiin, joten piilotan vaatteet siivouskomeron perälle. Seuraavana aamuna Sanni lähtee kirjastoon lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Kun hänen lähdöstään on kulunut niin paljon aikaa, ettei hän varmasti palaa hakemaan jotain unohtamaansa, otan mekon esiin. Kuuntelen koko ajan rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Asunnon vaatekaappi on vanha, seinän sisään rakennettu. Sen ovet ovat tummaa puuta. Niissä on joskus ollut peilit, mutta nyt niistä muistuttavat vain hieman muuta ovea vaaleammat jäljet. 

Jalmarista tuli Mira vasta 26-vuotiaana, muttei hän silti haluaisi ajatella, että vuodet ennen sitä oli menetettyä aikaa, sillä hän ei kuitenkaan ollut kokenut kärsivänsä. Hänellä oli ollut ihania ystäviä ja kaksi pitkää parisuhdetta. Ysrävät näkivät hänet iloisena ja positiivisena ihmisenä. Minä pidin itseäni onnellisena, joten niin kai olin, tai ainakin Jalmari oli. 

Minulle jäi tästä kirjasta pikkasen ristiriitainen fiilis. Pidin siitä, että Mira kertoi niin paljon tunteistaan ja tuntemuksistaan hyvin henkilökohtaisesti. Tätä lähemmäs en cis-naisena oikein voi transtaustaisen naisen ajatusmaailmaa päästä. Toisaalta en olisi tarvinnut ihan kaikkia niitä teoreettisia osuuksia (esimerkiksi tutkimustuloksista koskien Agnes-projektia), mutta toisaalta, kirjailija varmaankin on sitä mieltä että jokainen cis-nainen tarvitsee edes tuon verran faktatietoa. Ja kyllä, googlasin vielä lisää Agneksesta. Minulla vain oli ennakkokäsitys, että kirja on enemmän romaanityyppinen, ja koin tämän menevän osin jo tietokirjan puolelle. Ei tämä autofiktiotakaan ole, kun fiktio-osa ilmeisesti puuttuu.

Oli hauska seurata kaikkea sitä superlatiivinaisellisuutta joka ilmeisesti kuuluu asiaan. Ei minulla ole koskaan ollut kymmenen sentin korkoja enkä todellakaan osaisi kävellä sellaisilla. Suurin syy siihen oli aikoinaan se, että olen muutenkin pitkä, enkä halunnut kasvattaa pituuttani yhtään enempää. Nuorempana olisin mielelläni ollut hieman lyhyempikin, oli noloa kun miehet olivat saman mittaisia, toisinaan jopa lyhyempiä. 

Osallistun kirjalla neljättä kertaa Pride-lukuhaasteeseen, jota vetää jälleen Niina Yöpöydän kirjoista. Linkki postaukseen tässä. 

Omat aiempien vuosien juttuni löytyvät puolestaan täältä.

Stephanie Clifford: The Farewell Tour

Stephanie Clifford: The Farewell Tour

Harper Audio, 2023

Lukija: Carrington Macduffie

Kesto: 12 h 10 min

1980

Countrymusiikkitähti Lillian Waters, tunnettu myös nimellä Water Lil, on lähdössä viimeiselle kiertueelleen. Hän tahtoo päättää sen sinne mistä lähti, synnyinkaupunkiinsa Walla Wallaan Washingtonissa. Mutta tulevatko ihmiset edelleen kuuntelemaan häntä, nyt kun hän on 56-vuotias ja ollut "kadoksissa" edeltävät viisi vuotta?

Hän ei ollut mahtunut vuosien takaisiin esiintymisasuihinsa ja oli laittanut itsensä tiukalle dieetille: viskiä ja porkkanoita. Viskiä hänellä olikin mukana kuin se uhkaisi loppua maailmasta. Bändi oli vaihtunut, kitaristi oli joku managerin värväämä nuori jolppi joka oli aivan kujalla ja väitti, ettei kolme minuuttia ennen keikan alkua riittänyt biisilistan ja sävellajien läpikäymiseen. Kyllä se hänen bändinsä kanssa oli riittänyt. 

Ensimmäinen keikka osana isompaa tapahtumaa olikin pohjanoteeraus, eikä kitaristi pysynyt sävellajissa. Onneksi Lillian oli ottanut omankin kitaransa lavalle, vaikka edellisellä kiertueella manageri oli sen kieltänyt.

Yleisöä oli vähän, kymmenesosa siitä mitä tilaan olisi mahtunut, ja ne ryökäleet huusivat tahtovansa hänen laulavan uudempia country pop lurituksia joita hän ei itse voinut sietää. Lillian vaihtoi silti nopeasti biisilistaa; kyllä hän sanat osasi ja varmisti nopeasti että bändi pysyisi mukana. Oli nöyryyttävää saada ensimmäiset kunnon aplodit toisen, nuoren laulajan hittibiisillä. 

Chip or Chick loomed in the bus's doorway pinching a cigarette. 

"You got nothing to say to me after that show?" I said.

He took a drag and puffed the smoke from his mouth.

"Three of my buddies said no to this gig before I took it, and they said I'd regret it", he said. "They said Lillian Waters has a hell of a reputation, that she's out for herself and chews through everyone around her, and I didn't listen to them."

"Says you, you can't even tune a damned guitar! I've been singing that song for over a decade. You think I don't know what key it's in? Then playing off temple on the second song. You don't mess with an audience like that, when they paid money to see your show."

"I'm pretty sure they weren't paying money to see your show. Didn't you see how many of them were wearing tshirts for the next act?"

I'd hurled the drink at him before I realized it. The whiskey splashed onto my shoes and the paper cup sailed to the ground.

He tramped down the bus stairs. "Enjoy your drinking. You don't have to fire me, I quit." 

Onneksi hänen vanha ystävänsä Charlie suostui lähtemään mukaan kiertueelle, ja homma lähti rullaamaan. Koko ajan Lillianilla oli mielessään Walla Wallan lähestyminen. Eniten häntä mietityttää Hen. Onko tämä osannut yhdistää Waterlilyn sisareensa? Missä hän nykyään asuu? Olisiko Hen yleisössä, voisivatko he vielä tavata?

1928 - 

Lena Thorsell syntyi vuonna 1924 farmilla lähellä Walla Wallan kaupunkia. Hänen siskonsa Hen(rietta) oli häntä neljä vuotta vanhempi ja he leikkivät ja tekivät pieniä kotitöitä kuten lakaisivat lattiaa tai keräsivät munia, aina yhdessä, ja heillä oli tapana lauleskella osaamiaan laulunpätkiä. 

Isä oli puolet vuodesta metsähommissa, koska sinne hänen verensä veti, ja sillä välin äidillä oli vaikeuksia saada maatilan kuukausittaiset lainanlyhennykset hoidettua. 

Kaikki muuttui yhtenä päivänä. Hen härnäsi Lenaa syömään punaisia villimarjoja ja vaikka Lena oli vasta neljän vanha, hän tiesi ettei niin pitäisi tehdä. Hän kuitenkin otti marjat ja sanoi, että söisi ne myöhemmin kotona sokerin kanssa. Kotona Lena sai idean: äiti oli tehnyt heille hedelmäsurvosta jota he yleensä söivät lounaaksi leivän päällä. Hän survoi villimarjat sekaan ja teki itselleen valmiiksi leivän, mutta muisti sitten yhtäkkiä mitä oli unohtanut tehdä ja riensi ulos.

Lena ei ymmärtänyt mitä sen jälkeen oikein tapahtui, mutta Hen lähti jonnekin pois ja äiti itki. Hen palasi paljon myöhemmin, kun Lena oli jo viiden. Lena oli niin iloinen, he kulkisivat taas yhdessä ja juttelisivat ja laulelisivat tuttuja countrylauluja kuten ennen Henin katoamista. Mutta jokin oli muuttunut. Hen oli töykeä ja halusi olla vain äidin seurassa, ja äiti alkoi suosia Heniä ja rankaista Lenaa ihan mitättömän pienistä asioista, kohta ei tarvittu syytäkään.

Kun Lena täytti kymmenen ja uskalsi karata kotoa, hän vaihtoi nimensä Lillianiksi ja lisäsi muutaman vuoden ikää itselleen, ja etsi itselleen kotiapulaisen paikan läheisestä kaupungista mutta sen verran kauempaa, ettei törmäisi tuttuihin. Hän pääsi hyvään perheeseen ja tutustui vapaapäivinään musiikkiin jota kuuli kaupungilla avoimista ikkunoista. Vielä lisää ikää ja hän meni töihin ravintolaan, ja alkoi laulaa ja soittaa itse päästyään esiintymään pieneen paikallisradioon. Kun hän oli 17, Pearl Harbouriin hyökättiin. Kun miehet olivat sotimassa, Lillian kasasi bändin ja pääsi esiintymään yleisölle, mutta kun miehet palasivat, heille ei ollut enää käyttöä. 

Lillian meni naimisiin muusikon kanssa, mutta tämä osoittautui väkivaltaiseksi. Lilliania ei huolittu enää radioonkaan, kolmeakymmentä lähestyessään hän oli siihen liian vanha, joten hän eli nyrkin ja hellan välissä ilman omaa rahaa ja mahdollisuutta lähteä, kunnes muusikkoystävä Charlie vihdoin tavoitti hänet ja usutti koe-esiintymiseen. Tie tähteyteen oli pitkä ja moninainen, kunnes presidentti Kennedyn murha nosti Lillianin aiemmin levyttämän So Long Jackin listaykköseksi.

Kun Lillianin ja Charlien matka etenee Walla Wallaan ja Lillian pääsee käymään vanhalla kotitilalla jota Thorsellit eivät ole viljelleet pitkiin aikoihin, hän ymmärtää lapsen muistojen vääristyneen pahan kerran. 

Löysin kirjan Beyond the Bookends -blogin listalta, johon oli kerätty samantapaisia kirjoja kuin Daisy Jones and the Six. Vaikken ole missään elämänvaiheessani kuunnellut countrymusiikkia, kiinnostuin kirjasta ideana, ja koska päähenkilö oli fiktiivinen, päätin ottaa sen kuunteluun. Ajattelin, että voidakseen nauttia tällaisesta tarinasta, jossa nainen lähtee köyhistä oloista tavoittelemaan laulajanuraa erittäin miehisessä genressä, ei edellytä että aktiivisesti kuuntelisin juuri sitä musiikin lajia. Äänikirjakin oli a) sattumoisin ilmestynyt juuri samana päivänä ja b) saatavilla omasta äänikirjapalvelusta, joten otin sen merkkinä ladata kirja luureihin, olinhan uutta enkkukirjaa vailla. Sitä paitsi, kirjahan tämä on, eikä äänilevy. 

Olipa jälleen kerran mahtavaa osua näin täydelliseen kirjavalintaan! Pidin monipuolisesta tarinasta joka imi mukaansa ja arvostin sitä, ettei Clifford nostanut Lilliania liian helpolla tähteyteen. Kaipaamiani twistejä riitti liikuttumiseen asti, ja minullahan ei helposti silmäkulmat kostu.  

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Otava, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 10 min

Tytön muistovihon ensimmäinen todella merkityksellinen asia oli Helmi, uusi kuvismaikka. Kuviksesta tyttö löytääkin kouluvuosien ensimmäisen kipinän. Helmi on nuori ja innokas, vastavalmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan. Hän tahtoo opettaa heille taidehistoriaa ja reksiltä luvan saatuaan alkaa pitää kerran viikossa kuviskerhoa. Nuoruusvuodet lähtevät rullaamaan taiteellisen puolen heräämisen myötä.

Veli oli tyttöä paljon vanhempi, tällä oli jo vaimo ja lapsiakin. Veljellä oli ryyppyputkia, ja silloin vaimo ja pikkutytöt tulivat heille turvaan. Tyttö oli veljen lapsia niin paljon vanhempi, ettei mitään yhteistä löytynyt. Lähinnä piti varjella tavaroitaan nuuskijoilta. Oman isänkään kanssa ei ollut helppoa.

Jännitin aina isän kotiintuloa. Emme voineet syödä samaan aikaan samassa pöydässä, koska isä ei halunnut nähdä minua. Enkä minä isää. Olin hänestä liian synkkä ja murjottava. Isä raivostui kun maailma ei pyörinyt niin kuin hän olisi halunnut. Silloin kun vielä söimme samaan aikaan, isä kerran paukautti täyden lasin pöytään niin, että maito lensi joka suuntaan ja kasteli pöydän, minut ja hänen itsensä. Äiti passasi isää, nosteli parhaat lihapalat isän lautaselle ja täytti kaatimella isän lasin pussimaidolla, jotta koti-illasta tulisi rauhallinen. Mutta jos isällä oli ollut töissä huono päivä, huono tuuli ei ruualla parantunut. Isällä oli yksinoikeus piereskelyyn ja kiroiluun, vaikka oli papin poika.

Tytön parhaat ystävät olivat Helena ja Paula, ja ihastunut hän oli kiharapäiseen poikaan. Helenaan hän oli tutustunut jo mökkinaapureina ennen ekaluokkaa. 

Tyttö kärtti itselleen korvikset väittäen, että kaikilla muillakin oli, ja oli silti luokallaan ensimmäinen, samoin röökaamisen aloittamisessa.

Isä oli kieltänyt turhat puhelut, mutta silmän välttäessä tyttö soitteli ystävilleen ja puhui välillä pitkiäkin puheluita Kiharapään kanssa. Hän alkoi polttaa kotona omassa huoneessaan, eikä siitä sen kummempaa seurannut, mitä nyt äiti marssi välillä koputtamatta huoneeseen avaamaan ikkunaa. Samoihin aikoihin kun he joivat jo valkkaria kotibailuissa, he kävivät edelleen Valion baarissa pirtelöllä. Sieltä siirryttiin hengailemaan Vanhan kuppilassa.

Riparin jälkeinen kesä 60-luvun lopulla oli elämän paras siihen mennessä, vaikka Kiharapää olikin pannut poikki.

Riparin jälkeen kesä jatkui. Pelasin innoissani flipperiä Stella Mariksessa, soitin kolikoilla levyautomaatista Steppenwolfia. Olin vasta nähnyt Easy Riderin. 

Pääsin Kawasakilla kotiin samalla riparilla olleen kuumaselkäisen pojan kyydissä. Ei ollut kypärää, tukka lensi villisti, kun moottoritiellä vauhti yltyi. Painauduin ajajaa vasten. Born to be wild.

Pidimme bileitä milloin missäkin riparilta tuttujen kanssa ja rouskutimme omenoita suoraan puista. Kuumaselkäinen piti minusta huolta, kun vain kaatuilin ja nauroin juotuani punkkua. Olin ihastunut, mutta se tuntui melkein syntiseltä, kun en ajatellut enää vain Kiharapäätä. Pidin kyllä vielä vanhasta rakkaastani enemmän. 

Koulunpenkillä löytynyt rakkaus taiteisiin jatkui, ja tyttö aloitti Vapaassa taidekoulussa syksyllä '71. Vanhalta sekä Vapaasta tyttö sai uusia ystäviä ja tutustui Janikseen sekä Senjaan, joka asuikin heillä muutaman kuukauden menetettyään alivuokralaiskämppänsä. Yhdessä lähdettiin mukaan myös Vapaan järjestämälle bussimatkalle Leningradiin ja siellä vasta porukka sekoilikin. 

Tyttö kirjoitteli ruutuvihkoon runoja ja poltti Dunhilliä, koska siinä oli tyylikäs aski. Poikaystäviä tuli ja meni, suurta rakkautta ei ottanut löytyäkseen. Rahapula vaivasi jatkuvasti, tyttö ei saanut viikkorahaa kuten muut nuoret. Vanhalla tuli silti notkuttua aina vain enemmän. 

Harrastin pummailua ja vieraiden mukaan lähtemistä. Se oli jonkin aikaa normaalia elämää.

Elämä humallutti ilman kaljaakin. Tuntui hyvältä istua siellä, samalla tavalla se tuntui hyvältä kuin seistä piirustustelineen takana piirtämässä. Elin omaa elämääni. Olin tehnyt nämä valinnat itse. Elämä maistui paremmalta. Paniikit olivat vähentyneet, aistiharhat poistuneet. Päivät täyttyivät oppimisesta ja uusista ihmisistä ja hengailusta. Jos oppisin tarpeeksi, minusta tulisi taiteilija.

Kun tyttö oli käynyt talven Vapaassa, isä tahtoi nähdä hänen töitään. Esittelyn jälkeen tämä totesi, että mene töihin. 

Oriveden opistolla vietetyn kesän jälkeen tyttö ei halunnut enää asua vanhempiensa luona. Yösijoja löytyi useimmiten helposti. Kun eräästä väkivaltaisesta poikaystävästä ei meinannut päästä irti, tyttö keksi tien vapauteen Tampereen yliopistosta, jonne päästäkseen ei tarvinnut olla ylioppilas. Töiden jälkeen hän pänttäsi kirjaston lukusalissa ja kävi päiväseltään junalla salaa pääsykokeissa. Kun hyväksyntä saapui postissa, oli selvää, ettei tyttö kertoisi, katoaisi vain.

Kirja oli vetävää tekstiä jota oli helppo kuunnella ja helppoa seurata, vaikka sisältö ei ollutkaan pelkkää päivänpaistetta. Lopuksi "joko se nyt päättyi", eli olisin kuunnellut tätä nostalgiatrippiä pidempäänkin. Kaunokirjallisuutena se ei välttämättä ollut mitään uutta ja ihmeellistä, vaan ansiot olivat siinä, että tällainen vanhempi lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Tiedätkö lausahduksen joka on jäänyt omasta lapsuudestani elämään: lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Biafrassa lapset kuolee nälkään. Vielä 2000-luvulla olen antanut nirsolle, hoikalle teinikoiralleni lempinimeksi biafranlapsi... 

Kati Tervo syntyi Helsingissä 1954 ja asui lapsuutensa Espoon Finnoossa. Ajan kuvaus eli nuoruus 1960-70 -luvuilla kiinnosti kirjassa erityisesti, ja se tuntuikin hyvin aidolta, samoin se hapuilu, kun pitää löytää oma paikkansa elämässä ja ennen sitä on tehtävä vääriäkin valintoja. Vaikka olen Tervoa toistakymmentä vuotta nuorempi, moneen asiaan pystyin samaistumaankin.

Olin ihan unohtanut, mutta minäkin kävin ystäväni kanssa Helsingin keskustassa jäätelöbaarissa (en muista sen nimeä, mutta on ilmeisesti ollut Fazerin), ja ne annokset olivat niin mielettömiä että sellaisia on tarjolla nykyään lähinnä etelän lomakohteissa tai esimerkiksi Budapestin tyylikkäissä kahviloissa. Ainakin muistan ne sellaisina!

DEKKARIVIIKOT Anneli Kanto: Haihtuneet

Anneli Kanto: Haihtuneet

Docendo, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 42 min

Kun Onnibussista laskeutui punapäinen amatsoni, Kirkkojärven rollaattorimummotkin jäivät tuijottamaan. Oli aivan tavallinen arkipäivä, mutta nainen oli näyttävästi meikattu kuin mainoskuvauksiin menossa. Kaupan ilmoitustaululle hän kävi laittamassa aanelosen, jossa oli hänen photoshopattu kuvansa sekä teksti:

Noora Näkijä Meedio.

Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.

Unien tulkintaa. Myös tarotit.

Tunnelukkojen avaus.

Energian puhdistus ja tasapainotus.

Kaukoparannusta.

Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!

Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Näkijä oli vuokrannut käyttöönsä Nurmikunnasten rintamamiestalon, joka oli ollut jo kymmenen vuotta tyhjillään. Hänen ensimmäinen asiakkaansa oli tuona päivänä kaupan kassalla istunut Selina. Näkijä oli yllättynyt, että tyttö oli pystynyt pidättelemään itseään kokonaiset kaksi päivää, ennen kuin soitti hänelle.

Siitä tapaamisesta alkoivat Näkijän työt ja mysteerin selvittäminen. Paikkakunnalta oli kadonnut lähes seitsemän vuotta aiemmin maalitehtaan, paikkakunnan suurimman työllistäjän johtaja, ja hänen leskensä Hanna Silvennoinen haluaisi vihdoin saada varmuuden siitä, mitä oikein tapahtui. Lisäksi oli kadonnut kaksi teinityttöä. Miten nämä katoamiset liittyivät toisiinsa - vai liittyvätkö? Minne he kaikki haihtuivat?

Valtaosa Kirkkojärven asukkaista kuului salaperäiseen, täysin paikalliseen Veripuhtaat-lahkoon, jonka ytimessä vaikutti Luukas Markusson. 

Selinan äiti Mirja näkisi itsensä mielellään Luukaksen rinnalla todistamassa, ja oli ensiluokkaisen tunnollinen lahkon sääntöjen noudattaja. Selina kävi lahkon hurmoksellisissa kokoontumisissa vain äitinsä pakottamana.

Kunnassa oli vireillä Kultalampi-hanke, joka aiheutti eripuraa. Nuori ja kunnianhimoinen kunnanjohtaja Emilia Laiho halusi saada kunnan kukoistamaan, mutta moni myös vastusti hanketta. Yksi heistä oli vihreä kunnanvaltuutettu Simo Helin ja toinen Luukas Markusson. Ja mitä Luukas olikin mieltä, jakoi suuri osa Kirkkojärvestä sumeilematta hänen kantansa. Myös kunnanjohtaja kääntyi Näkijän puoleen. 

Kultalampi-hanke oli alkanut lammen ruoppaamisella, ja työtä teki kaivinkoneyrittäjä Markus, saarnamiehen poika. Toinen kadonneista tytöistä olikin sitten Markuksen sisko ja toinen Selinan sisar. Mikä oli erikoista, tytöt toki tiesivät toisensa, mutta eivät olleet ystäviä. Miksi he olivat kadonneet yhtä aikaa? Markus ja Selina yrittävät auttaa Näkijää mysteerin selvittämisessä, sillä Näkijällä on vahva tunne, että jokin ylempi voima johdatti hänet Kirkkojärvelle juuri kadonneiden kohtalon selvittämiseksi. 

Haihtuneet oli ihanan selkeä ja konstailematon cozy crime mysteeridekkari, joka ei piinannut kuulijaa yksityiskohtaisesti kuvatuilla veriteoilla, vaan Näkijän henkilöllisyyden arvuuttelulla ja vuosia sitten tapahtuneella katoamistapauksella. Onneksi trilogian toinen osa ilmestyy jo alkusyksystä, ja silloin Näkijä ratkoo mysteeriä hiihtokeskuksessa.

Tämä kirja oli neljäs osallistumiseni 2023 Dekkariviikoille.

DEKKARIVIIKOT Ragnar Jónasson: Tuhkayö

 Ragnar Jónasson: Tuhkayö

#2 Ari Thor

Tammi, 2023

Alkuteos: Myrknætti, 2011

Suomennos englanninnoksesta Blackour: Antti Saarilahti

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 7 h 40 min

Islannin suurin uutinen oli tulivuorenpurkaus jonka seurauksena Reykjavikin yllä leijui tuhkapilvi. Ari sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun jonkin matkan päästä, Sauðárkrókurin vuonolta, oli löytynyt ruumis joka osoittautui yhdeksi uuden tunnelin urakoitsijoista. Kun lehdistö sai vihiä tapahtuneesta, Ísdúr, joka oli toimittajana television uutistoimituksessa, kiinnostui tapauksesta erityisesti ja lähti omin päin penkomaan tarkempia tietoja murhatusta miehestä. Miehen kuva tietokoneen näytöllä oli ollut hänelle shokki joka ajoi häntä kiivaasti eteenpäin. 

Murhattu mies oli Elias Freysson, ja häntä oli lyöty raa'asti lankulla päähän. Lankussa ollut naula oli osunut suoraan silmään, ja kasvot olivat lähes tunnistamattomat.

Poliisipäällikkö Tómas ja Ari matkustivat tutkimaan tapausta, sillä murhatulla miehellä oli kytky Siglufjörðuriin. 

Ari ja Ugla olivat tapailleet vain hetken, ja Ari ikävöi edelleen tyttöystäväänsä Kristiniä, joka oli jäänyt Reykjavikiin. Murhatutkintakin jää välillä toiselle sijalle. 

Kristinilläkin oli edelleen tunteita Aria kohtaan, mutta hän alkoi tapailla miestä, johon tutustui golfkentällä, ja Ari oli varma, että miehessä on jotain hämärää.

Hlynur sai sähköposteja jotka hajottivat hänen psyykeään. 

Hän oli nuorin kolmesta veljeksestä, ja yksinhuoltajaäiti oli joutunut tekemään liikaa töitä heidät elättääkseen. Isä oli ollut viinaan menevä ja siihen tämä oli kuollutkin, eikä hän isää edes muistanut. Suhde veljiin oli etäinen. Hlynur oli purkanut turhautumistaan muiden oppilaiden kiusaamiseen, erityisesti yhden ujon ja pullean pojan. Lukiossa ollessaan Hlynur oli ymmärtänyt syyllisyytensä,  hakeutunut poliisikouluuun ja päätynyt töihin Siglufjörðurin poliisiasemalle. Häntä kismitti myös se, että hän oli ollut siellä jo kuusi vuotta, mutta heidän pomonsa Tómas otti silti Arin, tulokkaan, mukaansa tutkimaan murhaa ja jätti hänet päivystämään. 

Mutta eniten häntä vaivasivat sähköpostit. Niissä oli aina samat sanat, ne samat jotka hän itse oli kuiskannut kiusaamalleen pojalle, joka myöhemmin oli päätynyt itsemurhaan: Seuraavalla kerralla opetan sinut kuolemaan.

Kirjan rakenne oli huomattavasti haastavampi kuin ensimmäisessä osassa. Sivuhenkilöitä oli paljon ja koko ajan niitä tupsahti lisää, ja alkupuolella olikin vaikea tietää keneen pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota jatkoa ajatellen. Sekavuutta lisäsi se, miten monen henkilön näkökulmasta tarinaa seurattiin. Ari oli täysin yksi sivuhenkilöistä, ei sen enempää esillä, ja minulle jäi ainakin tunne, että Ísdúrin tutkimuksia seurattiin enemmän kuin poliisin, ja hän se todellinen päähenkilö oli.

Tämän lisäksi käytettiin paljon takaumia, kuten vuotta aiemmin tai edellisenä kesänä. Kun sitten kuuntelin kirjaa pätkissä, mikä on kuitenkin täysin normaalia, olin monesti sekaisin kuka nyt kertoo ja mihin tapahtumaketjuun "hän" tällä hetkellä liittyy. 

Myös islantilaisten nimien, erityisesti paikannimien samankaltaisuus omaan korvaani toi lisähaasteita. Oikean kirjoitusasun aksentteineen kävin kopsaamassa Google Mapsista. 

Kaiken kaikkiaan päädyin antamaan kirjalle vain kaksi tähteä Goodreadsissä, enkä pidä kovin todennäköisenä, että jatkan enää sarjan parissa. Harmi sinänsä, onhan Jónasson saanut dekkareihinsa innoitusta omilta isovanhemmiltaan. 

Osallistun Tuhkayöllä kirjabloggareiden Dekkariviikoille. Haastetta emännöi Tuulevin lukublogi.

DEKKARIVIIKOT Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Bazar, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 48 min

Marstrandin edustalla olevalla majakkasaarella tehtiin kunnostustöitä. Pater Nosterin valo oli syttynyt ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja se oli ollut käytössä kunnes toiselle saarelle oli rakennettu uusi majakka 1970-luvulla. Nyt saarelle oli valmistumassa retkeilymaja ja konferenssikeskus, ja vanhalle majakallekin tulisi pitkästä aikaa käyttöä.

Muurataan seinä entiselleen, eikä kukaan hiiskahdakaan asiasta, oli työnjohtajan ensimmäinen ajatus, kun järkyttävä näky avautui rakennusmiehille. Hän maksoi työmiehensä hiljaisiksi ja lähetti nämä kotiin, mutta puolalaismiehet soittivat kotimatkalla vihjepuhelun. Ruokakellarin seinän murruttua sen takaa oli löytynyt salakomero ja sieltä seinään muurattu miehen ruumis.

Göteborgilainen rikospoliisi Karin Adler sai pomoltaan Carstenilta ensimmäisen oman tapauksensa, tuon majakkasaarelta löytyneen ruumiin. Miksi ihmeessä mies oli muurattu kellariin, olisihan ruumis ollut yksinkertaisempaa hävittää mereen?

Miehen henkilöllisyys selvisi helposti. Arvid Stiernkvist oli menehtynyt purjehdusonnettomuudessa 1960-luvulla. Hänen silloinen tyttöystävänsä Siri oli mennyt kohta onnettomuuden jälkeen naimisiin nykyisen miehensä Valdemarin kanssa. 

Toisessa aikatasossa kesästä 1962 lähtien seurataan majakkamestarin tytärtä Eliniä joka on töissä ravintolassa tarjoilijana, sekä Siriä ja Arvidia. 

Laajassa perheessä oli kaikenlaista outoa, joka kiinnitti Karinin huomion. Miksi esimerkiksi lapsenlapset löysivät leikeissään Sirin tavaroista sormuksen, jossa oli päivämäärä 3.8.63 kun Arvidin ruumiin sormesta oli löytynyt samanlainen? Mikään ei täsmää ennen kuin monien kiemuroiden jälkeen. 

Majakkamestarin tytär aloittaa rikospoliisi Karin Adlerista kertovan sarjan. Karin muuttaa kirjassa asumaan veneeseensä ja veneistä puhutaan enemmänkin; meri sekä rannikko ovat vahvasti tarinassa mukana. Olen tähän mennessä kuunnellut jo kolme osaa, joten voin sanoa että jäin koukkuun tähän sarjaan josta luetaan koko ajan uusia osia äänikirjoiksi. Tai uusia ja uusia, tämäkin on suomennettu 2011 ja alkuteos on vuodelta 2009. 

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden Dekkariviikoille. Lue lisää Tuulevin lukublogista.

DEKKARIVIIKOT Jessa Maxwell: Kultainen lusikka

Jessa Maxwell: Kultainen lusikka

Bazar, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 9 h 59 min

Kerran vuodessa, kuukauden ajan, Leivontaviikko on USA:n katsotuimpien ohjelmien kärjessä. Siinä kuusi kilpailijaa käy taistoa kultaisesta lusikasta ja omasta leivontakirjasta sekä kaikesta muusta voittoa seuraavasta julkisuudesta, puhumattakaan urakehityksen mahdollisuuksista.

Kymmenennen kauden kuvaukset ovat alkaneet Vermontissa, Crafton Manorissa, joka on myös kilpailun luojan ja päätuomarin Betsy Martinin koti. Betsy on urallaan kaiken saavuttanut ikoni, yhtä kuuluisa leivonnan saralla kuin Julia Child mestarikokkina. 

Nuorin kilpailija on 22-vuotias Hannah, Minnesotasta keskeltä-ei-mitään. Hän tahtoo päästä pois nykyisestä elämästään ja on valmis likaiseenkin peliin saavuttaakseen kuuluisuuden. 

Toisesta ääripäästä on 72-vuotias Lottie, joka on entinen sairaanhoitaja. Lottie on yrittänyt mukaan joka kaudelle ja nähdään nuuskimassa itäsiipeä, joka on Betsyn yksityinen puoli. Hän on tahtonut palata yhtä paljon omiin nuoruusvuosiinsa, kuin itse leivontakilpailuun. 

Stella on toimittaja joka jätti työnsä kuultuaan tulleensa valituksi ja voidakseen harjoitella leivontaa. Hän on ennakkoon heikoin kilpailija joka on koskaan tullut valituksi Leivontaviikolle, ja hän kärsii paniikkikohtauksista. 

Pradyumna on "vetelänkomea" miljonääri Bostonista. Alati vitsejä vääntävä mies kilpailee lähinnä voittaakseen tylsistymisen, eikä juuri välitä siitä vaikka hänet lähetettäisiin heti seuraavaksi kotiin. 

Gerard on neuroottinen matematiikanopettaja, joka luottaa kaavoihin leipomisessakin. Hän myös jauhaa käyttämänsä jauhot itse ja valmistaa muutenkin kaiken, esimerkiksi makusiirappinsa itse.

Peter on vanhojen rakennusten restauroinnin ammattilainen ja naimisissa Fredrickin kanssa. Heillä on kolmevuotias adoptiotytär Lulu. 

Juhlakaudelle mukaan tuli toinen juontaja, vanhempi mies kuin suoraan hammastahnamainoksesta. Kaikki Archie Millerissä tuntui Betsyn mielestä teennäiseltä. Toisaalta, jo toisena päivänä Betsyn oli myönnettävä, että kahden ison egon törmäyksestä aiheutuvat ongelmat näyttivät haihtuneen, ainakin lähes.

Betsyn avustajan Melanien uskollisuus oli saanut Betsyn luovuttamaan tälle vuosi vuodelta enemmän vastuuta asioissa, joita ei jaksanut itse hoitaa. Pikkuhiljaa Melanie oli ryhtynyt ohjailemaan yhtä sun toista takavasemmalta, ja tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, Melanie oli myös valinnut Leivontaviikon kilpailijat. 

Ensimmäisen päivän putoaja oli selvä, niin alkeellisen virheen tämä teki. Toisen päivän koittaessa kuumana ja kosteana Betsy harmittelee, ettei mikään leivonnainen tule kohoamaan tai jäähtymään kunnolla. Se ei kuitenkaan ollut hänen suurin ongelmansa, vaan arvoituksellinen tekstiviesti jonka hän oli saanut agentiltaan. Toisenkin päivän putoaja syyllistyi kummalliseen virheeseen, joka saa kilpailijan itsensä epäilemään sabotointia. Tästä edetään päivä kerrallaan, kunnes tapahtuu alussa kuvailtu murha.

Kirjan rakenne oli erikoinen. Ensin kerrotaan murhasta, mutta ruumiin henkilöllisyyttä tai edes sukupuolta ei paljasteta. Ainoa, joka se ei voi olla, on sen löytänyt Betsy. Sitten hypätään neljä päivää taaemmas ja unohdetaan että kirja edes on dekkari. Vielä puolivälissäkään ei ole mitään tietoa murhatusta ja kaikki tulevat ainakin näennäisesti toimeen keskenään. Kun ei tiedä murhattua, on vaikea miettiä syyllistäkään. Ainoa mitä tapahtuu, on vahingot, esimerkiksi suolan vaihtuminen sokerin tilalle, kuin joku sabotoisi muiden etenemistä kilpailussa. Tämän leppoisampaa cozy crimea onkin vaikeaa kuvitella. Onneksi seuraan leivontakilpailuja, joten tarinaa kulisseista oli kiva kuunnella. 

Loppua kohden löysin kirjasta jo jännitteitä ja alkoi olla ihan kiinnostavaakin miettiä kuka voisi päästä hengestään. Mietin sitäkin, selviääkö ensin murhaaja ja sitten vasta kenet hän murhaa?

Crafton Manorin historiasta paljastunut tapahtuma oli ihan liian helppo arvata, kas kun Lottielle itselleen ei mikään ollut käynyt mielessäkään, mutta ainakin tälle lukijalle se oli se ensimmäinen vaihtoehto. Siihen olin vähän pettynyt, ettei monimutkaisempaa tarinaa ollut Lottien mysteerin takana, mutta muuten Kultainen lusikka on oikein viihdyttävä kirja johon jaksoi keskittyä.

Kirjakaupat viettävät perinteisesti dekkariviikkoa kesäkuun alkupuolella, ja kirjabloggareiden on luontevaa olla tässä mukana. Tänä vuonna viikko onkin viikot, että ehdimme postata enemmän juttuja! Dekkariviikkoja emännöi Tuulevin lukublogi.

Kirjan jos toisenkin on mukana useamman jutun voimin, ja tämä on niistä ensimmäinen. Huomenna luvassa lisää.

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

 Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

Enostone, 2022

230 sivua

2016

Aviopari Kata ja Jarkko ovat yhdessä niin töissä kuin vapaa-ajallakin, sillä molemmat ovat tamperelaisen paikallislehden toimituksessa. Heillä on yksi lapsi, kouluikäinen Arttu. Liitto kuitenkin rakoilee, kun Jarkko ilmoittaa yllättäen, että haluaa harkinta-aikaa jatkon suhteen, ja muuttaa asumaan huoneistohotelliin. Kata on kyllä huomannut, miten Jarkko hipaisee ohimennen Helyn, heidän uuden päätoimittajansa olkapäätä, ja nauraa vähän liikaa tämän jutuille.

Pysytään aikuisina, Jarkko vaatii WhatsApp-viestissään. 

Tietenkin, vastaan.

Artun takia, ja muutenkin, Jarkko tarkentaa. 

En ymmärrä mitä Jarkko pelkää. Se itse on ryhtynyt lapsellisiin leikkeihin ja kadottanut realiteettien tajun. Hely on sille uusi vinkeä helistin. Tutti kuolemanpelkoa vastaan. 

Pysytään, pysytään. Reippaina ja luotettavina.

1996

Kata opiskelee Tampereella Suomen kieltä. Paras ystävä Sussu lähti opiskelemaan ruotsia Vaasaan ja Katan ensimmäinen vuosi yliopistolla oli viihteen osalta kutistunut muutamiin haalaribileisiin. Ulkopuolisuuden tunteessaan hän pänttäsi tentteihin ja suorittikin kiitettävän määrän opintoviikkoja. Toisen vuoden alussa hänelle avautui kokonaan uusi maailma, kun Katasta tuli ataK. On muutakin, kuin mikroluokassa tyhjän sähköpostilaatikon tuijottaminen, tai parhaimmillaan Sussun bileraporttien lukeminen. Sussulle hän ei kuitenkaan irkistä kehtaa kertoa, tämä kuitenkin pitäisi kaikkia kanavalla aikaa viettäviä nörttiluolien olmeina. Ihan tavallisia opiskelijoita he pääasiassa olivat.

Tuijotan eteenpäin soljuvaa keskustelua. Kanavaslangi on auennut minulle hitaasti, mutta nyt monet sanat ovat jo tuttuja. Kaksoispisteet ja sulkeet ovat kiepsahtaneet hymynaamoiksi, kirjainkoodit saaneet merkityksen. V@D. Viinaa Doriksessa.

Tänään Dorikseen mennään Scarlettin syntymäpäiväjuhlista. Luen taas kerran juhlakutsun: Scarlett ikääntyy, bileet perstaina 9.5 klo 18 @Koulukatu 5. OPM. Kutsu on killunut kanavan topic-rivillä viikon verran, ja tasan yhtä kauan olen tuskaillut bileisiin menoa. 

Sisäpiiriin päästäkseen on uskallettava nähdä muita myös livenä. Nimimerkkien ja kasvojen yhdistäminen on aluksi yllättävän vaikeaa. Miksalta saatu ylimääräinen huomio saa sydämen läpättämään, vaikka Kata vaistoaa, että miehen ja Scarlettin välillä on ollut jotain, ehkä vieläkin keskeneräistä. Vaikka Miksa kysyttäessä väittää, että olleita ja menneitä ovat, tämä ei kuitenkaan halua tehdä heidän seurustelustaan julkista. Muutamat tutut silti huomaavat heidän viihtyvän yhdessä, ja vaikka Kataa varoitellaan, hän luulee tietävänsä kuviot, kunnes.

Miksan kännykkä piippaa viestiä. Se naputtelee näppäinlukon auki ja vilkaisee näyttöä juuri, kun kauempaa kuuluu omituinen kalahdus. Jari on onnistunut kaatamaan kassinsa, ja suuri joukko kaljapulloja vierii iloisesti alas kalliota kohti Näsijärveä.

- Ei vittu, Miksa säikähtää ja ryntää auttamaan juomien pelastamisessa.

Kännykkä jää kalliolle, viesti ruudulle. Otan kännykän ja luen viestin.

SANOIT EILEN, ETTÄ HAJOTAMME TOISEMME. HALUAN HAJOTA SINUN KANSSASI, SINUUN. VAIN ME OLEMME TOTTA.

Kun Miksa palaa takaisin, puhelin on taas paikoillaan. 

- Laittoiko koulukaverit viestiä, kysyin muka viattomasti ja toivoin, ettei Miksa huomaa, miten reunalla olen.

- Ei, Miksa sanoo, ja istuutuu kalliolle. - Tää tuli Itä-Suomesta. 

- Mitäs Scarlett?

- Toivotti hyvää juhannusta.

Connecting people. Miten näppärää. Kännykällä voi pilata toisen elämän, vaikka on satojen kilometrien päässä. 

Tällaistako tämä on jatkossa, mietin. Scarlett aina läsnä selvittämättömine asioineen, Miksa temmeltämässä milloin missäkin. Valehtelemassa. Ei siitä saa otetta.

Väsymys sementoi jalkapohjani kallioon kiinni.

Yhtä hyvin Kata voi suostua Pasin ja tämän serkun Alman kutsuun lähteä Nummirockiin heti seuraavana päivänä, saapa muuta ajateltavaa.

Pengoin aamulla reissuun mukaan mustan t-paidan ja tummimmat farkkuni, mutta tietenkin kaikki näkevät, että olen ihan pihalla. Että bändien nimet sekoittuvat mielessäni kirjavaksi silpuksi. Ovatko Amorphis, Sentenced ja Visions yhtyeitä vai levyjä, en tiedä.

- Jotenkin sun ympärillä on sellainen parempien piirien aura, Pasi jatkaa.

- Siis mikä?

- Aura. Tyyliin helppo elämä, rikas isä ja koira. 

Pasi naurahtaa anteeksipyytävästi, mutta mieleni mustuu. Kaipa minun pitäisi tietää mitä hauskaa on jossain Dimmu-burgereissa, joille liimatukat nauroivat äsken varmaan puoli tuntia. Energiajuoma Bathory, ne hinkuivat, ja minua ahdisti. 

Ehkä minunkin olisi pitänyt käyttää samoja maihareita kolme päivää putkeen tai pestä minttuviinalla hampaani. Naureskella keltaiselle oksennuksen tahrimalle untuvamakuupussille, jota joku onneton yrittää tuulettaa telttansa päällä. Kieriskellä surutta ruohikossa, jossa lojuu muovipusseja, makkaraperunoita ja lisää oksennusta. Varmaan paskaakin. 

Sotkeutuisiko aurani silloin näkymättömiin?

Pasin kanssa kaikki on kuitenkin erilaista. Ollaan avoimesti yhdessä, eikä puhuta toisesta irkkinimellä. Kunhan Kata saa vaatevarastonsa uusittua mustiin bändipaitoihin ja oppii tekemään vahvemman meikin, koko maailma näkee, että he kuuluvat yhteen. 

Ajassa kurotaan kiinni vuoteen 2002, jolloin Kata menee töihin siihen samaan paikallislehteen, jossa Jarkko on aloittanut puoli vuotta aiemmin ja jossa he molemmat ovat vieläkin. Pikkuhiljaa he alkavat viettää aikaa yhdessä työrientojen ulkopuolellakin.

Makaamme Jarkon sängyllä, ilmassa on jo aavistus aamua.

- Sä tuoksut hyvältä, sanon. - Mulle tulee mieleen metsä. Tuore koivu ja pihka.

- Sä oot enemmän mustikka kuin mansikka. Tai ehkä kuningatarhilloa, Jarkko vastaa.

En tiedä, onko mies tosissaan, mutta oikean valinnan se on silti tehnyt. En ole mikään joka kodin puutarhamarja.

Lopuksi selviää miten heidän tarinansa päättyy.

Kata ystäväpiireineen on kymmenkunta vuotta itseäni nuorempia, mutta löysin tästä kasvukertomuksesta kuitenkin tuttuja elementtejä. Olen asunut kohta kaksi vuosikymmentä Tampereella tai sen kyljessä, mutta kirjan tapahtumapaikat olivat pääosin vieraita, enkä ole koskaan käynyt esimerkiksi Doriksessa. En luonut koskaan tiliä irkkiin, ja ennen tätä kirjaa olin luullut sen täysin menneen talven lumiksi. Sen sijaan roikuin 2000-luvun alussa melko suositussa Suomi24-chatissä, ja löysin miehenikin sitä kautta, hänet jonka kanssa on pidetty yhtä keväästä 2002, joten sitä kautta on yhteistä Kataan, ja tietenkin nuoruuden kasvutarinan osalta. Sillä sitähän se nuoruus monesti on, haahuilua ja oman paikkansa etsimistä. Joillain se oma kolosensa löytyy aiemmin, joillain vasta myöhemmin. Toiset ovat yhdessä vuosikymmeniä, toisten parisuhteet vaihtuvat vielä vanhempanakin. Sitä se elämä on, ja siitä kertoo Tenhokin.

Olipa kiva saada luettua toinen fyysinen kirja peräkanaa! Ohuitahan nämä ovat, mutta siitä oli hyvä aloittaa. Nyt on meneillään jo paksumpi enkkukirja. 

Tenhon laitan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 12. Pienen kustantamon julkaisema kirja. 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Gummerus, 2022

Suomennos:

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Alma Whittaker syntyi Pennsylvaniassa vuonna 1800, mutta hänen isänsä oli englantilainen, syntynyt Kew Gardensin puutarhurin, omenavelhon pojaksi, ja osoittanut jo nuorena hyvää bisnesmiehen vainua varastamalla Kew Gardensista arvokkaita kasveja ja myymällä niitä keräilijöille ympäri Eurooppaa. Sen sijaan että olisi hankkinut pojalle hirttotuomion, puutarhan johtaja Sir Joseph Banks teki vikkeläsormisesta pojasta apurinsa ja lähetti tämän maailmalle kapteeni Cookin laivaston mukana, hankkimaan Kew Gardensiin lisää erikoisuuksia. Kun Henry sitten palasi matkaltaan tuomisineen, hän odotti saavansa kunnon palkkion monen vuoden mittaisen purjehduksen jälkeen. Mutta mitä vielä, johtaja röhönauraa hänet ulos Henryn kehdattua esittää, että tämä ehdottaisi häntä Royal Societyn jäseneksi. Mitä tekee Henry? Laivaa aarteet saman tien Hollantiin ja pistää rahoiksi! Siinä oli mies minun makuuni. 

Philadelphiaan Henry Whittaker muutti 1793, mutta sitä ennen hän hankki vaimon, nimenomaan hankki, ei rakastumalla vaan järjellä, ja nai hollantilaisen Beatrixin, Amsterdamin Hortus Botanicuksen johtajan tyttären joka oli hyvä kumppani ja hyvä äiti Almalle, ainoalle lapselle jonka he saivat. Alma sai loistavat geenit molemmilta vanhemmiltaan ja osoitti jo pienestä kiinnostusta kasveihin.

Yhdeksäntenä kesänään Alma oppi aivan omin päin päättelemään kellonajan kukkien avautumisesta ja sulkeutumisesta. Hän huomasi, että pukinpartojen terälehdet avautuivat aina viideltä aamulla. Kuudelta avautuivat päivänkakkarat ja niittykullerot. Kun kello lyö seitsemän, olivat voikukatkin auenneet. Kahdeksalta oli kirkkaanpunaisten peltoputkien vuoro. Yhdeksältä pihatähtimön. Kymmeneltä syysmyrkkyliljan. Yhdeltätoista prosessi kääntyi toiseen suuntaan. Kahdeltatoista pukinparrat sulkeutuivat. Yhdeltä pihatähtimöt. Kolmeen mennessä voikukat olivat sulkeneet terälehtensä. Jollei Alma olisi kotona kädet pestyinä viiteen mennessä – jolloin niittykullerot sulkeutuivat ja helokit alkoivat avautua – hän oli pulassa.

Paitsi luonnossa kulkemiseen, hän innostui myös liittymään isänsä työhön ja auttoi tätä kaikessa, mihin isä vain pienen apulaisen huoli, ja se olikin toisaalta ainoa kahdenkeskinen aika, jonka Alma isältään sai. Alma ei ollut vain isänsä kopio, hän oli alusta saakka kiinnostunut omista pienistä projekteistaan.  

Hän leikki pajuista ottamillaan pistokkailla ja ihmetteli, miten ne toisinaan kasvattivat juurensa nupuista ja toisinaan lehdistä, leikkeli ja painoi mieleensä ja luokitteli kaikki käsiinsä saamat kasvit ja kasasi pienen herbaarion kuivattamistaan kasvinäytteistä. Alma rakasti kasvitiedettä päivä päivältä enemmän. Häneen ei vedonnut niinkään kasvien kauneus kuin niiden maaginen säännöllisyys. Alma oli suunnattoman innostunut järjestelmistä, sekvensseistä, luokittelusta ja luetteloinnista, ja kasvitiede tarjosi runsaasti mahdollisuuksia piehtaroida kaikissa näissä nautinnoissa. Hän arvosti sitä, että kun kasvin oli luokitellut oikeaan taksonomiseen kategoriaan, se pysyi siellä. Kasvien symmetriaan sisältyi vakavasti otettavia matemaattisia sääntöjä, mikä oli Almasta rauhoittavaa ja herätti hänessä kunnioitusta.

Alma sai myöhemmin sisaren, ottolapsen joka oli täysin vastakkainen kuin Alma, jota kuvataan isokokoiseksi, leveäharteiseksi punapääksi, jo nuorena vanhanpiian oloiseksi. Uusi sisar, jonka nimi vaihdettiin tuolloin Pollysta Prudenceksi, oli sirorakenteinen ja kauneinta mitä Alma oli koskaan nähnyt. 

Prudencella oli takanaan ikävä tarina, josta Whitakerissa yritettiin vaieta, mutta koska sen kaltaiset tarinat eivät vain suostu vaiennettaviksi, Almakin kuuli sen. Prudence oli Whitakerin johtavan vihannestarhurin ja paikallisen suositun prostituoidun tytär, joka jäi orvoksi ikävissä olosuhteissa. Henry ei alkuun pitänyt ajatuksesta adoptoida toinen tytär, mutta Beatrix piti päänsä: Prudence oli johdatus. 

Alma oli jotain erityistä aikana, jota hallitsivat miehet. Henry antoi hänen aina osallistua illallisille, joilla olivat keskustelemassa maailman valloittaneet miehet, ja kerta toisensa jälkeen nämä hämmästelivät Whitakerien tyttäriä: Prudencen kauneutta ja seurustelutaitoja sekä Alman tietämystä. Heidän kotonaan oli myös laajin mahdollinen kirjasto, ja vanhempana Alma julkaisi myös omia artikkeleita ja tutkimuksia. 

Seuraava merkittävä henkilö Alman elämässä uuden sisaren jälkeen oli taitava piirtäjä ja kaivertaja Ambrosius Pike, jonka kasvitiede ja erityisesti orkideat johdattivat Whitakerin tilalle.

Tavanomaisesti kahden ennestään tuntemattoman välillä vallitseva varautuneisuus oli tiessään. Ehkei sitä ollut edes ollut. 

"Kertokaahan minulle sitten, neiti Whitaker", herra Pike sanoi hilpeästi, "mitä muita ihmeitä teillä on täällä Whitakerissa? Mitä tarkoittaa se, että olen kuullut teidän tutkivan sammalia?" 

Keskustelu johti siihen, että tunnin päästä he seisoskelivat yhdessä Alman kivenlohkareella, ja keskustelivat kynsisammalista. Alma oli aikonut näyttää vieraalleen ensin orkideat, tai ei hän ollut itse asiassa ajatellut esitellä tälle sammalia ollenkaan, sillä eivät ne olleet aiemmin ketään kiinnostaneet. Mutta kun hän oli alkanut puhua työstään, herra Pike oli vaatinut päästä katsomaan niitä. 

"Minun täytyy varoittaa teitä herra Pike ", Alma sanoi heidän kävellessään niityn poikki yhdessä, "että suurin osa ihmisistä pitää sammalia varsin tylsinä." 

"Se ei minua pelota", herra Pike sanoi. "Minua ovat aina kiehtoneet asiat, jotka ovat muiden mielestä tylsiä."

"Se kokemus on meille yhteinen", totesi Alma.

"Kertokaahan silti neiti Whitaker, mikä sai teidät ihastumaan sammaliin?"

"Niiden arvokkuus", Alma vastasi empimättä, "ja niiden hiljaisuus, ja älykkyys. Pidän siitä, että tutkimuksen näkökulmasta ne ovat vielä tuoreita. Ne ovat aivan toisenlaisia kuin muut, isommat ja tärkeämmät kasvit, joiden kaikkien kimpussa on ollut jo laumoittain botanisteja. Kaipa minä ihailen niiden vaatimattomuuttakin. Sammalet pitävät kauneutensa tyylikkäästi piilossa. Verrattuna sammaliin, kaikki muu kasvitieteen maailmassa vaikuttaa kovin yksinkertaiselta ja ilmeiseltä, ymmärrättekö mitä tarkoitan? Tiedättekö, miten jotkin kookkaat ja näyttävät kukat saattavat toisinaan luoda vaikutelman vähä-älyisinä kuolaavista hölmöistä, jotka nyökkäilevät suu auki ja näyttävät hämmentyneiltä ja avuttomilta?"

"Onnittelen teitä, neiti Whitaker. Olette juuri kuvanneet täsmälleen sen, miltä orkideasuvun kukat näyttävät."

Vaikka kasvitiede oli Alman elämän suurin intohimo, se ei ollut ainoa. Toinen näistä intohimoista vei hänet yksin pimeään komeroon, aivan erilaisen kirjastosta löytämänsä materiaalin kanssa. Tämän intohimon vallassa hän tahtoi naimisiin Ambrosiuksen kanssa, mutta joutui pettymään. Ambrosius kavahti Alman odotuksia ja karkasi Tahitille. Alma uppoutui entistä syvemmälle sammalien turvalliseen ja selkeään maailmaan, muttei voinut kokonaan unohtaa miestä, ja lähti Tahitille vielä itsekin. Pakkomielteisesti hän etsi erästä Ambrosiuksen piirustusten kohdetta, löytämättä tätä edes saaren sammalluolista. 

Tämä kirja onnistui vetämään minut ihastuksesta sanattomaksi moneen kertaan ja se on jotain hyvin harvinaista. Heti alkusivuilta, kun tutustutaan Henryyn ja Kew Gardensiin, olin koukussa. Olisin luullut olevan mahdotonta, että tällainen tiiliskivi, jota alussa luin ja myöhemmin jatkoin Laura Malmivaaran erinomaisesti lukemana äänikirjana, voisi kantaa itsensä alusta loppuun niin ryhdikkäästi. 

Viisi tähteä ei kerta kaikkiaan riitä näin monitahoiselle, tällaisia käänteitä sisältävälle lukuelämykselle joka kattaa yli sata vuotta ja oli jotain aivan erilaista ja erityistä.

Jo Gilbertin edellinen, Tyttöjen kaupunki, oli erinomainen lukuelämys, mutta Tämä kokonainen maailmani menee siitäkin vielä viheltäen ohi ja jatkaa ylivoimaisesti parhaaksi vuoden 2022 käännöskirjaksi, jota suosittelen jokaiselle, joka haluaa uppoutua syvälle kunnon lukuromaaniin, eikä halua kirjan olevan turhan viihteellinen.