Anja Snellman: Lähestyminen

Anja Snellman: Lähestyminen 

WSOY 2016

143 sivua 

Se sujahtaa huoneeseeni kuin vene hämärästä kaislikosta, ensimmäisenä päivänä kesäloman jälkeen. Plaraan pöydälleni asetetuista niin sanotuista purjehduskansioista päällimmäistä: epävakaa persoonallisuushäiriö, masennusta 17-vuotiaasta, hiv-positiivinen, hepatiitti, suisidivaiheita, metadoniannos 90 ml, runsasta oheiskäyttöä, lukuisia katkoja eri klinikoilla, ikäisekseen pitkä käyttöhistoria noin 12-vuotiaasta, liimaa, kannabista, amfetamiinia, heroiinia, ei kiinnity psykososiaalisiin hoitoihin, ehdollisia tuomioita, varkauksia, pahoinpitelyitä, lähestymistuomioita.

"Se" on Ile Zorbas Ojanen, yksi korvaushoitoklinikka Titanicin ja Tindran uusista asiakkaista. Ile ei tunne kreikkalaista isäänsä ja äiti on hakenut pojalle lähestymiskiellon. Tyttöystävä Eskimo on myös nisti. Kolme kertaa yliannos, se ei osaa sanoo ei gammalle.

Ilen sukujuuret tuovat Tindran mieleen monet onnelliset vuodet Kreetalla, jossa perheellä (johon kuuluivat mies ja kaksi tytärtä) on ollut talo. Niitä muistoja hän käy läpi yrittäessään saada jonkinlaista otetta Ileen. Poika on kuitenkin kuin saippuapala, milloin liian aineissa, milloin nukahtaa kesken kaiken.

Missä sun äiti nyt on? kysyn Ileltä, joka pitelee onnenkolikkoani kämmenellään. Kallistelee himmeää venettä. 
Kuule tsyko oisinko erilaine jos oisin sun skidi?
Ile riuhtoo harmaan paitansa edestä auki. Rintaan on tatuoitu: äiti oli huora.

Lukijana olen samankaltaisen haasteen edessä, sillä tällä kertaa en saanut kirjaan enkä sen henkilöihin kunnollista otetta, ennen kuin pienoisromaani jo loppui. Parasta antia olivatkin tuulahdukset Välimereltä ja yksityiskohdat kuten Tindran Kreetan muotoinen syntymämerkki ja tarina sen takana. 

Kreetalla me muutuimme sporadeista kykladeiksi, kaikki rakkaani hengittivät hellepäivän autuasta uupumusta samassa huoneessa, olin niin onnellinen että en saanut unta, kuuntelin yölintuja, nuuhkin sitruunapuun tuoksua, välillä puin päälleni ja kävelin satamalyhtyjen kajossa katsomaan miten ensimmäiset kalastajaveneet saapuivat aamuvarhain Nea Horaan, miten sataman mustat kissat norkoilivat vastassa tervantuoksuisilla laiturilankuilla hännät huutomerkkeinä.

Maria Rusko: Äidit

Maria Rusko: Äidit

Myllylahti 2016

247 sivua

32-vuotiaalla Ellalla on ura, mies, koti, talous kunnossa. Mikon siskoilla on lapsia jo kaksi tai kolme, ainokainen Ella haluaisi myös jo oman perheen. Yhdessä Mikon kanssa on oltu jo seitsemän vuotta, ei siis enää mitään syytä lykätä lasten hankkimista kun jo alussa on kuitenkin puhuttu selväksi, että perheenlisäys on jossain vaiheessa tervetullutta. Kun Ella ottaa asian puheeksi Mikon suvun kanssa vietetyn lapsipitoisen joulun jälkeen, käy ilmi, ettei Mikon biologinen kello vielä tikitä. Töissä on luvassa organisaatiouudistuksia ja Mikko haluaa edetä urallaan, siihen eivät vähiin jäävät yöunet ja vauvaperheen stressi sovi.

Mikon äänettömyys sai minut tajuamaan, että myös oma ääneni oli kadonnut. Ehkä jo kauan sitten. Halusin järkeillä ja huutaa, pakottaa Mikon ymmärtämään, mutta suustani ei tullut enää sanoja. 
Emme me kumpikaan halunneet, että suhteemme loppuisi. En minä halunnut jättää tätä miestä. En minä halunnut jäädä yksin ja alkaa taas alusta. 
Mutta minä halusin tulla äidiksi. Minä olin aina halunnut sitä ja odottanut miestä jakamaan sen kaiken. Eikä se ollut Mikko. 
Nousin hiljaa pöydästä ja menin makuuhuoneeseen keräämään itselleni vaatteita. Jättämään turhat odotukset taakseni. 

Erohan siitä seuraa, heti kirjan aluksi. Ella tuskailee; vaikka löytäisikin uuden rakkauden, miten kauan meneekään että tutustuu tämän sukuun ja ystäviin, montako vuotta siihen, että ollaan perheen perustamisessa. Eräällä tuttavalla on onneksi asunto vapautumassa ja niin Ella muuttaa yhteisestä kodista Kallioon. Pian käy tuuri ja samassa rapussa tulee myyntiin isompi asunto jonka Ella ostaa ja ystävystyy samalla asuntoa myyvän pariskunnan kanssa. Muuttopuuhissa Ella tutustuu yläkerrassa asuvaan Timoon. Ellan elämään palaa myös pitkään ulkomailla asunut nuoruudenystävä Anna. Eikä mene kauan, kun sinkku-Anna kertoo olevansa raskaana. 

Jonain päivinä, kun Anna oli ulkona, minä laitoin tyynyn puseroni alle. Millaista se mahtoi olla? Kävellä kuin ankka selkä takakenossa. Tuntea kuinka vauvamaha venytti ihoon punaisia merkkejä. 
Miltähän se tuntuisi, kun saisin nostaa sen syliini? Katsoisin sitä silmiin ja silittäisin sen nukkaista poskea.
Olin odottanut tätä niin kauan. 

Minä pidin ja en pitänyt tästä esikoisromaanista. Pidin sen helposta ja nopeasta luettavuudesta ja mukavan rupattelevasta tyylistä. Samalla se oli kevyempi kirja kuin odotin. Mistä sitten en pitänyt, oli sen paikoittainen saarnaava ote. Takakannessa kerrotaan, kuinka kirja syntyi kirjailijan omista ja muiden äitiyteen kohdistuvista ylettömistä vaatimuksista. 
Näitä vaatimuksia korostetaan monissa kohdin, esimerkiksi siinä, miten Anna kokee muiden äitien ja neuvolahenkilökunnan painostavan alatiesynnytykseen tai Ellalle asunnon myynyt Irmeli tuskailee ympäristön paineita. On hyvä, että naisen elämän epäkohtia tuodaan esille, mutta olisin ymmärtänyt hienovaraisemmatkin vihjaukset.

-Tämä äitiys on vaan välillä aika paskamainen rasti. Minusta tuntuu, että minulta odotetaan äitinä ihan järjettömiä asioita ja valittaa ei saa. Totuuden voi kertoa vain toisille äideille saunan hämärässä ja silloinkin pitää olla tarkkana, mitä sanoo.
- Mitä sinä tarkoitat? 
- Välillä minä vihaan tuota maailman ihaninta lasta. Minä vihaan kotona aivottomana olemista,  pepun pesemistä, Muumilauluja, ruuan laittamista, pyykin pesemistä. Mutta kaikista eniten vihaan sitä, että minun odotetaan naisena haluavan sitä ja saavan palkintoni katsomalla suloista lastani pohjattomiin tarvitseviin silmiin. Se tarvitsee minua ja minun odotetaan jättävän kaikki muu iloiten.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Tiina Piilola: Taivaanmerkit 

335 sivua

S&S, 2016

35-vuotias Emma, Mallun äiti ja Jarkon puoliso, on löytöretkellä itseensä ja elämäänsä ja yrittää löytää apua erilaisista vaihtoehtoterapioista. Emma aloitti rebirthingistä, hengitykseen perustuvasta uudelleensyntyterapiasta jonne hän meni selvittämään kuka todellisuudessa oli.

Olin oman elämäni pullonhenki.

Olin oman helmeni piilottanut simpukka. 

Itseni sisään piilotettu manteli.

Oma Amerikkani ja Kolumbukseni.

Löytämätön manner ja merenkulkuvalmis kraveli miehistöineen, tykkeineen ja suolatynnyreineen vain odottamassa purjehduslupaa.

Olin tullut vapauttamaan itseni!

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen setvimisen jälkeen terapia huipentui keskitalvella pihapaljussa kylpyyn joka symboloi uudelleensyntymää. Mutta minne jatkaa paljusta märkien uikkareiden, hengitysputken ja nenäklipsin kanssa? Vastaus löytyi paikallislehden ilmoituksesta. Henkisen astrologian kurssi, kymmenen viikonloppua. Yhden viikonlopun hinta 120 euroa, eikä Jarkko tajua alkuunkaan miksi maksaa moisia summia jostain huuhaasta? Se aviomieheltä saatavilla olevasta tuesta. Samalla pitäisi jaksaa keskittyä väitöskirjan tekoon, deadline lähenee ja apuraha jää saamatta ellei aihe ala hahmottua. Kalevalan patriarkaalisesta hengestä se lopulta kumpuaa, Kalevalan naiset.

Henkisen astrologian myötä Emmalle tulevat tutuiksi arjen apuvälineet kuten äänimalja- ja reikihoidot, Amerikassa pullotetut tähtisäteilyt, planeettatransiitit ja astrokartat. Tyttären kouluaamut ovat kiireisiä, mutta kahvinkeittimen poristessa Emma ehtii aina lukaista taivaanmerkit.comista astrokarttapäivitykset, omansa sekä Jarkon. Eräänä aamuna Jarkon päivitys on mullistava, "Uusia tuulia parisuhdekartalla" se otsikoi. Vanha suola alkaa janottaa, rakas menneisyydestä palaa elämääsi? Tähän vaaditaan suunnitelma! 

Luen viestin toiseen kertaan. Kolmanteen. Neljänteen. Ulkoisesti mikään ei ole muuttunut. Kolinasta päätellen Mallu etsii alakerrassa leggareitaan ja huutaa Jarkolle, onko tämä nähnyt niitä ja Jarkko huutaa, ettei ole, mutta minusta tuntuu kuin olisin kävellyt muuntajaan.
Uranus, joka räjäyttää kaiken vanhan uusiksi, osuu viiden tähden voimakkuudella Jarkon kumppanuuden huoneeseen, ja räjähdys tapahtuu Vares-ensi-iltana, jolloin lavalla loistavat päärooleissa Jarkko ja kaikkien palvoma, jumalainen Anniina M. Ja kaiken päälle tuo ilta sattuu olemaan viisitoistavuotishääpäivämme aatto!

Taivaanmerkit on chick-litiä parhaasta päästä! Ei todellakaan pelkkää kohkaamista vaan sen lisäksi hyvin kirjoitettua tekstiä. Emma on päähenkilönä kiinnostava, vaikka välillä pöljä, myös fiksu ja pohdiskeleva ja hänelle toivoo lukiessaan kaikkea hyvää. Jos haluat lukea hauskan ja laadukkaan chick-litin jonka pääosassa ei ole se perinteinen miestä metsästävä sinkku vaan äiti ja vaimo joka haluaa säilyttää avioliittonsa, lue Taivaanmerkit. Piilola taitaa genren erinomaisesti. 

Hilja Valtonen: Salainen ase & Lukuharjoituksia-haasteen koonti

Hilja Valtonen: Salainen ase 

Nelinäytöksinen hupailu

Otava, 1964

135 sivua 

Minulla oli suuria suunnitelmia. Luen Kujerruksia-blogin Lukuharjoituksia-haasteeseen ainakin Ibsenin Nukkekodin ja jotain August Strindbergiltä ja mielellään kokeilisin Shakespeariakin. Alku olikin lupaava, sillä sain korkattua haasteen tuoreeltaan Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen tammikuussa lukemallani Anton Tšehovin Kolme sisarta -näytelmällä. Mitä tapahtui sen jälkeen? Luin romaaneja. Historiallisia, nykypäivään sijoittuvia, parisataasivuisia, tiiliskiviä. Jossain välissä, näköjään elokuussa, muistin näytelmät ja varasin kirjastosta Hilja Valtosen Salaisen aseen, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Hilja Valtosta sen sijaan olen lukenut sekä pikkuteininä äitini kirjahyllystä että aikuisenakin pari tunnetuinta romaania. Miksipä siis en lukisi Valtoselta myös näytelmää.

Salainen ase on nelinäytöksinen hupailu jossa tähdätään Miss Suomi -kilpailuun. Heikki Mysiini on lääkäri, leskimies joka on mukana myös taideyhdistyksen toiminnassa. Johtaja, liikenainen Hanna Hemppa on taideyhdistyksen mesenaatteja ja hänet on pidettävä hyvällä tuulella. Hanna on päättänyt että hänen veljentyttärestään Helistä on leivottava missi, vähintään paikallisen osakilpailun voittaja. Niinpä Mysiini yrittää painostaa Sami Apajaa, missien metsästäjää, valitsemaan Helin voittajaksi, mutta Samin mielestä tytöllä on liian kapea vyötärö lantioon nähden. Tästä lähtökohdasta alkaa kohellus johon liittyy edellä mainittujen lisäksi muitakin missiehdokkaita kuten paikallinen kaunoluistelijakuuluisuus, koulutyttö ja Mysiinin oma eteistyttö. 

Kahden luetun näytelmän myötä olen haasteen mukaan puvustaja. Olisiko joku hyvää keskinkertaista puvustajaa vailla? Harmittamaan jäi, etten muistanut lukea enempää. 

Tässä vuonna 1964 painetussa kirjassa törmäsin aika erikoiseen paperinkäyttöön. Sivut on revitty isommista arkeista, reunat ovat todella epätasaiset.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi 

Tammi 2016

313 sivua 

Alkuteos: The Year of Marvellous Ways, 2015

Suomennos: Aleksi Milonoff

Marvellous Ways on kohta 90-vuotias erakko, jota pidetään paikallisena kylähulluna ja niin on ollut aina. Marvellous asuu Cornwallissa, pienen St Opheren kylän joenvarressa, mustalaisvankkureissa. Eletään vuotta 1947, sota on siis hiljattain päättynyt. 

Viime aikoina Marvellous on ollut hieman levoton näkemänsä unen takia. Siinä yksi hänen elämänsä kolmesta rakkaudesta on kertonut Marvellousin saavan pian vieraan, niinpä Marvellous istuskelee vankkureidensa rappusilla ja odottaa, tarkkailee joenvartta kaukoputkellaan. Unessa Sanoma-Jack on käskenyt häntä avaamaan rantamökin. Marvellousin isän kauan sitten kivestä ja laudoista rakentama, aikoinaan valkoinen, nyt sammaleesta vihreä mökki on ollut lukittuna kaksikymmentäviisi pitkää vuotta eikä Marvellous haluaisi totella unen sanomaa.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän oli sulkenut mökin ja samalla hän oli teljennyt sydämensä. Suolapeitteiset ikkunat anoivat armoa kun Marvellous ui niiden ohi. Avaa meidät, ne kuiskivat. Höpsis, Marvellous vastasi, sukelsi veteen ja tarttui ajokkaaseen. Hän viipyi veden alla niin kauan kuin pystyi ja nousi lopulta hengästyneenä pintaan ylempänä kiinnityskiven varjossa. Hän kompuroi rantatörmälle ja kietoutui tiukasti öljykangastakkiinsa. Hän kääntyi katsomaan rantamökkiä. Et sinä osaa puhua, hän sanoi. En osaakaan, mökki sanoi. Se siitä sitten, Marvellous sanoi ja tömisteli takaisin vankkureihinsa mieli mudanraskaana.

Sodan päätyttyä elämässään ajelehtimaan jäänyt ja loukkaantunut Drake päätyy Marvellousin asuttamaan poukamaan. Hän on asunut sodan jälkeen Ranskassa ja palannut Englantiin toimittamaan perille kirjeen, jonka kuolemaa tehnyt sotilas on hänelle luottanut isälleen toimitettavaksi. Rantamökistä alkaa yhdeksänkymppisen Marvellousin ja 27-vuotiaan Draken ystävyys.

Hän oli sittenkin saapunut vaivihkaa. Ei meritähtiä, ei huhuja, ei lintuja, ei askelia, kipu oli tehnyt hänestä näkymättömän. Mutta Marvellous oli kuullut hänen tunkeutuvan paljaiden puunoksien läpi ja nähnyt hänen keskustelevan kuoleman kanssa. Marvellous oli halannut häntä, tuudittanut häntä ja puhaltanut häneen eloa. Marvellous oli kiskonut hänet seljapensaan alle tuulensuojaan ja nyt Marvellous oli niin uupunut, ettei jaksanut tehdä juuri muuta kuin istua vankkureissaan, tuijottaa ovea ja miettiä ulkona makaavaa murtunutta miestä. Hän napitti öljykangastakkinsa ja painoi hatun tiukemmin päähän. Hän ryyppäsi tuomenmarjaviinaa ja sytytti myrskylyhdyn sydänlangan. Vankkureihin leimahti valo.

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteitä, minulle se oli hieno lukukokemus. Pidin erityisesti sen kauniista kielestä ja tunnelmasta joka oli ellei maagista realismia niin ainakin mystinen ja taianomainen. Pidin merenneidoista, kalastajista, tuhansista meritähdistä, päähenkilöiden ystävyydestä, tuomenmarjaviinasta, pöllöistä, poukamasta jossa Marvellous asui. Tarina ei ole yksistään juonivetoinen vaan menee tunnelma edellä, mutta olen tottunut lukemaan myös tämänkaltaisia kirjoja. Muutamissa kohdin piti kieltämättä olla tarkkana hoksatakseen puhutaanko nyt nykyhetkestä vai jostain menneestä, mutten kokenut sen vievän pohjaa lukunautinnosta.

Kirjan kieli on nautinnollisen kaunista. Miten esimerkiksi Marvellous kertoo rakkaudestaan:

He eivät vaihtaneet sormuksia eivätkä vannoneet valoja, koska he olivat aina vannoneet. Marvellous souti joelle ja pudotti ankkurin hiekkasärkälle. He julistautuivat mieheksi ja vaimoksi pöllön ja parinkymmenen kirkkaanoranssiin juhlapukuun sonnustautuneen meritähden läsnä ollessa. Ja merihevoset laukkasivat hopeapäisillä aalloilla ja satakielet lauloivat oksilla heidän yllään, ja Marvellous nousi pystyyn, oikaisi selkänsä ja käski kuuta laskeutumaan, ja kuu laskeutui hämmästyttävän alas. Ja he seisoivat varpaisillaan kylpien kuutamon kalpeassa hehkussa ja kurottautuivat niin pitkälle kuin pystyivät, kunnes heistä tuli ensimmäinen pari joka kosketti kuun pintaa, ensimmäinen pari joka kätki lupauksensa kuun pinnan alle. 

Annan tälle kirjalle viisi arviotähteä ja parikymmentä meritähteä.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu 

Bazar 2016

671 sivua 

Alkuteos: The Midnight Rose, 2013

Suomennos: Hilkka Pekkanen 

Anahitan sadantena syntymäpäivänä hänen ympärilleen kerääntyy juhlivaa sukua, lapsia ja lapsenlapsia, jopa näiden lapsia. Anahita kutsuu kahdenkeskiseen keskusteluun vanhimman lapsenlapsenlapsensa Arin ja luovuttaa tämän haltuun pinkan papereita, elämänsä tarinan. Tämän tarinan Anahita soisi päätyvän esikoispoikansa, nyt jo kahdeksankymmentävuotiaan Mohin luettavaksi. Vaikka hänelle on vannottu Mohin menehtyneen jo kaksivuotiaana, Anahita vaistoaa pojan olevan edelleen elossa.

Ari unohtaa isoisoäidin paperit pitkäksi aikaa, muistaa ne vasta Anahitan hautajaisten jälkeen. Hän päättää kuitenkin toteuttaa Anahitan toiveen ja alkaa etsiä johtolankoja Mohista. Niin hän päätyy Englantiin, Astbury Hallin kartanon, jossa Anahita nuorena, ensimmäisen maailmansodan aikaan, vietti muutaman vuoden. Matkalla Englantiin Ari alkaa lukea isoäidin värikästä tarinaa. Hän oppii miten Anahita tutustui 11-vuotiaana maharadhjan kauniiseen ja oikuttelevaan tyttäreen Indiraan ja miten Anahita päätyy Indiran ystävänä ensin tämän isän upeaan ja moderniin palatsiin ja sitten seuraneitinä englantilaiseen sisäoppilaitokseen. 

Neiti Reid oli jo varoittanut, että muut oppilaat ihmettelisivät meitä. Intialaiset tytöt olivat vielä hyvin harvinainen näky englantilaisissa sisäoppilaitoksissa. Ensimmäisen viikon ajan terästäydyimme kestämään läsnäolomme aikaansaamat tuijotukset ja kuiskaukset ja kikatukset, joita kuului silloin kun meille tarjoiltiin ruokasalissa kanaa silloin kun muut söivät nautaa. Toiset tytöt suhtautuivat meihin kylmäkiskoisesti, ja me haimme tukea toisistamme, varsinkin iltaisin, kun Indira kymmenen tytön kansoittamassa vetoisessa makuusalissa kapusi sänkyyni niin että saimme halata toisiamme ja tuntea lämpöä ja lohtua. 

Eri aikaudet toisiinsa sitovaan Astbury Halliin on matkannut myös nuori amerikkalainen näyttelijätär Rebecca joka osallistuu historiallisen elokuvan kuvauksiin. Rebecalla on omat henkilökohtaiset murheensa joita tuottavat kuuluisuus ja nimekäs näyttelijäpoikaystävä, joka omavaltaisesti on julkaissut heidän kihlauksensa juuri ennen Rebecan matkaa vanhalle mantereelle. Tämä ei ainakaan auta antamaan Rebecalle sen enempää työrauhaa kuin mielenrauhaa. Rebecca tutustuu kartanossa Ariin ja kiinnostuu Anahitan tarinasta. Kiireistä bisnesmiehen elämää viettävä Arikin löytää itsestään inhimillisemmän puolen.

Rebecca sulki samettirasian ja tuijotti turtana ulos ikkunasta, kun kone valmistautui laskuun. Hän ja Jack olivat tavanneet vuotta aikaisemmin romanttisen komedian kulisseissa, ja siitä lähtien oli tuntunut siltä kuin hänet olisi kaapannut joukko ihmisiä, jotka halusivat elää hänen elämäänsä tähtiroolien lisäksi myös yksityiselämän kautta. Rebecca puri huultaan, silläoli pakko tunnustaa, että se unelmasuhde, jonka maailma kuvitteli heidän välilleen, oli samanlaista näyttelemistä kuin elokuvatkin.

Keskiyön ruusu on mielettömän upea, värikäs ja koukuttava lukuromaani. Sen suurinta antia ovat kuvaukset intialaisen maharadhjan palatsin elämästä, intialaisesta ja erityisesti brittiläisestä luokkayhteiskunnasta jossa ylhäinenkin intialainen on näkymätön, rakkaudesta, lojaaliudesta, ystävyyssuhteista jotka kestävät ja toisista jotka eivät kestä, petoksista, juonittelusta, siitä miten elämä kuljettaa. Riley osaa avata juonta niin koukuttavasti, ettet edes huomaa sivujen etenemistä ja hups olet lukenut tiiliskiveä puoliväliin ja janoat lisää. Ja janoat lisää! Loppu oli niin taitavasti rakennettu, että sanoin äänen wow kun suljin takakannen.

Tuttuun nykyään niin yleiseen tapaan tarinaa kerrotaan eri aikajanoilla. Lähes poikkeuksetta nykyhetken osuudet ovat ne joiden toivoo olevan lyhyitä, useimmiten ne olisi voinut jättää vallan pois. Keskiyön ruusussakin Anahitan elämä on Rebeccaa kiinnostavampi, mutta kerrankin myös nykyhetken osuus kantaa.

Kerran Intiassa käyneenä ja sen kulttuuriin rakastuneena odotukseni Keskiyön ruususta olivat korkealla. Kuten edellä kirjoittamastani voinee päätellä, odotuksiini myös vastattiin. Riley on taitava kirjailija. Miksi häntä suomennetaan vasta nyt? 

Elina Loisa: Rajantakaiset

Elina Loisa: Rajantakaiset 

Tammi 2016

281 sivua 

Nyt on aika muutaman pika-arvion, että saan kirjoja palautettua kirjastoon!

Rajantakaiset on folkloristiikkaa opiskelevan Elina Loisan toinen romaani. Kansikuva on sekin hauskasti folkloristinen. 

Kun Salomen rakas Hilda-mummo kuolee, Salome on iloinen siitä, että mummo ehti isomummoksi hänen esikoisensa Juhannuslapsen myötä, mutta harmittelee samalla sitä, ettei toinen lapsi, Tiitiäinen, ihan ehtinyt syntyä. Hilda kun oli Salomelle itselleen omaa äitiä, kiireistä uranaista läheisempi. Päiväkodin sijaisetkin luulivat pientä Salomea Hildan iltatähdeksi, kun mummo jatkuvasti haki lapsenlastaan hoidosta. Salome ei aio sortua äitinsä virheisiin, työn ja perhe-elämän voi sovittaa onnistuneesti yhteen. 

Suvun miehet eivät kuitenkaan ole läsnä lastensa elämässä senkään vertaa kuin Salomen äiti. Karjalasta evakkona tullut Hilda oli leski jo nuoresta, Salome ei edes tiedä kuka hänen isänsä on. Juhannuslapsen ja Tiitiäisen isä on muuttanut talon kellariin ja uppoutunut täysin World of Warcraft-pelin maailmaan. 

Sähköpostien joukosta löytyy yllättäen työtarjous. Salome on ennenkin kirjoittanut juttuja Karjalan liiton lehteen ja nyt on tullut jutuntekopyyntö henkisen perinnön siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Kun Salome huomaa sähköpostin tulleen samalla hetkellä kun Hilda nukkui ikiuneen, hän alkaa miettiä rajantakaisia.

Rajantakaiset on mukavan rupattelevaa, nopealukuista, "tuttavallista" tekstiä jota lukee mielellään koska eteneminen on helppoa. Toisaalta se on myös paikoitellen isoja asioita pohdiskelevaa ja sillä tavalla keskittymistä vaativaa.

30 sivua joka päivä koko marraskuun ajan!

Tänään käynnistyy jo kolmannen kerran kirjailija Karo Hämäläisen ideoima lukuhaaste, jossa koko marraskuun läpi luetaan porukalla vähintään 30 sivua kirjallisuutta joka päivä. Monille meistä tämä määrä on pieni, "ainahan sitä vähintään 30 sivua tulee päivittäin luettua", mutta haasteesta erityisen mukavan tekee sen yhteisöllisyys. Facebookissa voi liittyä ryhmään Lukuhaaste 2016, sielläkin on jäseniä jo pitkälti yli 400. 

Vähintään 30 sivua, jemmaan et voi lukea; viikonloppuna 50, maanantaina 10 😉 Vaikka moni pitää kirjaa lukemisistaan erityisen tarkasti juuri marraskuussa, säännöt eivät ole tärkeintä, sillä Hämäläisen sanoin, tärkeintä on lukeminen! Minähän rakastan tilastointia, joten teen myös päivittyvän postauksen miten marraskuun lukemiset etenevät.

Itselläni on parhaillaan luettavana Linn Ullmannin (elokuvaohjaaja Ingman Bergmanin ja näyttelijä Linn Ullmannin tyttären) romaani Rauhattomat, jossa kirjailija haastattelee vanhenevaa isäänsä ja kertoo lapsuudestaan niin isänsä kuin äitinsä kanssa. Marraskuun haaste käynnistyy siis norjalaiskirjailijattaren seurassa. 

Kaikki kaverit, kaimat ja kylänmiehet, mukaan hauskaan haasteeseen ❤