Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

#3 Jana Kippo

Tammi, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 42 min

Bror jätti hänet yksin, kuolemalla pois, ja siitä janakippo syytti itseään: hän oli sitonut sen solmun joka petti.

Jana oli palannut pohjoisesta uskonlahkon parista Smalångeriin, missä heidän vanha kotitalonsa oli. Nyt kun bror oli kuollut, jana ja brorin tyttöystävä angelika asettuivat asumaan kahdestaan. Petra oli kadonnut jonnekin, jättänyt kissansakin yksin taloon, mitä jana piti outona. Brorin hautapaikasta tuli kiistaa, kun pastorisilas vaati tätä haudattavaksi pohjoiseen ja kaikkien muiden mielestä bror kuului kotiseudulleen. Brorilla oli ollut myös morsian lahkossa, ja sirkkaliisa oli sitä paitsi raskaana. Jana tiesi myös, että sirkkaliisa potkittaisiin ulos uskonyhteisöstä kuten oli käynyt sirille, ellei silas saisi tahtoaan läpi.

Oli miten oli bror haudataan tänne smalångeriin.

Teidän isänne viereen nordin sanoi.

Kissanviikset sanoin. Veli pannaan omaan hautaan. 

Siinä tapauksessa tyttöä käy sääliksi nordin sanoi. 

Ketä tyttöä.

Sirkkaliisaa. Pastorisilasin mukaan hänet pitää erottaa uskonyhteisöstä ellei broria haudata kukkojärvelle. Pastorisilas on kuulemma valmis siunaamaan avioliiton postuumisti hautajaisten jälkeen.

Halusin miettiä asiaa. Halusin hypätä jeeppiin ajaa suorinta tietä kukkojärvelle ja posauttaa hirvikiväärillä pastorisilasilta aivot pellolle. Hän oli listallani miehistä joiden kuolemaa toivoin mitä hartaimmin. 

Läheisyydenkaipuu ajoi janan taas johnin levitettävälle sohvalle. Jana kuuli edelleen brorin ajatukset mielessään ja vastasikin tälle.

Koinsyömiä verhoja mummotangoissa. Haalistuneita mattoja linoleumilattioilla. Ruukkukasveja jotka taistelivat hengestään. Epämukavia talonpoikaistuoleja klaffipöydän ympärillä. Sekä kello joka näytti väärää aikaa. 

Olen alkanut taas maalata haluatko nähdä.

Jos saan sanoin.

Sinun ei tarvitse pelätä john sanoi.

Pelätä mitä sanoin.

Hän tyrkki minut edellään salin puolelle. Me seisoimme tovin pimeässä. Hän kietoi kätensä ympärilleni. En voinut vastustaa kiusausta olla hetkellisesti toisen. 

Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Huolehdi omista asioistasi sanoin. Et voi roikkua koko ajan perässäni.

Sinä olet riippuvainen hän sanoi. Narkkari.

Kaipaan ihmisen kosketusta sanoin. Tajuat kai sen. 

No ota göranbäckström vaikka veli sanoi tai joku muu. Tiedät kyllä että john.

Tiedän mitä sanoin kun john nosti hiukseni ylös ja puraisi minua niskasta. 

Se ei ollut mikään hellä näykkäisy.

Olisiko janan vain aika lähteä kotiin?

Olen ollut harvinaisen koukussa tähän Karin Smirnoffin sarjaan. Huumori on vaikea laji, sanotaan, ja musta huumori se vasta vaikeaa onkin, mutta veljet että janakipon seikkailut on osuneet ja uponneet. Täyttä viittä tähteä koko setti. Harmi ettei ole enää yhtään osaa jäljellä. 

Kunpa janakipon suosion myötä Smirnoffia käännettäisiin lisää suomeksi. Katselin Goodreadsista muita hänen kirjojaan ja esimerkiksi Sockerormen kuulosti sellaiselta jonka voisin lukea. Ruotsiksi kynnys on liian korkea. 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

#2 Kesäparatiisin murhat

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 12 h 23 min

Viisikymppinen tukholmalainen rikoskomisario Peter Vinston oli edelleen sairauslomalla ja viettänyt siitä jo neljä viikkoa Österlenissä tyttärensä Amandan, ex-vaimonsa Christinan ja tämän nykyisen miehen, linnanherra Poppen seurassa. Vinston oli kieltämättä alkanut viihtyä Österlenissä kaikista seudun vioista huolimatta. Hän oli heti Österleniin tultuaan auttanut paikallista poliisia julkkisasunnonvälittäjän murhan selvittämisessä, mutta kaipasi jo kovasti töihin, rikoksia ratkomaan. 

Alkamassa olivat Degerbergien antiikkimessut, jonne odotettiin yli kolmeasataa myyjää ja kilometrin verran kojuja. Antiikki ei Vinstonia kiinnostanut, mutta hän oli pitkästynyt joten mikä ettei, ja Amanda oli sitä paitsi töissä messualueen jäätelökioskissa. Poppe ja Christina sen sijaan aikoivat kulkea messualueen päästä päähän, minkä lisäksi Ruotsin oma Antiikkia antiikkia -ohjelmaa kuvattaisiin Poppen 1300-luvulla rakennetussa linnassa. Sen juontaja Fabian oli Poppen vanha opiskelukaveri ja Fabian olikin tullut hyvissä ajoin heidän vieraakseen. 

”Täällä myyvät kaikki kuolinpesien tyhjentäjistä tavallisiin ihmisiin ja keräilijöihin, jotka ovat harventaneet kokoelmaansa myyntiin”, Christina valaisi ja pysähtyi kojulle, jossa myytiin 1950- ja 60-luvun posliinia. Oli lautasia ja kuppeja, joissa oli värikkäitä koristeaiheita kukista raitoihin ja pilkkuihin. Vinston tunnisti astiaston, jossa oli isoja vihreitä lehtiä.

”Stig Lindbergin astiasto, kertakaikkisesti ikoninen”, Christina selitti ja osoitti teekuppeja, joissa oli mustavalkoiset raidat. ”Noiden nimi puolestaan on Zebra ja ne maksavat tuhat kruunua per kuppi.”

Vinston arveli että useimmilla myyjillä kauppa kävi hyvin. Joka puolella ojennettiin seteleitä ja tehtiin kännykkäsiirtoja. Niiden vastineeksi ostajat saivat sanomalehtipaperiin pakattuja kalleuksia.

Hän näki kauempana Simrishamnin poliisin partiomiehet Svenskin ja Öhlanderin, jotka käyskentelivät ihmisten joukossa. Parivaljakko huomasi hänet ja tervehti. On hyvä että he ovat jalkautuneet ihmisten joukkoon ja näkyvät paikalla, Vinston ajatteli. Antiikkimessujen kaltaisessa tapahtumassa kävi tuhansia ihmisiä ja se veti puoleensa taskuvarkaita.

”Keräiletkö sinä jotain, Peter?” Poppe kysyi.

”Ehkä vain pitämättä jääneitä lomapäiviä?” Christina sanoi merkitsevästi kohottamatta katsettaan kojusta, jossa myytiin suojaruukkuja.

Vinston rykäisi kiusaantuneena piikittelystä.

”Ei, en keräile.”

”Minähän keräilen sikarileikkureita”, Poppe kertoi. ”Kerro ihmeessä, jos näet täällä sellaisia.”

Rikokset eivät valitettavasti jääneet taskuvarkauksiin. Menehtynyt mies oli kuusikymppinen Lennart "Nalle" Persson, Österlenin pahamaineisin kuolinpesien ostaja, antiikkipiirien oma korppikotka. Kun Vinston ja paikallinen nuori tutkija Tove Esping, jonka kanssa Vinston oli tutkinut murhatun kiinteistövälittäjän tapausta, alkoivat yhdessä tutkia Nallen kuolemaan johtaneita syitä, he huomaavat, että lukuisilla ihmisillä oli motiivi päästää kiero mies päiviltä. Yrityksen omisti Nallen vaimo Sussi, ja sekä hänellä että heidän pojallaan Jimmyllä oli omat syynsä vihata miestä. 

Teknisen tutkinnan johtajalla oli tavalliseen tapaansa valkea haalari ja kumihansikkaat. Hän kulki kumarassa ja otti isolla järjestelmäkameralla valokuvia märästä maasta, eteni askel askeleelta.

Vinstonin ja Espingin huomattuaan Borén oikaisi selkänsä ja pudisti tuikeana päätään.

”Oikea hemmetin painajainen”, Borén sanoi. ”En itse asiassa usko että olen ollut pahemmassa rikospaikassa. Kengänjälkiä on jättänyt useampi tuhat ihmistä ja sormenjälkiä myyntiteltan esineissä varmaan samantapainen määrä.”

Hän hieroi kämmenselällä otsaansa.

”Ja minun oli tarkoitus litkiä laatikkoviiniä ja katsella Midsomerin murhia. Nyt on kuitenkin tarpeen omistaa tälle koko ilta ja yö. Viemme koko asuntoauton tekniseen tutkintaan, se on helpointa. Yöksi on luvattu lisää sadetta. Kropan avaus on jossain kohtaa ensi viikon alussa, mutta mietin ettei sillä ehkä ole ihan mahdottoman kiire? Kuolinsyyhän on melko selvä.”

Hän nyökkäsi kohti teräaseen kädensijaa, joka pisti esiin telttakankaasta.

”Onko sotilaspuukossa sormenjälkiä?” Esping kysyi lähinnä jotain sanoakseen.

”Juhlatikarissa”, Vinston korjasi. ”Ja on, kyllä siinä on. Muun muassa minun sormenjälkeni, pahoin pelkään. Pitelin sitä kädessäni vain hetkeä ennen murhaa.”

”Niinpä tietysti pitelit”, Esping huokaisi.

Ensin Vinston näpelöi murha-asetta, sitten hän oli mukana ruumiin löytymisen hetkellä ja otti johdon poliisitehtävässä. Eikö hän koskaan pääsisi Peter Vinstonista eroon?

Messuille oli kerääntynyt lukuisia isompia ja pienempiä antiikkialan tekijöitä, ja pian voitiin päätellä, että Nalle oli surmattu pienen mutta arvokkaan kiinalaisen posliiniastian tähden.

 Eikä Nalle jäänyt antiikkimessujen ainoaksi uhriksi...

Jokin tässä sarjassa ja sen tunnelmassa kiehtoo minua, mutta tätä osaa olisin jonkin verran tiivistänyt. Twistit ja niihin käytetty aika olivat paikallaan, mutta muuten asiat olisivat voineet loksahdella paikoilleen napakamminkin. Yli 12 tuntia on jo aika paljon dekkarille, ja vaatii silloin erityisen kiinnostavaa juonen kieputtelua. Tästä huolimatta tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan parissa.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo: Jenny Hill

WSOY, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 45 min

Jenni Mäki on 48-vuotias, 162-senttinen, kahden lapsen äiti ja nyt myös eronnut nainen. Kahdenkymmenenneljän vuoden ajan hänen nimensä perässä oli liehunut myös hänen miehensä sukunimi, mutta sitten tapahtui se tavallinen tarina: mies petti ja nainen lähti. Jääminen olisi ollut helppoa ja vaivatonta, mutta hän muutti suuresta merenrantatalosta kalustettuun vuokrakaksioon.  

Suuret muutokset saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Se on syy sille, miksi Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Ei siksi, että Jenny Hill olisi hänen pienennetty nimensä, vaan juuri päinvastoin, vahvistukseksi. Ikään kuin y:ksi jatketun i:n kiehkurassa olisi ollut voimaa jota hän tarvitsi.

Jenny Hillin aivoihin on säilötty muistoja ja ajatuksia, hermoradat ovat välittäneet tietoa eteenpäin, polkuja asioiden välille on syntynyt ja niitä on katkennut, ja vaikka sitä on hankala hahmottaa, hyytelömäisen massan sisällä säkenöivät myös tunteet. Näitä asioita ei näe, mutta aivojen välittäjäainemäärät ovat viimeisten vuosien aikana vähentyneet, ja sen takia joskus muistot sekoittuvat ja pärskyvät toistensa päälle tai jättävät jälkeensä hylättyjä uomia.

Tähän vaikuttaa väsymyskin. Jenny ei ole elämänsä kunnossa eikä tilannetta auta se, että hän nukkuu liian vähän ja vatvoo asioita ja muistoja ja kertaa elämänsä tarinaa, ja kaikki tämä yöllinen kääntyily on johtanut loppupäätelmään, että hänen täytyy lähteä ja siksi hän nyt istuu taksissa. Hän tahtoisi olla onnellinen ja että elämä olisi jotenkin helpompaa ja rennompaa, hän tahtoisi olla itselleen kiltti ja ymmärtää itseään, niin neuvotaan joka paikassa mutta se on hirvittävän vaikeaa maailmassa, joka esittää toivomusta ja vaatimusta toisensa perään, asettaa tavoitteita ja pakottaa pinnistelemään, tai siltä hänestä on aina tuntunut, nuoresta asti, ja nyt hän on monella mittapuulla vanha.

Jenny Hillin sisällä kahisee ja soi, mutta koska hän ei ole mikään tyttönen, ääni on erilainen kuin edellisellä vuosituhannella. Se kumpuaa syvempää ja on täyteläisempi ja tuleentuneempi, mutta tällaisen ihanuus on piilotettua, se ei nauti arvostusta arkisessa ulottuvuudessa, jossa kauneus on keskenkasvuista kiinteyttä. Sellainen maailma on, ja sen katse. Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.

Käytyään vuoden terapiassa Jenny sai tehtäväkseen kirjoittaa kirjeitä. Vastaanottajaksi piti kuvitella henkilö, jolle voisi olla aivan oma itsensä, joku jolle voisi olla paljas, rikkinäinen tai surullinen. Joku jolle Jennyn ei tarvitsisi poseerata.

Jennylle tuo joku alkaa olla Brigitte Macron, Ranskan presidentin vaimo. 

Mme Brigitte Macron

Palais de l’Élysée

55 rue du Faubourg-Saint-Honoré

75008 Paris

France

Hyvä rouva Brigitte M.

Kerroin terapeutilleni, että olen aloittanut mutta että en pidä tästä kirjoittamisesta. Hän sanoi, että kirjoita silti. Kirjoita ettet pidä. No, nyt tein juuri niin, eikä se mitään auttanut.

Ehkä voisin alkuun esitellä itseni, vaikka näin: Minulla on nimi, ikä ja ammatti. Minulla on kaksi aikuista lasta ja entinen mies. Minulla on uusi osoite, jonka jo muistan. Minulla on työpaikka ja siellä oma pöytä, ja olen myös tytär ja sisko ja –.

Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole.

Kerro kirjeissä siitä mitä ajattelet, terapeutti sanoi.

Hän on oikeasti aika rasittava.

Kerro vastaanottajalle mistä pidät ja mistä et, mikä väsyttää, mistä raivostut ja mikä ilahduttaa.

En minä osaa, minä sanoin. En pidä huonolaatuisista kynsilakoista, kuka sellaista jaksaa lukea.

Ei kyse ole lukemisesta, Jenny, terapeutti sanoi. Kyse on siitä että sinä sanot sen ääneen, kirjoitat sen näkyväksi.

Minkä sen?

Jenny Hill

Jennyn siskolla Johannalla on yritys, jossa jumalattaret lähettävät tsemppausviestejä kannustavia sanoja kaipaaville naisille. Siskosten tietämättä toisessa ulottuvuudessa heitä (ja meitä?) tarkkailevat avattarina elävät Tähkäpää ja muut disneyprinsessoina tunnetut Grimmin satujen naispuoliset, väärin ymmärretyt henkilöt, joista sadut ovat kertoneet vääristelyä totuutta. Ei mitään prinssejä ole olemassakaan.

Minä olen niitä naisia, jotka tunnistavat omat etuoikeutensa ja osaavat sanoa, missä asioissa ovat kokeneet syrjintää. Ei sellaisessa ole mitään hauskaa, ja tässäkin tulevat vastaan sortavat rakenteet: naisen pitäisi olla suloinen höpsö, joka vähän kikattaa isojen poikien jutuille.

Arvaa, miltä tuntuu olla lasten hupinäytelmän hahmo! Naiivi pikkutyttö, joka uhmaa vaaraa, koska on niin yksinkertainen. 

Mene suorinta reittiä mummolaan, okei selvä – paitsi että poimin vähän »kukkia» siinä matkan varrella. Älä

mene pois polulta, voi en tietenkään – mutta menen kuitenkin. Älä puhu vieraille susille, joo en – paitsi tälle. Älä mene epäilyttävän näköisen henkilön sänkyyn – oho hups, no vahingossa taisin mennä.

Minä tein kaiken sen ja enemmän ja olin aina liikaa.

Vihaan sitä, miten minusta on tehty varoittava esimerkki. Vihaan sitä, miten väkivallalla pelottelu on konventionaalinen tapa opettaa toksisia cis-etuoikeuksia binäärin molemmille ääripäille. Tottele, tai vieras mies voi tuntemattomassa metsässä tunkeutua viattomiin pöksyihisi. Älä ole tyhmä, tai sinut raiskataan. Vihaan sitä, miten minuun viitataan naamiaisasukauppojen pornahtavissa polyesteririevuissa: on höpsö lyhyt hame ja pitkät valkoiset sukat, valkoinen paita ja antelias kaula-aukko, musta korsetti ja hassu punainen huppu, lisukkeena vielä pikkuinen kori käsivarrella. Olen jokamiehen kuuma unelma, ja voin kuvitella, miten asuun sonnustautuvat keski-ikäiset vaimot laittavat vielä hiuksensakin saparoille kahden puolen päätä, että pikkutyttöfantasia olisi täydellisempi.

En kerta kaikkiaan kestä tätä. Siksi on tärkeää, että saat kuulla totuuden.

Sen voi kertoa lyhyesti.

Minulla kesti muutaman ylimääräisen viikon verran valita Jenny Hill luureihini, koska ajattelin ensin, että tällaisia kirjoja, joissa aikuinen nainen lähtee uuteen kasvuun jätettyään petturimiehensä on tusinoittain. Mutta kyllähän Rytisalo osaa kirjoittaa ja teksti on hyvin hiotun oloista. Jenny Hill ei omasta mielestäni kuitenkaan yllä aivan aiempien historiallisten romaanien tasolle, mikä saattaa johtua juurikin edellämainitusta, toisin sanoen pidän esimerkiksi Minna Canthia kiinnostavampana kuin kuvitteellista Jenni Mäkeä. Jos saisin itsekkäästi toivoa, niin soisin hänen paneutuvan johonkin Rouva C:n kaltaiseen aiheeseen, sitten kun on uuden kirjan aika. Rouva C:n ja Jenny Hillin välillä vierähtikin monia vuosia.

Kuriositeettina (alkaakohan tästä tulla tapa...): meillä aterimet ovat tosiaan järjestyksessä "haa-vei-lu". Olin tottunut tuohon järjestykseen lapsuudenkodissa ja pitänyt siitä kiinni koska se näyttää hyvältä, tai niin olen ainakin kuvitellut, että se on vain sattumanvarainen järjestys. En ollut aiemmin kuullut tuollaisesta muistisäännöstä. Ei sentään ha-lus-veit 🙈

Anna Englund: Lautapalttoo

 

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala, 2022

Lukijat: Karoliina Kudjoi, Riitta Havukainen

Kesto: 5h 57min

Elena oli tiennyt mihin ryhtyi, kun meni naimisiin Ilmarin kanssa. Kun joku kuoli, oli arkuntekijällä töitä. Satakunta toppausta sai Elena ommella vuoden mittaan, onneksi sai toisinaan ommella muutakin, liinoja ja röijyjä, olivathan ne mieluisampia. Lapsia heille ei ollut vielä kuulunut, Ilmari toivoo poikaa joka jatkaa isänsä ammattia kuten Ilmari itse teki, Elena tytärtä jolle tahtoisi tarjota enemmän kuin on itse saanut.

Käsityötä arvostaneelle sedälleen tulee arkkua tilaamaan Lydia, oikein Helsingistä saakka. Sellainen erikoinen nainen, supattaa anoppi, tuollaisissa housupuvuissa ne sellaiset kulkevat. Eletään 1930-luvun alkua.

Elena tuntee sisimmässään jotain outoa Lydian kanssa puhuessaan, häpeää yhtäkkiä maalaisuuttaan, eilispäivänä tehtyä lettiään, puheenparttaan. Lydia tuntuu etsiytyvän hänen seuraansa, tulee teettämään vielä palttoonkin itselleen ja vannottaa Elenaa kirjoittamaan ennen kuin Lydia palaa junalla Helsinkiin. Elena onkin Lydiaa saattelemassa, salaa perheeltään tietenkin, samaten kuin salaa Lydialta tulevat kirjeet. 

Kaunis Elena,

Miten sinä voit? Ajattelen sinua aamulla ensimmäisenä kun saan silmäni auki, ja illalla viimeisenä. Siinä välissä on aina kokonainen päivä, joka tuntuu hyvin pitkältä. Hiivit mieleeni jokaisessa hetkessä ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Aamut ovat olleet niin viileitä ja olen käyttänyt palttoota. Sain siitä jo kehuja, kuinka hieno se on. Onko sinulla sukulaisia täällä, joku jonka luokse voisit tulla? Jos ei, niin tietenkin tulet sitten minun luokseni. Kyllä me jotain keksimme, onneksi tämä posti kulkee nopeasti. 

Odottaen, 

Lydia

P.s. Saan valokuviani pian esille erään tutun mesenaatin luokse. Olisipa ihanaa jos pääsisit käymään näyttelyni aikaan.

Elena keksii toisen tavan päästä Helsinkiin: kutomakonekurssin. 

Minulta jäi tämä juttu jostain syystä kesken viime talvena kun kirjan kuuntelin. Pidin kyllä kirjasta, neljä tähteä oli aika selkeä mitä antaa Goodreadsiin. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin olen unohtanut valtaosan yksityiskohdista, joten julkaisen jutunkin tällaisenaan mihin se talvella jäi, fiiliksiä kirjasta en ollut silloin kirjoittanut enempää muistiin. 

Jojo Moyes: Hopealahti

Jojo Moyes: Hopealahti

Gummerus, 2022

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 13 h 43 min

Kathleenin vanhemmat olivat perustaneet hotellin Hopealahteen, rannikolle hieman Sydneystä pohjoiseen, kun paikalla oli ollut vain kauppa ja pari tönöä. Nyt Kathleen itsekin oli jo päälle seitsemänkymmenen ja hotellin pidossa auttoivat seuraavat sukupolvet, jotka raapivat niukkaa elantoa kasaan paitsi hotellista, myös delfiini- ja valassafareista. Kahdesti vuodessa nuo uljaat mutta ekosysteemissään herkät valaat viivähtivät Hopealahdella ja toivat mukanaan turistien avokätisemmät tipit. 

Kauan sitten kun vanhempani kuolivat ja vastuu Hopealahden hotellista jäi minulle, monet neuvoivat minua ottamaan tilaisuudesta vaarin ja nykyaikaistamaan sen, laitattamaan huoneisiin omat kylpyhuoneet ja satelliittitelevisiot kuten Port Stephensissä ja Byron Bayssa oli tehty. Minua vaadittiin myös mainostamaan enemmän ja levittämään sanaa pienen rannikkokaistaleemme kauneudesta. 

Mietin asiaa kokonaiset kaksi minuuttia. Olin lakannut murehtimasta asiakaskatoamme kauan sitten, ja epäilin useimpien Hopealahdessa olevan samaa mieltä. Olimme nähneet naapureidemme rannikolla käärivän suuria voittoja, mutta joutuvan sitten kestämään menestyksen odottamattomat seuraukset: kovan liikenteen, humalaiset lomanviettäjät, loputtoman ajanmukaistamis- ja remontointikierteen. Rauhan menetyksen. 

Ajattelin mielelläni, että olimme saavuttaneet Hopealahdessa aika hyvän tasapainon: turisteja oli sen verran että tulimme toimeen, muttei liikaa, ettei oma elämänmenomme kärsinyt. Olin seurannut vuosikausia, kuinka Hopealahden asukasmäärä nousi kaksinkertaiseksi kesäsesongin aikana ja laski taas talvella. Kiinnostus valasretkiin lisääntyi ajoittain ja saavutti ajoittaisia piikkejä, mutta yleensä kysyntä oli tasaista. Emme rikastuneet, muttei meillä ollut suuria huoliakaan. Sekä me ihmiset, valaat että delfiinit voimme hyvin, ja se riitti useimmille meistä. 

Muutama vuosi aiemmin Kathleenin sisarentytär Liza oli yllättäen tullut Hopealahteen tyttärensä Hannahin kanssa. Turvapaikkaa vailla ollut nainen oli kotiutunut uneliaaseen pikkukaupunkiin, mutta takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pelko, että on lähdettävä nopeastikin eteenpäin. Ennen kaikkea hänen on suojeltava Hannahia joltain, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

Alueen luonnonmukaista rauhaa ja idylliä uhkaa monikansallisen hotelliketjun rantautuminen Hopealahteen. Suuri brittiläiskonserni lähetti Mike Dormerin hoitamaan loppuun maakaupat, jotka tuottavat uuden luksushotellin myötä miljoonia sijoittajilleen. Tutustuessaan Kathleeniin sekä Lizaan ja muihin paikallisiin valastajiin Mike alkoi kuitenkin ymmärtää, että hanke saattaa siinä ohessa tuhota tuon kauniin lahdenpohjukan. Kun Mike vielä huomaa omaavansa tunteita Lizaa kohtaan hän kohtaa isoja eturistiriitoja, mutta kun asukkaille selviää tuleva hanke ja että Mike on sen takana, hän saa yhdessä yössä kaikkien vihat niskoilleen. Ja vaikka Mike haluaisikin suunnata hankkeen uuteen paikkaan, jossa valaat eivät häiriintyisi, niin ison hankkeen pyörähdettyä käyntiin voi yhden miehen olla mahdotonta sitä enää pysäyttää.

Minulle tuli jostain hassusta syystä näistä Hopealahden asukkaista mieleen vanha kunnon Villi Pohjola tv-sarja, vaikka ympäristöstä on varmasti vaikea keksiä yhtäläisyyksiä. 

Kirjassa tuli kätevästi, kuin vaivihkaa juonellisesti mukaan luonnonsuojeluasiat, ja näkökulmia nykyaikaisen suuria voittoja tavoittelevan liike-elämän ja perinteikkään, valaiden ehdoilla toimivan niukan elannon hankkimisen välillä. Kirjassa oli aivan erilainen loppuratkaisu kuin veikkasin, mutta pidin siitä. Pelkäsin että kirja saattaisi olla inan liian romanttinen minulle, mutta ei se sitten ollutkaan, hyvä niin. 

Ann Rosman: Porto Francon vartija

 Ann Rosman: Porto Francon vartija

#3 Karin Adler

Bazar, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 11 h 26 min

Anno 1793 

Agnesia askarrutti kihlajaisjuhlissaan monikin asia. Oliko hänen sulhaseltaan kysytty mielipidettä sen enempää kuin häneltäkään, ja kuka ylipäätään ajatteli, että he kaksi sopisivat yhteen? Että hän olisi paras vaihtoehto Vesen säterin uudeksi emännäksi? Agnes tiesi että hänen elämänsä tulisi suuresti muuttumaan nykyisestä, ja hänelle esitelty kammottava naistensatula jossa hänen tulisi jatkossa ratsastaa, oli vain pieni osa sitä.

Hänen perheensä valmistamia sillejä ja silleistä keitettävää traaniöljyä laivattiin kaukaisiin maihin. Se kaikki oli Agnesista kiinnostavaa, mutta yhtäkkiä isä ei enää kaivannutkaan hänen apuaan tilikirjojen kanssa. Huolehdi sinä vain kapioarkkusi täyttämisestä, isä oli sanonut. Agnes yritti viimeiseen asti puhua isäänsä ympäri avioliittoaikeista, etenkin kuultuaan piioilta, että Väsen edellinen miniä oli hukuttautunut säteritilalla tapahtuneiden asioiden tähden. 

Lopulta Agnes näki vain yhden mahdollisen vaihtoehdon selviytyä kohtalostaan. Niinpä Marstrandin vapaasatamaan ja tapulikaupunkiin myöhemmin rantautuva laiva ei tuonut maihin Agnesta, vaan nuoreksi pojaksi muuntauneen traaninkeittäjän, Agne Sundbergin.

Agnes huokaisi raskaasti. Vatsa kurisi, ja aivan liian suuret saappaat hiersivät jalkoja. Hänestä tuntui kuin hän olisi pukeutunut valepukuun, mutta silti hän yritti miettiä ryhtiään ja kävelytapaansa. Olen nuori mies, Agne Sundberg, tynnyrintekijä. Yksinäinen nainen pidätettäisiin heti. Hänen sukupuolettomasta ulkonäöstään luulisi olevan apua, ja kirkkaasta äänestään huolimatta hänen pitäisi mennä nuorukaisesta. Eikö monilla nuorilla miehillä ollutkin kirkas ääni? Vartalo oli vahva ja ketterä. Leveät hartiat olivat periytyneet äidiltä. Mutta turvattomuus, jota hän tässä Jumalan hylkäämässä paikassa tunsi, oli varattu hänelle naisena.

Ruotsin- ja hollanninkielen taito sekä kokemus kirjanpidosta soivat Agne(si)lle onnekkaana sattumana työpaikan Widellin kauppapuodista, mutta nuorukaisena esiintyminen piti hänet ainaisessa jännityksessä kiinni jäämisestä. Widellin poika ja tuleva kauppaliikkeen oikeutettu jatkaja, joka tuntui pitävän taitavaa, isänsä kehumaa Agnea uhkana, tuntui vaistoavan Agnen olemuksessa jotain epäilyttävää.

Nykyhetki

Karin hälytettiin paikalle, kun

Göteborgin kasvitieteellisen yhdistyksen retkeilijät olivat tehneet karmaisevan löydön. He olivat ottaneet näytteitä pienellä Klöverön saarella sijaitsevasta suosta, ja kairanneet vahingossa esiin myös ihmisen luun. 

Samaan aikaan samaisella Klöverön saarella sijaitsevan Bremsegårdenin tilan perilliset alkoivat nähdä tilan tulevaisuuden eri tavoin. Omistajina oli varsinaisesti kaksi sisarusta, mutta toki heidän läheisillään oli omat vankat mielipiteensä siihen , pitäisikö tila myydä vai ei. Vendela ja hänen teini-ikäinen poikansa Charlie, jolla oli nuoren miehen kipuiluja, asuivat tilalla, samoin kuin vanha Astrid, joka oli siellä syntynytkin. Vendelan veli Rickard sen sijaan oli muuttanut Lontooseen ja rakentanut elämänsä sinne, ja etenkin Rickardin vaimo Jessica ajoi pikaista kauppaa tomerasti. Heillä kun ei ollut käyttöä Bremsegårdenille edes kesäpaikkana. Jessica ei ylipäätään viihtynyt maalla, mitä ei ollenkaan edesauttanut se, että hän oli pahasti allerginen pörriäisille. 

Vendela tajusi että kauppa oli jo mietitty ja suunniteltu valmiiksi. Jessica ja Rickard olivat jopa hankkineet kaikki tilaan kuuluvat paperit. Kyyneleet kihosivat uudelleen silmiin, mutta Vendela puri hammasta, jotta ei olisi paljastanut mitään. Charlie istui hänen vierellään hiljaisena ja jäykkänä. Hänen tumma katseensa siirtyi vuoroin Rickardiin, vuoroin Jessicaan.

”Oletteko ihan oikeasti tosissanne?”

”Voit tietenkin lunastaa meidän osuutemme”, Jessica sanoi.

”Itse asiassa tämä ei kuulu sinulle yhtään, Jessica. Tämä on Rickardin ja minun kahdenkeskinen asia, koska omistamme tilan puoliksi.” Vendela yritti pitää äänensä vakaana. Olivatko he hulluja? Myisivätkö he hänen, heidän lapsuutensa ja Astridin koko elämän? Mitä hän voisi sanoa tai tehdä, niin että he muuttaisivat mielensä? Jokin ratkaisu täytyi olla olemassa.

Ratkaisuja toki löytyy, mutta sitä ennen Klöveröllä tapahtuu uusi murha, ja Karinilla on kaksin verroin selvitettävää. 

Minä olen todella tykästynyt tähän Rosmanin sarjaan. Näissä kohtaa samassa paketissa dekkari ja historiallinen romaani jotka on hyvin kirjoitettuja, sisältöä on paljon muttei liian rönsyilevällä henkilömäärällä, ja kirjan pituuskin on sisältöön nähden passeli. En siis päässyt missään kohtaa pitkästymään, päinvastoin kuuntelin tätä aina kun mahdollista.

Pienenä kuriositeettina: taitavalta piilukkomusketin lataajalta homma hoitui "jopa" alle 2 minuutin. Ei siis mikään ihme, että tuohon aikaan sijoittuvissa elokuvissa asemiehellä on apuri joka ojentaa aina uuden, ladatun aseen kun sillä on kerran tussautettu. Lähitaisteluun niissä oli kätevä pistin. 

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Milla von Plato: Hyvää iltaa

WSOY, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 23 min

90-luvun alun laman iskiessä Maijan vanhemmat erosivat ja isä lähti Saksaan töihin. Omistusasunto myytiin tappiolla ja äiti teki montaa työtä pystyäkseen elättämään tyttärensä. Maija oli siksi pitkät illat yksin kotona, ja välillä äiti tuli kotiin vasta yön pikkutunneilla. Maijalla oli yksin ollessaan toisinaan tapana käyttää lankapuhelimeen asetettua uudelleensoittomahdollisuutta. Tietystä painikkeesta puhelin soittaa uudestaan siihen numeroon, johon sillä viimeksi oli soitettu. Kaikille muille Maija löi luurin korvaan, mutta Ailin, vanhan opettajan kanssa, hän alkoi ennen pitkää jutella. 

Kolmannen luokan syksyllä heillä vaihtui luokanopettaja. Heidät laitettiin istumaan aakkosjärjestyksessä, ja Maija sai viereensä uuden tytön, Emilian. Siihen asti hän oli viettänyt kaikki välitunnit Kirsikan kanssa, mutta vaniljalta tuoksuva Emilia liian isossa neulepuserossaan vetää häntä puoleensa. 

Sinä jouluna uutisissa kerrottiin, että melkein neljäsataatuhatta suomalaista oli työttömänä. Eikä määrä meinannut siihen jäädä. Suomi oli juuri täyttänyt 75 vuotta ja Maija kymmenen, ja työttömien määrä paisui ja paisui.

Joulupöydässä äiti ja isoäiti puhuivat samasta kuin Arvi Lind televisiossa. Kaikkien kansalaisten oli kannettava yhteistä taakkaa.

TV-uutisissa markan kolikon kuva leikattiin moneen osaan säpäleiksi ja sanottiin, että kaikki oli riistäytynyt käsistä: räjähtävällä vauhdilla nousevat korot ja velat, jotka runnoivat koko Suomea.

Emilian luona uutisia ei katsottu, mutta Maijan kotona äiti saattoi kiiruhtaa uutisten alettua olohuoneen sohvalle vaikka keltaiset kumihanskat ja tiskiharja käsissään niin, että lattialle tippui vaahtoa. Äiti sähisi Maijan hiljaiseksi, lähetys alkoi aina samalla tavalla. Valtava valkoinen pallo nousi eri väreissä säteilevän meren keskeltä ja mahtipontinen musiikki täytti olohuoneen. Sitten Arvi Lind sanoi: »Hyvää iltaa.»

Arvi Lind sanoi aina niin, vaikka koskaan ei voinut tietää, oliko ilta hyvä. Elettiin Suomen sotien jälkeen pahinta kriisiä, hyvän illan jälkeen saattoi seurata mitä tahansa. Kerran eräs uutisiin haastateltu mies kertoi, että työttömyys oli kuin paha uni, joka ei loppunut.

Kun Maija oli luokkatovereineen koulussa kysynyt opettajalta, mitä tämä toivoi joululahjaksi, opettaja oli sanonut toivovansa ainoastaan, että Suomi lähtisi taas nousuun.

Aikuisena Maija on ammatiltaan kätilö, joka työssään sairaalassa kokee ikävällä tavalla taloudellisten supistusten seuraukset. Lapsuudestaan Maija on ottanut opikseen tiettyjä asioita. Hänellä on aina tilillään taloudellisena turvana kolmen kuukauden palkan verran rahaa.

Oli lapsuus jättänyt häneen muitakin jälkiä. Maija tapaili Reiniä, ja sellainen riitti hänelle. Ei Maija edes tiennyt voisiko tottua sellaiseen elämään, että joku olisi kotona odottamassa, kun hän tulee töistä. Siihen, että jotakuta todella kiinnostaisi mitä hän teki, tai missä liikkui. Sellaiseen Maija ei ollut tottunut.

He olivat päätyneet sänkyyn ensimmäisenä yhteisenä yönä, vaikka mitään ei ollut pitänyt tapahtua. Se oli ollut täysin suunnittelematonta ja jälkikäteen Maija oli miettinyt pitkään, mitä oli mennyt tekemään. Osa hänestä mietti sitä edelleen.

Elämä Reinin kanssa oli hyvää, tarpeeksi hyvää heille molemmille – Maija arveli – ja siksi he olivat jatkaneet yhdessä useamman vuoden. Ei Reini ollut Maijan räiskyvin rakkaustarina, eikä hän ollut lainkaan sitä, mitä Maija joskus oli ajatellut elämästään tulevan. He eivät hitsautuneet yhteen, eivätkä tunkeutuneet toistensa jokaiseen sielun ja ruumiin sopukkaan. Reinin kanssa oleminen oli jotakin muuta kuin kaikki aiempi, ja se jokin muu oli rauhallista.

Lapsuuden turvanhakukuvio Ailin kanssa oli kiepsahtanut nurinpäin. Oli ollut pitkä aika, jona he eivät olleet tekemisissä. Nykyään Maija ei voinut olla vastaamatta, vaikka Aili soitti aamuyöllä, vaikka kesken hänen työvuoronsa. Muistisairas vanhus oli saattanut kaatua, tai mitä jos sattuisi tulipalo. 

Sohvalla Maija kahmaisi Ailin keveät jalat syliinsä ja alkoi painella varovasti varpaita, päkiöitä, jalkapöytää ja kantapäitä. Kävelyn jälkeen Ailin jalkoja särki.

Aili sytytti savukkeen. Tupakan haju, joka oli tiukasti tarttunut kaikkiin pintoihin, vaikka Aili väitti tupakoivansa yleensä parvekkeella ja tuulettavansa tehokkaasti, muistutti Maijaa lapsuudesta. Kotona kirjoituspöydän ja tietokoneen takaa, hermostuneesti piippaavan faksin ja rätisevän laskukoneen keskeltä, oli noussut savupilvi, kun isä teki töitä.

Maija tiesi, että Aili sai huomautuksia tupakoinnista. Kerran Maija oli sattunut olemaan kylässä, kun Ailin ovikello oli soinut. Ovella seissyt mies oli esittäytynyt hallituksen jäseneksi ja selittänyt Ailille uudesta, valmistelussa olevasta tupakkalaista.

»Jos ei haittaa muuten saada poistettua», mies oli sanonut.

»Taloyhtiö voi hakea viranomaisen määräämää tupakointikieltoa.»

Keskustelu oli kuulostanut siltä, ettei se ollut ensimmäinen laatuaan.

Mutta Aili ei ollut välittänyt. Vanhetessaan Aili ei ehkä aina edes muistanut, mutta oli syy mikä hyvänsä, hän teki kuten halusi. Hän työnsi postiluukusta tipahdelleita huomautuksia mainoslehtisten väliin ja ne päätyivät suoraan paperinkeräykseen. Digitaaliseen muistitauluun rapussa hän ei edes vilkaissut.

»En minä ole mikään haitta», Aili sanoi ja väitti suorittavansa tuuletuksen huolellisesti.

Mutta Maija pelkäsi, että Aili vielä joskus unohtaisi painaa savukkeensa sammuksiin.

Hän avasi parvekkeen oven. Pöydällä oli kaatuneena suuri saviruukku. Tumppeja ja tuhkaa oli levinnyt pöytäliinalle, kaatuneen ruukun viereen ja matolle pöydän eteen. Termospullo, jonka lasinen sisäosa oli lattialla säpäleinä, makasi märkien tupakannatsojen vieressä. Parvekkeella haisi ummehtuneelle. Mitä ihmettä Aili oli ollut tekemässä täällä pimeässä sateessa puoli viideltä aamulla? Maija katseli ympärilleen kuin löytääkseen vastauksen.

Hän haki sisältä rikkalapion ja harjan.

Siivottuaan parvekkeen Maija auttoi Ailin vuoteeseen. Hän napsautti makuuhuoneen lukulamppuun valon.

Aili hiiviskeli kodissaan huoneesta toiseen vaatteissa, jotka pysyivät yllä päivä päivältä huonommin. Lapsena Maija oli ajatellut, että kaikki mummot olivat sellaisia kuin Aili nyt. Siksi hän oli ymmärtänyt sen Ailistakin heti. Kaikkien mummojen silmissä asui sama kaipaus. Kaikki mummot kotoisin sieltä, mitä ei enää ollut.

Milla von Platon esikoisromaani pureutuu 1990-luvun lamaan ja sen seurauksiin, jotka eivät oikeastaan koskaan täysin kadonneet, vaikka taloudessa nähtiin parempiakin aikoja. Maijan ja Ailin vuosikymmeniä kestänyt ystävyys on kaunis asia. Lyhyen kirjan sivuille mahtuu siitä huolimatta monia ikäviä tapahtumia, joista Emilia saa kärsiä vielä paljon Maijaa enemmän. 

Iloa tyttöjen elämään toi muun muassa Kauniit ja Rohkeat -sarjan Carolinen (näyttelijä Joanna Johnson) vierailu Helsingissä keväällä 1993. 

Suomessa vallitsikin silloin melkoinen Kaunarit-hysteria joka kesti kymmenkunta vuotta, ja aluksi manageri Hessu Reijonen kierrätti sarjan tähtiä ympäri Suomea. 

Minulle jäi kirjan päätyttyä sellainen tunne, että se loppui ennen kuin pääsi kunnolla vauhtiin. Tai ehkä se olin minä joka aloin päästä kirjan vauhtiin, kun se sitten otti ja loppui. Joka tapauksessa 90-luvun muistelot maistuvat minulle hyvin, ja osittain siksi, osittain henkilöiden itsensä takia, olisin antanut kirjalle tilaa kasvaa isompiin raameihin.  

 

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

 

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

Gummerus, 2022

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 12 h 2 min

Malibuun tullessa voi nähdä kyltin jossa lukee: 27 mailia luonnonkauneutta. Pacific Coast Highway halkoo maakaistaletta vuorten ja rosoisen rantaviivan välissä, jolle kristallinsiniset aallot lyövät. Malibu on kuitenkin kuivaa ja tulipaloille otollista, ja niitä onkin ollut siellä lukuisia kertoja. 

Elokuun 1983 tulipalo sai alkunsa Nina Rivan talosta, jonne oli kerääntynyt useampi sata juhlavierasta. Juhlat on toinen kirjan kahdesta tarinalinjasta ja sitä seurataan yhden vuorokauden ajan. Toinen on Rivan perhe, jonka vaiheita seurataan kaukaa 1950-luvulta lähtien.

Legendaarisen laulaja Mick Soton neljä lasta ovat hekin kuuluisia. Nina on heistä vanhin ja juhlia emännöidessään hänkin on vasta kahdenkymmenenviiden, mistä huolimatta hän oli viime aikoina ollut otsikoissa enemmän avioeronsa kuin malliuransa tähden. Hänen tuleva ex-miehensä, kaiken urallaan jo voittanut tennisammattilainen Brandon Randall, oli jättänyt hänet toisen tennispelaajan, Carrie Soton takia. 

Nina oli aina haaveillut ostavansa samanlaisen talon kuin se, missä hän sisaruksineen oli varttunut Old Malibu Roadilla. Se oli osin paalujen varaan rakennettu, meren ylle kurottuva vanha ja jo vähän rähjäinen rantahuvila. Nina muisteli kaiholla suolaisen meriveden roiskeita ikkunoissa, lattiaa joka lepäsi ruostuvan metallin ja puolilahonneen puun varassa. Hän halusi seistä kuistilla ja katsella nousuvettä, kuulla aaltojen iskevän rantaan jalkojensa alla. 

Mutta Brandon oli halunnut asua kalliolla. 

Siksi Brandon oli ostanut heille tämän lasista ja betonista rakennetun talon Point Dumen kallioniemekkeeltä. Tslo seisoi niemekkeellä parisenkymmentä metriä rannan yläpuolella ja alas kiviä vasten murtuvien aaltojen luokse vei jyrkkä polku ja portaikko. 

Nina kuunteli veden ääniä eikä avannut silmiään. Miksi olisikaan avannut? Ei ollut mitään nähtävää.

Brandos ei ollut vuoteessa hänen vieressään. Brandon ei ollut koko talossa. Brandon ei ollut edes Malibussa. Hän oli vaaleanpunaiseksi rapatussa, vehreiden palmujen ympäröimässä Beverly Hills hotellissa. Luultavasti - kun kerran oli vasta varhainen aamu - hän oli unissaan kietonut kätensä Carrie Soton ympärille. Kun Brandon heräisi, hän varmaankin siirtäisi karhumaisen suurella kädellään Carrien hiukset sivuun ja suutelisi häntä niskaan. Sitten molemmat alkaisivat luultavasti pakkailla tavaroitaan ja valmistautua Yhdysvaltain avoimiin.

Yök.

Kit oli sisaruksista nuorin, kahdenkymmenen. Hän valmistautui kolmanteen vuoteen Santa Monica collegessa ja asui edelleen samassa rantatalossa jossa oli syntynytkin, nukkuen edelleen lapsuutensa sängyssä. Illat ja viikonloput hän oli töissä perheravintolassa, vapaahetket hän surffasi lähirannoilla ja hän oli taitava laudalla. Häntä ei oltu koskaan suudeltu mikä vaivasi häntä, mutta vielä enemmän häntä myllersi se, miksei vielä kukaan poika ollut saanut häntä tahtomaankaan enempää. 

Ninan ja Kitin veljet Jay ja Hud(son) olivat menestyneitä surffareita ja heidän kuvansa olivat olleet lukuisia kertoja Surfer's Monthlyn kannessa. Hud myös kuvasi Jaytä; he olivat hyvä tiimi ja kiersivät yhdessä kilpailumatkoilla ympäri maailmaa. Veljesten väliin oli kuitenkin mahdollisesti iskeytymässä kiila, nimeltään Ashley.

Rivan sisarusten juhlaperinne oli alkanut muutama vuosi sitten pienestä lähipiirin illanvietosta kasvaen yhtäkkiä satojen julkisuuden henkilöiden partyiksi, kauden päättymisen juhlaksi johon tultiin näyttäytymään, toisaalta yhtä hyvin siksi, että pääsi sanomaan olleensa paikalla "silloin kun...". 

Kello löi seitsemän, ja Vanessa de la Cruz, Kitin paras ystävä saapui ensimmäisenä vieraana Ninan talolle. Pysäköintipalvelusta tultiin heti ottamaan vastaan hänen autoaan, kun hän nousi siitä. 

Vanessalla oli taivaansininen teepaita ja siinä vyötäröllä vyö, valkoiset shortsit ja valkoiset korkokengät.

Hän oli tupeerannut hiuksensa päälaelta ja reunustanut silmänsä mustalla kajalilla. Tyyli oli varastettu Heather Locklearilta, jolla oli ollut täsmälleen samat vaatteet, meikit ja kampaus Los Angeles Magazinen kannessa kuukautta aiemmin. 

Se oli tuntunut hyvältä ajatukselta aina tähän hetkeen asti, mutta nyt hän tajusi, että myös Heather Locklear saattaisi tulla juhliin. Ja mitä hän sitten tekisi?

Pysäköintipalvelun mies ojensi kätensä ottaakseen Vanessan avaimet.

"Tuota... voin kyllä pysäköidä itsekin", Vanessa sanoi. "Jos siitä on vähemmän vaivaa."

"Se on minun työtäni", mies sanoi ja otti avaimet varovasti häneltä.

Vanessa katseli AMC Eaglensä perään miehen ajaessa sillä pois. Hänestä tuntui yhä oudolta, että Rivan sisarukset olivat nyt rikkaita. Hän muisti, miten käydessään Kitillä valoja ei joskus saanut pitää päällä, koska Rivan perheen täytyi säästää sähköä. Nyt häntä melkein pelotti, olivatko hänen kenkänsä tarpeeksi hienot. Vaikka eipä toisaalta kukaan heistä, etenkään Kit, olisi huomannut tai välittänyt mitään. 

Vanessa astui etuovelle ja nosti kättään koputtaakseen. Häntä oli alkanut hermostuttaa. Aina ennen hän oli näissä juhlissa vetäytynyt syrjään ja istunut Kitin kanssa nurkassa vääntämässä vitsiä muista vieraista. Nyt hän kuitenkin halusi tehdä vaikutuksen Hudiin. Ehkä Hud tänä iltana viimein huomaisi hänet. 

Hän napautti ovea rystysillään ja soitti kelloa.

Ovi avautui, ja siinä seisoi Hud. Vanessa oli varma, että Hud muuttui päivä päivältä aina vain komeammaksi, ja se oli hänestä musertavan kamalaa. 

Kun Mick Riva oli vuonna 1956 kohdannut June-nimisen tytön, tämä oli ollut vain 17-vuotias rantaravintolaa pitävien vanhempiensa ainokainen. Hänen tulevaisuutensa oli sitä myöten lukkoon lyöty ja vanhemmat vannottivat häntä tarkoin valitsemaan valitsemaan pojan, joka tahtoisi jatkaa ravintolaa. Mutta June halusi elämältään enemmän, ja hän valitsi nuoren, lupaavan laulajan.

Malibu oli silloin vielä pienehkö kalastajakylä, jossa oli vain yhdet liikennevalot. Rannoille olivat ilmestyneet ensimmäiset surffarit ja bikinit alkoivat tulla muotiin. Sellaiset Junekin oli tippirahoilla ostanut ja piti niitä visusti piilossa äidiltään joka ei olisi kuuna päivänä antanut hänen näyttäytyä rannalla moisissa hepeneissä. Mutta näyttäytyä June halusi, ja kun Mick ratsasti aalloilla ja hymyili hänelle, June hymyili takaisin. Seuraavien kolmen kuukauden ajan Mick vei häntä ajelulle ja ravintoloihin, kunnes kosi. Mickillä oli kaunis ääni ja hän halusi laulajaksi. June uskoi, että hänestä tulisi tähti, ja June tiesi. Tähteys toi valitettavasti mukanaan paljon muutakin kuin neljän lapsen verran perheonnea. 

Junen toisen lapsen laskettu aika oli vuoden 1959 elokuun 17. päivä. Aivan keskellä kiertuetta, jolle Mick oli lähtenyt heti, kun hänen esikoislevynsä Mick Riva: Main Man ilmestyi. 

June ja Mick olivat riidelleet kiertueen ajankohdasta koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan. June oli vaatinut Mickiä lykkäämään kiertueen loppupuolta. Mick oli väittänyt ettei se ollut mahdollista. 

"Tämä on minun tilaisuuteni", Mick sanoi Junelle yhtenä iltapäivänä, kun he seisoivat pihassa katselemassa vetäytyvää vuorovettä. Nina oli päiväunilla, ja molemmat yrittivät puhua hiljaa. "Ei tilaisuutta voi lykätä."

"Tämä on sinun lapsesi", June sanoi. "Ei lastakaan voi lykätä."

Juhlat Malibussa oli Goodreadsin Historiallinen fiktio -kategorian ylivoimainen ääniharava ilmestyessään englanniksi vuonna 2021. Enkä ihmettele, sillä kirja on koukuttava lukuromaani jolle annan itsekin yhtään epäröimättä täydet viisi tähteä. Pidin sitä paljon, paljon parempana kuin Jenkins Reidin Suomessakin paljon luettua ja kehuttua Daisy Jonesia.

Olin luullut kirjaa aivan väärin puhtaasti viihderomaaniksi, kiitos sen käännösnimen joka saa sen kuulostamaan romaaniksi kirjoitetulta Dynastialta, sijoittuuhan se vielä samaan aikakauteen ja kyllä ainakin Heather Locklear Ninan juhlissa näyttäytyikin.

Ensimmäinen osa, jossa kerrotaan vanhempien elämänvaiheita sekä sisarusten kasvua ilman isää ja aina vain tiiviimmin viinapulloa halailevan äidin kanssa varttuen, sekä suurin osa siitä miten juhlia edeltävään päivään on edetty, rakentuu pitkälti sisarusparven väliseen dynamiikkaan. Ennen kaikkea se on Ninan selviytymistarina. 

Kun toisen osan alussa ymmärsin, että se käsittelee puhtaasti juhlayön tapahtumia, ajattelin että voi ei, nyt alkaa tylsempi osuus, mutta eikö mitä, Jenkins Reid on osannut pyöritellä sekä nuoriksi aikuisiksi kasvaneita päähenkilöitään että suuresta massasta esiin poimimiaan vieraita koukuttavasti niin, että mielenkiinto pysyy tiiviinä ja koko ajan takaraivossa väreilee kysymys: mistä se tulipalo syttyy?! 

Juhlat Malibussa toi mieleeni esimerkiksi Paperipalatsin ja Liane Moriartylta lukemiani kirjoja . Se on ehdottomasti alkuvuoden koukuttavin kuuntelemani kirja. 

Sain juuri käsiini mielenkiinnolla odottamani, kesäkuussa suomeksi ilmestyneen Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joka minulla oli suunnitteilla kuunnella jo englanniksi kunnes huomasin että se käännetään. 

Jenkins Reidin kirjojen henkilöt näyttäytyvät hauskasti sivurooleissa toistensa omissa kirjoissa. Esimerkiksi tässä kirjassa pienessä sivuroolissa olevalla Carrie Sotolla on oma kirjansa Carrie Soto is back ja Evelyn Hugon seitsemästä aviomiehestä Mick Riva on kolmas. Evelyn Hugon sivuille heittäydynkin suurin odotuksin, sillä Jenkins Reid hallitsee kiinnostavat juonenkieputtelut.

P.s. Löysin Heather Locklearin kuvan josta Vanessa kopioi tyylinsä Ninan juhliin. Niin kasaria! Vyökin piti olla juuri noin 😉

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kustantamo S&S, 2022

 Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 4 h 2 min

Eletään 1930-luvun loppua ja Tove kokee monta ensimmäistä kertaa. Ensimmäisistä ensimmäisin oli palveluspaikka perheessä jonka vanhemmista hän ei pitänyt, ja jossa oli määräilevä pikkupoika. Tove lopetti perheessä kesken ensimmäisen työpäivän, koska onnistui ylimalkaisilla ohjeilla naarmuttamaan heidän flyygelinsä. Sen jälkeen hän aloitti täysihoitolassa tehden 12-tuntisia työpäiviä. Taas häntä arvosteltiin: eikö äitinne ole opettanut teille mitään? Töiden jälkeen hän oli niin väsynyt, ettei edes vapaana iltapäivänään jaksanut käydä kirjastossa, saati kirjoittaa runoja. 

Hänen nuorempana tapaamansa Socialdemokratenin toimittaja herra Brochmann, joka oli kehottanut häntä palaamaan runojensa kanssa muutaman vuoden kuluttua, oli kuollut, ja Toven mahdollinen runoilijuus oli jäänyt vaille tukijaa. Ystävänsä Ruthin kautta hän kuitenkin tutustui vanhaan antikvariaatinpitäjään, herra Kroghiin, joka näytti arvostavan hänen kiinnostustaan kirjallisuuteen. 

Kysyn saisinko katsoa vähän kirjoja, ja kun herra Krogh kuulee että haluan mieluiten lukea runoja, hän näyttää minulle missä ne ovat. Otan umpimähkään käteeni niteen ja avaan sen. Luen lumoutuneena ja onnellisena:

- kannut täytetty viinillä,

hämärän verhoama maa.

Baudelaire. Pahan kukat, luen nimiölehdeltä. Menen herra Kroghin luo ja kysyn miten nimi lausutaan. Hän kertoo sen minulle ja sanoo että voisin lainata kirjan, jos lupaan palauttaa sen. Lupaan ja menen taas pöydän ääreen. Vasta nyt näen, että herra Krogh on aamutakkisillaan. Hän saa taas yskänkohtauksen, muuttuu sen aikana tulipunaiseksi ja pyytää henkeään haukkoen, että Ruth takoisi häntä selkään. Takoessaan häntä Ruth hymyilee minulle, mutta en hymyile takaisin. Herra Kroghin ja minun välillä on sanaton sopimus jollaista en muista ennen kokeneeni kenenkään toisen ihmisen kanssa. Toivon palavasti että hän olisi isäni tai setäni. Ruth huomaa sen ja vääntää kiukkuisesti suupielensä alaspäin. Minun pitää lähteä kotiin, hän sanoo nyrpeänä, minun on tavattava Ejvind. Kun olemme lähdössä, herra Krogh yrittää suudella Ruthia, mutta Ruth kääntää sievät kasvonsa pois, ja minun käy herra Kroghia sääliksi. Minulla ei olisi mitään suutelemista vastaan, mutta hän vain ojentaa kätensä ja sanoo: saat lainata minulta mitä kirjoja tahansa, kunhan palautat ne.

Ehkä hänestä sittenkin voisi tulla runoilija, ehkä hänen ei olisikaan pakko taipua äidin tahtoon mennä naimisiin "ammattimiehen" kanssa. 

Täysihoitolan jälkeen Tove tahtoi helpompaan työhön ja sai paikan konttorista. Nuoresta konttorilaisesta tuli hänen ensimmäinen poikaystävänsä, mikä tarkoitti muun muassa ensimmäistä käyntiä elokuvissa. 

Eräänä päivänä vanhemmat kertoivat Tovelle, että he muuttavat pian pois työläiskorttelista. Isä oli taas kerran jäämässä työttömäksi, eikä hän tiedä miten kalliimpi vuokra saadaan maksetuksi, mutta äiti on positiivinen.

Höpsis, äitini sanoo tiukasti. Tovehan maksaa kaksikymmentä. Kauhistun ajatuksesta että he rakentavat tulevaisuuttaan minun vuokranmaksuni varaan. Sitä heidän ei kannattaisi tehdä, ei varsinkaan laatia suunnitelmiaan selkäni takana. Kysyn miksi he eivät ole kertoneet minulle muutosta aiemmin, ja äitini sanoo että he halusivat yllättää minut. Asunnossa on kolme huonetta, ja minä saan oman. Lisäksi se on kadun puolella, niin että ikkunoista näkee mitä kadulla tapahtuu. Ilahdun silti vähän, sillä olen aina haaveillut omasta huoneesta. Mitä pirua, isäni ärähtää, mitä hän omassa huoneessaan tekee? Pureskelee kynsiään vai pyörittelee räkäkokkareita? Suutun kun isäni ei tiedä mitään omista lapsistaan. Ja kun suutun, sanon aina jotakin mitä saan katua. Haluan lukea, sanon, ja kirjoittaa. Isäni kysyy mitä helvettiä aion kirjoittaa. Runoja, huudan. Olen kirjoittanut monta runoa, ja kerran eräs toimittaja sanoi että ne ovat loistavia. Siinä näet, isäni sanoo ja hieroo kasvojaan isolla kädellään. Tyttö ei ole täysipäinen. Oletko tiennyt että hän touhuaa tuollaista? En, äitini sanoo lyhyesti, mutta se on hänen oma asiansa. Jos hän aikoo kirjoittaa, totta kai hänellä on oltava oma huone.

Tove odotti kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä. Hän aikoi hankkia kunnon työpaikan eikä olla vain huonopalkkainen harjoittelija. Silloin Tove ja hänen paras ystävänsä Nina aikovat juhlia koko yön, eikä vain iltakymmeneen. Ja silloin Toven on vihdoin päästävä neitsyydestään, joka Ninan mielestä oli jo suorastaan skandaali. 

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu 1967 ja kolmas 1971, suomeksi ne saatiin yllättäen 2021-22. Ennen näitä, jo 1950, suomennettiin '40-luvulla kirjoitettu Lapselle on tehty pahaa, sekä 1960-luvulla jokusia novelleja. 

Ditmlevsenin kirjasta Gift (tarkoittaen naimisissa) on tehty (vai on tekeillä?) tv-sarja. Kirjassa hän kertoo neljästä avioliitostaan. Olisi hienoa saada enemmän Ditlevseniä suomennettuna, sillä trilogiassakin aikakausi tulee hyvin esille ja kun se on kokijan kirjoittamaa, on siinä aina erilainen tunnelma kuin nykyhetkessä elävän kirjailijan. Sitä paitsi hänellä on kiinnostava tyyli kirjoittaa.

Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

 Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus

#2 Harbinder Kaur tutkii

Tammi, 2023

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 11 h 44 min

Kotiavun Natalka oli löytänyt Peggy Smithin, 90, kuolleena huoneistostaan Seaview Courtissa. Kaksi päivää myöhemmin, löydettyään Peggyn käyntikortin, hän oli mennyt poliisin puheille. . 

Peggyn poika Nigel oli pyytänyt Natalkaa pakkaamaan kaikki äitinsä tavarat, sillä hän halusi myydä asunnon mahdollisimman pian. Natalka oli aloittanut kirjoista, joita oli paljon. Ne olivat kaikki dekkareita, ja Natalka huomasi, että moni oli joko omistettu rouva Smithille tai hänet oli mainittu kiitoksissa. Natalka oli löytänyt myös käyntikortin, jonka mukaan Peggy oli murhakonsultti. Mitä se tarkoittikaan, Natalkassa oli herännyt epäilys, että vanha rouva itse oli nyt murhattu

Benedict oli pappisseminaarin jälkeen päätynyt munkiksi luostariin. Kun hän oli lähtenyt sieltä pois, monet olivat luulleet hänen uskonsa hylänneen hänet, mutta Benedict oli edelleen uskossa vahva. Hän vain oli huomannut kaipaavansa myös kuolevaista rakkautta; hän halusi naimisiin ja perheen.

Hän oli yllättynyt, etteivät asiat olleetkaan niin yksinkertaisia. Hän oli perustanut rantapromenadille kahvilan ja sai siitä toimeentulon, mutta vielä kaksi vuotta myöhemmin hän ei ollut käynyt edes treffeillä. Ainoa nuorempi nainen kenet hän tunsi, oli Natalka.

Kun Natalkan poliisiasemalla käynnin jälkeen Peggyn asuntoon murtauduttiin aseella uhaten juuri kun Natalka ja Benedict olivat siellä käymässä, Harbinder Kaur sai jutun tutkittavakseen. Varas oli vienyt yhden tietyn kirjan ja poistunut saman tien.

Natalka oli opiskellut kotimaassaan matematiikkaa, ja teki nyt kotiavun työnsä ohella bisnestä bitcoineilla. Hänellä oli oma rahasto ja sen tilillä jo puoli miljoonaa dollaria. Hänellä oli kuitenkin oli viime aikoina ollut ikävä tunne, että häntä seurattiin, ja pelkäsi että nuo seuraajat olivat hänen maanmiehiään, ukrainalaisia jotka tahtoivat hänen rahansa.

Peggyllä oli kirjahyllyssään pitkä rivi tunnetun kirjailijan, Dex Challonerin jännäreitä. Mieheltä oli juuri ilmestymässä uusi dekkari nimeltään Pilvenpiirtäjämurha. Peggyllä oli ollut yöpöydällään sen ennakkokappale, jota hän oli ilmeisesti ollut lukemassa. Kirjan välistä oli löytynyt uhkaavan tuntuinen viesti: Et pääse meitä pakoon. Kun Dex Challoner sitten murhataan, Harbinder Kaur alkaa tutkia tapauksia, joilla näyttäisi olevan selvä yhteys. 

En pitänyt sarjan ensimmäisestä osasta ollenkaan niin paljon, kuin rakastamastani Ruth Gallowaysta. Tästä toisesta kirjasta pidin vielä vähemmän kuin ensimmäisestä. Se johtuu osittain juonesta, osittain varmasti siitä, etten oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Natalkaa muuten kutsuttiin ainakin kerran aivan kirjan loppupuolella Natashaksi.

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

Tammi, 2023

Lukija: Anniina Piiparinen

Kesto: 10 h 38 min

Aina Varjoranta oli perinyt vuosi sitten menehtyneeltä äidiltään koiran, spanielin ja puudelin sekoituksen (kenties nykypäivänä niin muodikkaan cockapoo-designin?), nimeltään Mr Spunk. Aina otti iäkkään koiraherran mukaansa ohjatessaan äitinsä aidosti retron kleinbussin pois Helsingistä, kohti uusia elämän haasteita. 

Elämä antaa ja kantaa, kun sen antaa kantaa, oli äidillä ollut tapana sanoa. Syöpä oli kuitenkin vienyt äidistä voiton, ja Aina ikävöi häntä edelleen kovasti.

Aina oli ammatiltaan psykologi, mutta oli jättäytynyt pois työstään äidin sairastuttua, eikä pystynyt jatkamaan työssään, ei ainakaan vielä. Niinpä kesätyöpaikka kirjastonhoitajana maaseudun rauhassa, Kielokoskella lähellä Jyväskylää, oli juuri se mitä hän kaipasikin. 

Ainan yhteistyö pomonsa, Kielokosken kyläyhdistyksen puheenjohtajan Peppilotta Tarkiaisen kanssa alkoi väärällä jalalla, eikä sitä auttanut alennustila, johon kirjasto oli päästetty. 

Peppilotta johdatteli Ainan keittiötiloista talon suurimpaan saliin. Sinne pääsi myös suoraan kirjaston toisesta ovesta. Aina pysähtyi järkytyksestä ovenpieleen. Ei ollut mitään oikeaa kirjastoa. Hyllyt oli raahattu seinien viereen limittäin ja lomittain niin tiiviisti, ettei niiden ääreen päässyt kukaan, ei ainakaan katsomaan kirjoja.

– Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?

– Minähän kerroin, että täällä on tehty hieman uudelleenjärjestelyjä niiden ilmoituksessa näkemiesi kuvien ottohetken jälkeen.

– Kuinka entinen kirjastonhoitaja on sallinut tämän tapahtua?

Epätoivo alkoi hiipiä Ainan ääneen. Peppilotta kohotti kulmiaan, hän ei selvästi pitänyt sanasta sallia. Salliminen oli tässä kylässä varattu hänelle. Muiden tehtävänä oli sopeutua.

Kirjaston oli pitänyt tehdä tilaa muille toiminnoille, ja Peppilotta teki selväksi, että Ainan virka oli vain muodollinen. Ainan ihmetellessä, että Kielokoskelle ylipäätään oli palkattu uusi kirjastonhoitaja, kävi ilmi, että aikaa sitten ruukinjohtajan kanssa solmittu vuokrasopimus edellytti kirjastonhoitajaa, vaikkei moista Peppilotan mielestä alkuunkaan tarvittu. Kylä ei tarvinnut kirjastoa vaan tilan zumballe ynnä muille jumpille.

Ainassa oli kuitenkin äidiltä perittyä sitkeyttä. Niinpä hän raivasi tiloja ja parin innokkaan asiakkaan myötä, jotka molemmat olivat eskari-ikäisiä lapsia, hän tutustui näiden vanhempiin. 

Maijan äiti Katja oli paluumuuttaja, jonka kaltaista uskoa valavaa ystävää Aina olikin kaivannut taisteluun Peppilottaa vastaan. Paavon isä Mauno taas oli kesäteatteriporukan mukana Kielokoskelle töihin tullut lavastaja. Paavon äiti oli kuuluisa näyttelijä, joka töidensä takia oli pitkiäkin aikoja poissa kotoa. 

Mauno oli alussa selvästikin flirttaillut Ainalle, mutta sen jälkeen kun Paavo täräytti Ainalle, että vanhemmat riitelivät usein, mies oli ollut kummallisen pahalla tuulella. 

Maunolla ja näytelmän ohjaajalla Joonas Vallalla oli kireät välit ja jatkuva sanasota päällä. Ainalle Joonas flirttaili hyvinkin avoimesti, eikä jäänyt epäselväksi että Joonas halusi Ainasta kaiken. 

Ainalla oli siis vientiä, mutta vielä pitäisi päättää, kuka miehistä on se oikea. Siinä ohessa Aina teki hieman salapoliisin hommia, ja sai selville yhtä sun toista omasta menneisyydestään. Ainan äiti kun ei ollut koskaan aivan suoraan kertonut tyttärelleen tämän isän henkilöllisyyttä. Yllättävä yhteys löytyi myös oikuttelevaan Peppilottaan. 

Unohdettujen unelmien kirjasto tarjosi erityyppisen chick litin kuin perinteiset kirjalliset maalaiskomediat, eli vaikka maalla oltiinkin, ei kuitenkaan Jylhäsalmi-tunnelmissa. Erilaista oli myös se, että Ainalla oli salaisuuksia tutkittavanaan ja kirjasto käytännössä uudelleen avattavaksi, joten oli muutakin kuin rakkautta. Rakkauselämässä puolestaan oli se hyvin perinteinen kuvio, eli kaksi kilpakosijaa, joista lukija tietää heti kumpi on se oikea, mutta sankaritar meinaa haksahtaa väärään. Arvosanaksi antaisin jonkin verran keskinkertaista paremman, noin 3,5 tähteä.