Sivut

Sivut

torstai 24. elokuuta 2023

Minna Rytisalo: Jenny Hill



Minna Rytisalo: Jenny Hill
WSOY, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 6 h 45 min


Jenni Mäki on 48-vuotias, 162-senttinen, kahden lapsen äiti ja nyt myös eronnut nainen. Kahdenkymmenenneljän vuoden ajan hänen nimensä perässä oli liehunut myös hänen miehensä sukunimi, mutta sitten tapahtui se tavallinen tarina: mies petti ja nainen lähti. Jääminen olisi ollut helppoa ja vaivatonta, mutta hän muutti suuresta merenrantatalosta kalustettuun vuokrakaksioon.  

Suuret muutokset saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Se on syy sille, miksi Jenni Mäestä tulee Jenny Hill. Ei siksi, että Jenny Hill olisi hänen pienennetty nimensä, vaan juuri päinvastoin, vahvistukseksi. Ikään kuin y:ksi jatketun i:n kiehkurassa olisi ollut voimaa jota hän tarvitsi.

Jenny Hillin aivoihin on säilötty muistoja ja ajatuksia, hermoradat ovat välittäneet tietoa eteenpäin, polkuja asioiden välille on syntynyt ja niitä on katkennut, ja vaikka sitä on hankala hahmottaa, hyytelömäisen massan sisällä säkenöivät myös tunteet. Näitä asioita ei näe, mutta aivojen välittäjäainemäärät ovat viimeisten vuosien aikana vähentyneet, ja sen takia joskus muistot sekoittuvat ja pärskyvät toistensa päälle tai jättävät jälkeensä hylättyjä uomia.

Tähän vaikuttaa väsymyskin. Jenny ei ole elämänsä kunnossa eikä tilannetta auta se, että hän nukkuu liian vähän ja vatvoo asioita ja muistoja ja kertaa elämänsä tarinaa, ja kaikki tämä yöllinen kääntyily on johtanut loppupäätelmään, että hänen täytyy lähteä ja siksi hän nyt istuu taksissa. Hän tahtoisi olla onnellinen ja että elämä olisi jotenkin helpompaa ja rennompaa, hän tahtoisi olla itselleen kiltti ja ymmärtää itseään, niin neuvotaan joka paikassa mutta se on hirvittävän vaikeaa maailmassa, joka esittää toivomusta ja vaatimusta toisensa perään, asettaa tavoitteita ja pakottaa pinnistelemään, tai siltä hänestä on aina tuntunut, nuoresta asti, ja nyt hän on monella mittapuulla vanha.
Jenny Hillin sisällä kahisee ja soi, mutta koska hän ei ole mikään tyttönen, ääni on erilainen kuin edellisellä vuosituhannella. Se kumpuaa syvempää ja on täyteläisempi ja tuleentuneempi, mutta tällaisen ihanuus on piilotettua, se ei nauti arvostusta arkisessa ulottuvuudessa, jossa kauneus on keskenkasvuista kiinteyttä. Sellainen maailma on, ja sen katse. Jokaisen sisällä kuitenkin on avoimina pysyviä polkuja ja toisia, jotka kasvavat umpeen, ja ne risteilevät toistensa yli ja läpi, niiden määrä lisääntyy vuosien myötä eikä siinä mitään murehtimista ole, sellaista metsässäkin on.

Käytyään vuoden terapiassa Jenny sai tehtäväkseen kirjoittaa kirjeitä. Vastaanottajaksi piti kuvitella henkilö, jolle voisi olla aivan oma itsensä, joku jolle voisi olla paljas, rikkinäinen tai surullinen. Joku jolle Jennyn ei tarvitsisi poseerata.
Jennylle tuo joku alkaa olla Brigitte Macron, Ranskan presidentin vaimo. 

Mme Brigitte Macron
Palais de l’Élysée
55 rue du Faubourg-Saint-Honoré
75008 Paris
France

Hyvä rouva Brigitte M.

Kerroin terapeutilleni, että olen aloittanut mutta että en pidä tästä kirjoittamisesta. Hän sanoi, että kirjoita silti. Kirjoita ettet pidä. No, nyt tein juuri niin, eikä se mitään auttanut.

Ehkä voisin alkuun esitellä itseni, vaikka näin: Minulla on nimi, ikä ja ammatti. Minulla on kaksi aikuista lasta ja entinen mies. Minulla on uusi osoite, jonka jo muistan. Minulla on työpaikka ja siellä oma pöytä, ja olen myös tytär ja sisko ja –.

Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole.

Kerro kirjeissä siitä mitä ajattelet, terapeutti sanoi.

Hän on oikeasti aika rasittava.

Kerro vastaanottajalle mistä pidät ja mistä et, mikä väsyttää, mistä raivostut ja mikä ilahduttaa.

En minä osaa, minä sanoin. En pidä huonolaatuisista kynsilakoista, kuka sellaista jaksaa lukea.

Ei kyse ole lukemisesta, Jenny, terapeutti sanoi. Kyse on siitä että sinä sanot sen ääneen, kirjoitat sen näkyväksi.

Minkä sen?

Jenny Hill

Jennyn siskolla Johannalla on yritys, jossa jumalattaret lähettävät tsemppausviestejä kannustavia sanoja kaipaaville naisille. Siskosten tietämättä toisessa ulottuvuudessa heitä (ja meitä?) tarkkailevat avattarina elävät Tähkäpää ja muut disneyprinsessoina tunnetut Grimmin satujen naispuoliset, väärin ymmärretyt henkilöt, joista sadut ovat kertoneet vääristelyä totuutta. Ei mitään prinssejä ole olemassakaan.

Minä olen niitä naisia, jotka tunnistavat omat etuoikeutensa ja osaavat sanoa, missä asioissa ovat kokeneet syrjintää. Ei sellaisessa ole mitään hauskaa, ja tässäkin tulevat vastaan sortavat rakenteet: naisen pitäisi olla suloinen höpsö, joka vähän kikattaa isojen poikien jutuille.

Arvaa, miltä tuntuu olla lasten hupinäytelmän hahmo! Naiivi pikkutyttö, joka uhmaa vaaraa, koska on niin yksinkertainen. 
Mene suorinta reittiä mummolaan, okei selvä – paitsi että poimin vähän »kukkia» siinä matkan varrella. Älä
mene pois polulta, voi en tietenkään – mutta menen kuitenkin. Älä puhu vieraille susille, joo en – paitsi tälle. Älä mene epäilyttävän näköisen henkilön sänkyyn – oho hups, no vahingossa taisin mennä.

Minä tein kaiken sen ja enemmän ja olin aina liikaa.

Vihaan sitä, miten minusta on tehty varoittava esimerkki. Vihaan sitä, miten väkivallalla pelottelu on konventionaalinen tapa opettaa toksisia cis-etuoikeuksia binäärin molemmille ääripäille. Tottele, tai vieras mies voi tuntemattomassa metsässä tunkeutua viattomiin pöksyihisi. Älä ole tyhmä, tai sinut raiskataan. Vihaan sitä, miten minuun viitataan naamiaisasukauppojen pornahtavissa polyesteririevuissa: on höpsö lyhyt hame ja pitkät valkoiset sukat, valkoinen paita ja antelias kaula-aukko, musta korsetti ja hassu punainen huppu, lisukkeena vielä pikkuinen kori käsivarrella. Olen jokamiehen kuuma unelma, ja voin kuvitella, miten asuun sonnustautuvat keski-ikäiset vaimot laittavat vielä hiuksensakin saparoille kahden puolen päätä, että pikkutyttöfantasia olisi täydellisempi.

En kerta kaikkiaan kestä tätä. Siksi on tärkeää, että saat kuulla totuuden.

Sen voi kertoa lyhyesti.

Minulla kesti muutaman ylimääräisen viikon verran valita Jenny Hill luureihini, koska ajattelin ensin, että tällaisia kirjoja, joissa aikuinen nainen lähtee uuteen kasvuun jätettyään petturimiehensä on tusinoittain. Mutta kyllähän Rytisalo osaa kirjoittaa ja teksti on hyvin hiotun oloista. Jenny Hill ei omasta mielestäni kuitenkaan yllä aivan aiempien historiallisten romaanien tasolle, mikä saattaa johtua juurikin edellämainitusta, toisin sanoen pidän esimerkiksi Minna Canthia kiinnostavampana kuin kuvitteellista Jenni Mäkeä. Jos saisin itsekkäästi toivoa, niin soisin hänen paneutuvan johonkin Rouva C:n kaltaiseen aiheeseen, sitten kun on uuden kirjan aika. Rouva C:n ja Jenny Hillin välillä vierähtikin monia vuosia.

Kuriositeettina (alkaakohan tästä tulla tapa...): meillä aterimet ovat tosiaan järjestyksessä "haa-vei-lu". Olin tottunut tuohon järjestykseen lapsuudenkodissa ja pitänyt siitä kiinni koska se näyttää hyvältä, tai niin olen ainakin kuvitellut, että se on vain sattumanvarainen järjestys. En ollut aiemmin kuullut tuollaisesta muistisäännöstä. Ei sentään ha-lus-veit 🙈

2 kommenttia:

  1. Ihan totta, että aikuisen naisen kasvusta avioeron jälkeen on kirjoitettu, ja kirjoitetaan, kirjoja pilvin pimein, mutta Minnalla on kyllä taito löytää ihan omanlaisensa näkökulma asioihin. Tykkäsin kovin niistä hyvistä haltiattarista. Kuuntelen muuten parhaillaan Rytisalo & Kinnunen -tiimin yhteistä Huokauksia luokasta -kirjaa. On hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun on enemmän etäisyyttä kirjaan, voin olla hyvin samaa mieltä siitä, että Rytisalolla on omanlaisensa tyyli lähestyä tätä aihetta. Aika paljon olen nähnyt (ja enimmäkseen jättänyt lukematta) hauskahtavia kirjoja aiheesta, ja ne tuntuvat niin keskenään samanlaisilta. En tiedä minkä valitsisin. Jenny Hill lähestyy aihetta monipuolisesti.

      Poista