Milla von Plato: Hyvää iltaa

Milla von Plato: Hyvää iltaa

WSOY, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 23 min

90-luvun alun laman iskiessä Maijan vanhemmat erosivat ja isä lähti Saksaan töihin. Omistusasunto myytiin tappiolla ja äiti teki montaa työtä pystyäkseen elättämään tyttärensä. Maija oli siksi pitkät illat yksin kotona, ja välillä äiti tuli kotiin vasta yön pikkutunneilla. Maijalla oli yksin ollessaan toisinaan tapana käyttää lankapuhelimeen asetettua uudelleensoittomahdollisuutta. Tietystä painikkeesta puhelin soittaa uudestaan siihen numeroon, johon sillä viimeksi oli soitettu. Kaikille muille Maija löi luurin korvaan, mutta Ailin, vanhan opettajan kanssa, hän alkoi ennen pitkää jutella. 

Kolmannen luokan syksyllä heillä vaihtui luokanopettaja. Heidät laitettiin istumaan aakkosjärjestyksessä, ja Maija sai viereensä uuden tytön, Emilian. Siihen asti hän oli viettänyt kaikki välitunnit Kirsikan kanssa, mutta vaniljalta tuoksuva Emilia liian isossa neulepuserossaan vetää häntä puoleensa. 

Sinä jouluna uutisissa kerrottiin, että melkein neljäsataatuhatta suomalaista oli työttömänä. Eikä määrä meinannut siihen jäädä. Suomi oli juuri täyttänyt 75 vuotta ja Maija kymmenen, ja työttömien määrä paisui ja paisui.

Joulupöydässä äiti ja isoäiti puhuivat samasta kuin Arvi Lind televisiossa. Kaikkien kansalaisten oli kannettava yhteistä taakkaa.

TV-uutisissa markan kolikon kuva leikattiin moneen osaan säpäleiksi ja sanottiin, että kaikki oli riistäytynyt käsistä: räjähtävällä vauhdilla nousevat korot ja velat, jotka runnoivat koko Suomea.

Emilian luona uutisia ei katsottu, mutta Maijan kotona äiti saattoi kiiruhtaa uutisten alettua olohuoneen sohvalle vaikka keltaiset kumihanskat ja tiskiharja käsissään niin, että lattialle tippui vaahtoa. Äiti sähisi Maijan hiljaiseksi, lähetys alkoi aina samalla tavalla. Valtava valkoinen pallo nousi eri väreissä säteilevän meren keskeltä ja mahtipontinen musiikki täytti olohuoneen. Sitten Arvi Lind sanoi: »Hyvää iltaa.»

Arvi Lind sanoi aina niin, vaikka koskaan ei voinut tietää, oliko ilta hyvä. Elettiin Suomen sotien jälkeen pahinta kriisiä, hyvän illan jälkeen saattoi seurata mitä tahansa. Kerran eräs uutisiin haastateltu mies kertoi, että työttömyys oli kuin paha uni, joka ei loppunut.

Kun Maija oli luokkatovereineen koulussa kysynyt opettajalta, mitä tämä toivoi joululahjaksi, opettaja oli sanonut toivovansa ainoastaan, että Suomi lähtisi taas nousuun.

Aikuisena Maija on ammatiltaan kätilö, joka työssään sairaalassa kokee ikävällä tavalla taloudellisten supistusten seuraukset. Lapsuudestaan Maija on ottanut opikseen tiettyjä asioita. Hänellä on aina tilillään taloudellisena turvana kolmen kuukauden palkan verran rahaa.

Oli lapsuus jättänyt häneen muitakin jälkiä. Maija tapaili Reiniä, ja sellainen riitti hänelle. Ei Maija edes tiennyt voisiko tottua sellaiseen elämään, että joku olisi kotona odottamassa, kun hän tulee töistä. Siihen, että jotakuta todella kiinnostaisi mitä hän teki, tai missä liikkui. Sellaiseen Maija ei ollut tottunut.

He olivat päätyneet sänkyyn ensimmäisenä yhteisenä yönä, vaikka mitään ei ollut pitänyt tapahtua. Se oli ollut täysin suunnittelematonta ja jälkikäteen Maija oli miettinyt pitkään, mitä oli mennyt tekemään. Osa hänestä mietti sitä edelleen.

Elämä Reinin kanssa oli hyvää, tarpeeksi hyvää heille molemmille – Maija arveli – ja siksi he olivat jatkaneet yhdessä useamman vuoden. Ei Reini ollut Maijan räiskyvin rakkaustarina, eikä hän ollut lainkaan sitä, mitä Maija joskus oli ajatellut elämästään tulevan. He eivät hitsautuneet yhteen, eivätkä tunkeutuneet toistensa jokaiseen sielun ja ruumiin sopukkaan. Reinin kanssa oleminen oli jotakin muuta kuin kaikki aiempi, ja se jokin muu oli rauhallista.

Lapsuuden turvanhakukuvio Ailin kanssa oli kiepsahtanut nurinpäin. Oli ollut pitkä aika, jona he eivät olleet tekemisissä. Nykyään Maija ei voinut olla vastaamatta, vaikka Aili soitti aamuyöllä, vaikka kesken hänen työvuoronsa. Muistisairas vanhus oli saattanut kaatua, tai mitä jos sattuisi tulipalo. 

Sohvalla Maija kahmaisi Ailin keveät jalat syliinsä ja alkoi painella varovasti varpaita, päkiöitä, jalkapöytää ja kantapäitä. Kävelyn jälkeen Ailin jalkoja särki.

Aili sytytti savukkeen. Tupakan haju, joka oli tiukasti tarttunut kaikkiin pintoihin, vaikka Aili väitti tupakoivansa yleensä parvekkeella ja tuulettavansa tehokkaasti, muistutti Maijaa lapsuudesta. Kotona kirjoituspöydän ja tietokoneen takaa, hermostuneesti piippaavan faksin ja rätisevän laskukoneen keskeltä, oli noussut savupilvi, kun isä teki töitä.

Maija tiesi, että Aili sai huomautuksia tupakoinnista. Kerran Maija oli sattunut olemaan kylässä, kun Ailin ovikello oli soinut. Ovella seissyt mies oli esittäytynyt hallituksen jäseneksi ja selittänyt Ailille uudesta, valmistelussa olevasta tupakkalaista.

»Jos ei haittaa muuten saada poistettua», mies oli sanonut.

»Taloyhtiö voi hakea viranomaisen määräämää tupakointikieltoa.»

Keskustelu oli kuulostanut siltä, ettei se ollut ensimmäinen laatuaan.

Mutta Aili ei ollut välittänyt. Vanhetessaan Aili ei ehkä aina edes muistanut, mutta oli syy mikä hyvänsä, hän teki kuten halusi. Hän työnsi postiluukusta tipahdelleita huomautuksia mainoslehtisten väliin ja ne päätyivät suoraan paperinkeräykseen. Digitaaliseen muistitauluun rapussa hän ei edes vilkaissut.

»En minä ole mikään haitta», Aili sanoi ja väitti suorittavansa tuuletuksen huolellisesti.

Mutta Maija pelkäsi, että Aili vielä joskus unohtaisi painaa savukkeensa sammuksiin.

Hän avasi parvekkeen oven. Pöydällä oli kaatuneena suuri saviruukku. Tumppeja ja tuhkaa oli levinnyt pöytäliinalle, kaatuneen ruukun viereen ja matolle pöydän eteen. Termospullo, jonka lasinen sisäosa oli lattialla säpäleinä, makasi märkien tupakannatsojen vieressä. Parvekkeella haisi ummehtuneelle. Mitä ihmettä Aili oli ollut tekemässä täällä pimeässä sateessa puoli viideltä aamulla? Maija katseli ympärilleen kuin löytääkseen vastauksen.

Hän haki sisältä rikkalapion ja harjan.

Siivottuaan parvekkeen Maija auttoi Ailin vuoteeseen. Hän napsautti makuuhuoneen lukulamppuun valon.

Aili hiiviskeli kodissaan huoneesta toiseen vaatteissa, jotka pysyivät yllä päivä päivältä huonommin. Lapsena Maija oli ajatellut, että kaikki mummot olivat sellaisia kuin Aili nyt. Siksi hän oli ymmärtänyt sen Ailistakin heti. Kaikkien mummojen silmissä asui sama kaipaus. Kaikki mummot kotoisin sieltä, mitä ei enää ollut.

Milla von Platon esikoisromaani pureutuu 1990-luvun lamaan ja sen seurauksiin, jotka eivät oikeastaan koskaan täysin kadonneet, vaikka taloudessa nähtiin parempiakin aikoja. Maijan ja Ailin vuosikymmeniä kestänyt ystävyys on kaunis asia. Lyhyen kirjan sivuille mahtuu siitä huolimatta monia ikäviä tapahtumia, joista Emilia saa kärsiä vielä paljon Maijaa enemmän. 

Iloa tyttöjen elämään toi muun muassa Kauniit ja Rohkeat -sarjan Carolinen (näyttelijä Joanna Johnson) vierailu Helsingissä keväällä 1993. 

Suomessa vallitsikin silloin melkoinen Kaunarit-hysteria joka kesti kymmenkunta vuotta, ja aluksi manageri Hessu Reijonen kierrätti sarjan tähtiä ympäri Suomea. 

Minulle jäi kirjan päätyttyä sellainen tunne, että se loppui ennen kuin pääsi kunnolla vauhtiin. Tai ehkä se olin minä joka aloin päästä kirjan vauhtiin, kun se sitten otti ja loppui. Joka tapauksessa 90-luvun muistelot maistuvat minulle hyvin, ja osittain siksi, osittain henkilöiden itsensä takia, olisin antanut kirjalle tilaa kasvaa isompiin raameihin.