Sivut

Sivut

sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat



Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat
Bazar, 2023
Lukija: Annu Valonen 
Kesto: 16 h 3 min


Kaisu on kolmasluokkalaisten opettaja isossa kouluyhteisössä jossa on monta rinnakkaisluokkaa samaa ikäryhmää. Hän on jäämässä muutaman vuoden kuluttua eläkkeelle, muttei mitenkään kiirehdi sinne, hän nauttii työstään ja hänellä on nytkin ihana luokka. Heissä oli erilaisuutta, mutta Kaisu ei halunnut nähdä sitä haasteena, eivät oppilaat hänelle mitään haasteita olleet. 
Hän koki olevansa tärkeä pilari. Kaisu oli aina se, joka järjesteli tarvikevaraston hyllyt ja keitti kahvin opettajainhuoneessa. Jos hän ei ehtinyt opettajainhuoneeseen ensimmäisenä alkoi häly, ei ole kahvia, mitä, eikö ole, pitäisikö laittaa tippumaan, kuin kanaparvi jota Kaisun piti kaitsea. 

Säästösyistä uusissa kolmas- ja neljäsluokkalaisissa olevat kolme erityistuen tarpeessa olevaa oppilasta kävivät normaaliopetuksessa. Hänen luokallaan oli heistä yksi, Mikael, jonka isä oli kouluvuoden alkaessa kovasti Kaisua opastanut, miten inkluusio-oppilasta piti tukea ja opettaa, miten Kaisun tuli tehdä työnsä. Hänellä oli myös kolme somalioppilasta, joista Sagal oli vasta tullut Suomeen äitinsä ja vielä kotona olevan pikkuveljensä kanssa, joten Sagal vasta opetteli suomen kieltä. 

Hänen luokallaan oli myös Alina, jonka vanhemmat Ville ja Heidi elivät väljähtyneessä liitossaan. 
Heidi oli itse kasvanut hometalossa kun perhe oli muuttanut uudelle paikkakunnalle Heidin mennessä viidennelle luokalle. Häntä oli kiusattu, hän oli ollut uusi oppilas joka vielä haisi kummalliselle, pahalle, hänestä lähtee jotain kaasua, he olivat ilkkuneet. 
Ville vietti kaikki vapaahetkensä koneen ääressä, mitä tahansa keskustelua Heidi yrittikin hän sai lyhyitä vastauksia jotka osoittivat miehen olevan enemmän läsnä pelin maailmassa. Heidi on alkanut kiinnostua Mikaelin isästä Tommista. Villeä hänen ei jäisi ikävä.

Oppilaat eivät olleet Kaisun haaste, mutta sellaiseksi osoittautuu identiteettivarkaus, kun joku kaappaa Kaisun profiilin keskusteluryhmässä ja alkaa kirjoitella ilkeitä kommentteja hänen nimissään. Opettajainhuoneessa tiedetään asia välittömästi, ja siitä kovin supistaan, mutta Kaisun kuullen esitetään yhteistä huolta, kysellään miten hän jaksaa. Kaisu tunsi olevansa kuin uhri ja syytetty yhtä aikaa, ehkä joku jopa luuli, että hän oli kuitenkin kirjoittanut ne kommentit itse?

Ei tässä nyt joutanut uupumaan. Uupunut, se kuulosti lopulliselta. Uupunut, niin kuin nuppuun menisi. Sulkisi terälehdet ja painuisi suppuun. Sitä paitsi uupumuksella oli hintansa yhteisössä, kerran uupunut aina uupunut, ne mahtaisivat ajatella. Ensin ne puristaisivat itsestään kaiken empatian, vakuuttaisivat että oli ymmärrettävää pysähtyä ja hiljentää, ennen kuin kaatuu. Olipa hyvä ratkaisu, kerrassaan ainoa mahdollinen, ne nyökyttelisivät toisilleen uupuneen vetäydyttyä omiin oloihinsa. 
...
Kuulustelu jatkui. Innokkaimmat vaativat, että soittaisin poliisille. Tivasivat, olinko jo soittanut. Kyllä kannattaisi. Poliisi selvittää, onko kiusanteon takana joku oppilaista.
Poliisitutkinnan jälkeen koulu käynnistää omat toimenpiteensä, rehtori katsoi asiakseen tiedottaa kahvikuppinsa äärestä koko opettajakunnalle. Toiset intoutuivat pohtimaan, millaisia seurauksia identiteettivarkaalle oli mahdollista langettaa. Kantaako joku kaunaa, rehtori madalsi ääntään ja siirsi tuoliaan lähemmäksi. Mikä voisi olla teon motiivi? 
Kysymys oli tarkoitettu vain minulle, mutta vieressä muutaman nuoremman opettajan keskustelu vaimeni ja he vilkaisivat meitä. Katseissa välähti sääli, heidän mielestään olin vanha. He ajattelivat minusta niin kuin vanhasta ihmisestä ajatellaan. En ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua. Niin he yksipuolisesti päättivät, ehkä niin oli ollut ja aina oleva. En kuulunut internetiin, en sinne missä he olivat, en tänne ensinkään, en enää. Olin nähnyt heissä samanlaista uteliasta valoa kuin oppilaissa, jonkinlaista kollegiaalista ihailua, ystävyyttä tai ainakin yhteenkuuluvuutta, yhdenvertaisuutta joka nyt valui olemattomiin. Fail
Minun oli jo aika mennä, sillä tämä oli alkusoittoa, he ajattelivat ja pöyhivat hiuksiaan, vaihtoivat merkitseviä katseita, nokkivat niillä katseillaan kuin terhakat kananpojat. Pudistin rehtorille päätäni, ei ole mitään syytä. Ei riitaa, ei kostettavaa. Minusta on aina pidetty, kai rehtori tiesi sen. Kai hän tiesi, koska kutsui tapausta mysteeriksi, kerrassaan erikoiseksi tilanteeksi. 

Muutenkin tuntui, ettei häntä pidetty enää oikeanlaisena. Kyllä, hän oli antanut oman puhelinnumeronsa oppilaiden vanhemmille, miten hän muuten olisi tavoittanut ne, jotka eivät käyttäneet Vilmaa? Muutenkin hänelle välillä soiteltiin, kyseltiin neuvoja, mielelläänhän hän auttoi minkä pystyi. Nyt nuoremmat opettajat väittivät että hän toimi siinä väärin ja nosti riman liian korkealle. Yrittikö Kaisu olla parempi heitä muita, heitä jotka tekivät tuntinsa ja lähtivät sen jälkeen viettämään heille kuuluvaa vapaa-aikaa?

Kun vanhemmat tulivat vanhempainiltaan suunnittelemaan luokan järjestämää halloween -juhlaa ja vilkuilivat puhelimiaan, Kaisu oli varma että hekin tiesivät rumista kommenteista, että he nauroivat hänelle selän takana.
Oppilaiden oli pitänyt jäädä kotiin, sillä vanhempainilta oli vain aikuisille, mutta Sagalin äiti ei antanut hänen olla kahdestaan pikkuveljen kanssa. Sagalin mielestä äidinkin olisi pitänyt mennä kouluun, että oppisi suomea. 

Äidin pitäisi istua aikuisten luokassa, kuunnella ja opetella. Mitä siitä, että se on osannut kymmenvuotiaana paistaa täydellisiä samboosoita, sellaisia joita tarjottiin vieraillekin. Mitä siitä, että äiti on nyt uudessa maassa eikä tiedä, mitä yksinkertaiset sanat ja merkinnät tarkoittavat. Mitä siitä, kun sanat eivät aukea äidille. Äidin mielessä ne eivät aukea punotuiksi nauhoiksi, eivät yhdisty toisiin samanlaisiin, eivät rakenna kokonaista uutta ja värikästä maailmaa. 
Äiti saa osakseen vain murusia, vanhempainillassakin vain murusia. Sagal oli nähnyt ystävällisiä hymyjä, nyokkäyksiä, Alinan äidin ja opettajan käden puristukset. Sagalin maalaama vesimaisema jossa oli koirailmapallo, Sagalin leikkaama naurulokki katon rajassa, Sagalin koulukirjoja. Niitä kaikkia opettaja oli äidille näyttänyt. Mitä äiti oli niistä ymmärtänyt, kun Sagal ei saanut tulla tulkkaamaan? 

Luin Annolan esikoisenkin joten oli luontevaa tarttua myös tähän, varsinkin kun kirjassa oli kiinnostavia aiheita. Nykypäivän koulumaailma on itselleni vieras, tiedän sen toki muuttuneen lähes tunnistamattomaksi siitä, kun itse olin ala-asteella 70-luvulla, niin tekniikaltaan kuin käytännöiltään. 2000-luvulla olen ollut töissä päiväkodissa sekä yhdistyksessä jossa pidimme viikon mittaan äiti-lapsi-ryhmiä sekä erilaisia kerhoja lapsille. Mieheni kanssa olemme avanneet kotimme niin tukiperheenä, lomaperheenä kuin sijaisperheenäkin. Kaikenlaista on siis tullut vuosien varrella nähtyä, mutta varsinainen koulumaailma monialaisine oppimiskokemuksineen on jäänyt vieraaksi ja sen valottaminen romaanien kautta on eräällä tavalla jopa yleissivistävää. 

Kirja oli pitkän matkaa hyvä ja kiinnostava, joskin Kaisun teatraaliset ajatukset saivat kulmakarvani kohoilemaan jo kirjan alkupuolella. Viimeiset pari kolme tuntia oli kuitenkin kauttaaltaan aika erikoista ja poikkeuksellista tekstiä, kun muidenkin aikuisten ajatukset lähtivät niin villille laukalle, etten sellaista sekavaa ajatuksenjuoksua kuunnellessani aina tiennyt miten olisin heihin suhtautunut. Minä kun olen luullut, että minulla on välillä kovin laukkaavia ajatuksia. 

Mistä sitten taas pidin (ja tavallaan pidin kyllä tästä kiitolaukastakin), niin esimerkiksi siitä, että kirjassa oli monta kertojaa ja useampia näkökulmia samaan asiaan / tapahtumaan, mutta kuitenkin ilman turhaa toistoa jolle olen muista kirjoista huomannut olevani allerginen. Toistoakin kyllä oli, mutta se oli enemmän oman pään sisäistä ja riittävän lyhytkestoista. Kansikin on hieno lintuineen, ja sopii tarinaan. Antaisin noin 3,5 tähteä.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo


 Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo
 Tammi, 2021
Alkuteos: Jag for ner till bro 2018
Suomennos: Outi Menna
Lukija: Satu Paavola
Kesto: 9 h 28 min


Kirjailija laittaa erisnimet yhteen ja isoja alkukirjaimia käytetään vain pisteen jälkeen. Siinä onkin koko välimerkkikokoelma.

Joten: janakippo ja brorkippo ovat kaksoset, lähestymässä neljääkymmentä. He olivat yhtä pitkiä, pisamaisia ja suorahiuksisia, heillä oli haljut, kuin pigmentittömät silmät, ja he hymyilivät harvoin. Jana oli lähtenyt pois synnyinseudulta, ahtaasta pikkukylästä Västerbottenin ja Norrbottenin rajamailla heti peruskoulun jälkeen, mutta bror on jäänyt asumaan kotitilaa, jonne jana ei ollut palannut.

He olivat ainoat lapset ja heillä oli kauniisti sanottuna sysipaskat vanhemmat. Taatto, kuten he isää kutsuivat, oli väkivaltainen, hakkasi äitiä ja pieksi heitä lapsia, janaa hän käytti myös hyväkseen. Taatto ei säälinyt eläimiäkään, janalle rakasta hevosta ei olisi saanut helliä sen enempää kuin lehmiä, lampaita tai possujakaan. Äiti peitti mustelmansa huivin alle, eikä puolustanut lapsiaan mitenkään. Uskonlahko toi äidille lohdun ja selitti parhain päin isän teot; hyvä mies se on, hyvä isäkin, ja itsekin lapsena saanut selkäänsä, eihän siinä sen kummempaa. Kun jana lähti kotoa viimeisen kerran ja hyvästeli äidin sanoen, ettei tulla enää koskaan näkemään, silloin äiti vihdoin sanoi, että toivottavasti pystyt vielä joskus antamaan anteeksi. Janan vastauksen voi päätellä.  

Kun jana tulee käymään veljensä luona, hän huomaa heti että veljen alkoholinkäytöstä on syytä huolestua, ja se saa janan päättämään että jää pidemmäksi aikaa. Lohtua suo samalla kylällä asuva john, jonka kanssa syntyy (seksi)suhde. Johnin ex-vaimo maria, jonka kanssa johnilla on jo aikuinen tytär petra, on löytynyt aiemmin kuolleena, eikä kukaan oikein tiedä kuka marian tappoi. 

Me istuimme vastakkain pöydän ääressä johnin keittiössä ja kirvelevä alapääni pakotti minut istumaan aivan tuolin reunalla ja korvissani humisi eikä johnin valoton katse hellittänyt hetkeksikään minun sutiessani tukkaa korvan taakse ja kysyessäni kuka marian tappoi. 
Sitä ei tiedetä. Luultavasti maria tappoi itsensä. Väitettiin että se olin minä. Väitettiin että se oli sinun veljesi. Väitettiin että se oli joku muu. Jotkut väittivät jopa että se oli finn mutta siihen ei varmaan oikeasti uskonut kukaan. Maria sai miehet tuntemaan itsensä erityisiksi john sanoi ja kaapi sormellaan nuuskarasian sisäreunaa saadakseen vielä yhden mällin. Kietoi ne verkkoonsa kuin mustaleski ja tappoi ne yksitellen saatuaan paremman saaliin. Kuvaannollisesti siis.

Marian kuoltua kotihoidossa oli vapautunut työpaikka. Mitään kokemusta alalta ei tarvittu, mikä tahansa käsipari käy, joten janasta tulee uusi kodinhoitaja, ja hän useimmiten nauttii työstään. Hän tuntee monet vanhukset jo lapsuudestaan ja tekee heidän eteensä enemmän kuin olisi pakko. Muut kodinhoitajat valittavat jos jana siksi myöhästyy ringiltä paluusta: ne alkavat vaatia samaa palvelua meiltä kaikilta, he sanovat. Kaikki asiakkaat eivät ole vanhuksia, on myös katarina, joka on janan koulukaveri, paras ystävä mitä hänellä kotikylällä koskaan oli (joskin ystävyys ysiluokalla katkesi), ja katarina on nyt kuolemassa syöpään.

Maria tuntuu liittyvän vähän kaikkeen. John väitti, että maria oli janan ja brorin sisarpuoli. Ehkä se oli totta, ehkä john sanoi niin ollakseen ilkeä, sillä maria joka enimmäkseen harrasti varattuja miehiä oli ollut myös brorin rakastajatar, ja se oli rikkonut johnin avioliiton. 

Kirja oli sukupolvesta toiseen jatkuvalla henkisellä ja fyysisellä väkivallallaan raju ja ronski, mitä olin osannut odottaakin, mutta silti nautin sen kuuntelusta todella paljon. Voin kuunnella lähes mitä tahansa, kunhan paha saa palkkansa, ja Smirnoffin kirjassa oli alusta asti selvää, ettei taatto vanhuuteen kuollut. Taaton kuolema oli kaksosille suunnaton helpotus, enää ei tarvinnut pelätä.

Välimerkitön kirjoitustyyli ei juurikaan äänikirjassa kuulu, joten sekin oli hyvä tietää etukäteen, niin kieleen osasi asennoitua sen mukaisesti. Kirjailija on kertonut päätyneensä tällaiseen ratkaisuun siksi, että pohjoisen puhekieli kuulostaa yhdeltä pötköltä. Sitä jäin miettimään, että kun veljen nimi on bror, joka siis kirjassa kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, niin mistä suomentaja tiesi koska kääntää "bror" veljeksi ja koska käyttää erisnimenä?

Odotan mielenkiinnolla seuraavaan osaan siirtymistä, jossa selvästikin ollaan suuntaamassa kartalla vielä ylöspäin, ja trilogian kakkososalla suunnittelenkin ruksia Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan, jossa pitää lukea Tornionjokilaaksoon sijoittuva kirja. 

perjantai 24. helmikuuta 2023

Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa


Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa
Tammi, 2022
Suomennos: Saara Pääkkönen
Lukija: Rosanna Kemppi
 Kesto: 11 h 2 min


Kun Posy Morland oli seitsemän vuotta aiemmin menettänyt vanhempansa auto-onnettomuudessa, Lavinia oli antanut Posyn ja tämän kouluikäisen pikkuveljen Samin jäädä asumaan ilmaiseksi kirjakauppansa yläkerrassa sijaitsevaan asuntoon, joka oli aina ollut heidän kotinsa. Lavinia oli myös ottanut Posyn töihin Kirjatalliin ja yhdessä Ninan, Tomin ja apulaisjohtaja Verityn kanssa he muodostivatkin kaupan nykyisen henkilökunnan. Mutta nyt Lavinia oli äkillisesti menehtynyt ja Posy oli aiheestakin huolissaan niin kodista kuin työpaikasta. Vaikka Posy löytäisikin työpaikan jostain toisesta kirjakaupasta, hänen palkallaan ei vuokrattaisi asuntoa läheltäkään Lontoon keskikaupunkia. Samia järkytti jo valmiiksi ajatus esikaupungista ja koulun vaihdosta.

Posyn vanhemmat olivat tulleet töihin Kirjatalliin kun Posy oli kolmen vanha. Silloin hän oli tutustunut myös Sebastianiin, kahdeksanvuotiaaseen suklaasilmäiseen pikkuhurmuriin, ja suorin tein rakastunut poikaan. Sebastian oli myös Lavinian ainoan jälkeläisen ainoa lapsi, eli kirjakaupan looginen perijä nyt kun Lavinia oli menehtynyt.

Nykyään Sebastian oli muisto entisestään, päälle kolmekymppinen, ärsyttävä ja itserakas ällötys, joka esiintyi jatkuvasti lehtien palstoilla malli- tai näyttelijäkaunotar käsipuolessaan.  Sebastiania oli siis helppo inhota, mutta espanjalaiselta isältä perityt ruskeat silmät ja enkelikiharaiset hiukset vetosivat naisiin. Hän pukeutui mittatilauspukuihin ja hänet oli nimetty maan tavoiteltavimpien poikamiesten kärkikastiin. 

Kaikkien äimistykseksi Lavinia jätti kirjakaupan Posylle. Reunaehtona oli tosin se, että Posyn piti muuttaa sen liiketoiminta kannattavaksi, mitä se ei siis tällä hetkellä ollut, ja aikaa siihen olisi vain kaksi vuotta. Muutoin kauppa siirtyisi Sebastianille. 
Mies alkoi viihtyä kaupalla Posyn mielestä aivan liikaa, puuttuen joka asiaan ja kun Posy keksi, että he erikoistuisivat jatkossa romanttisen kirjallisuuden myyntiin, halusi Sebastian avata dekkarikirjakaupan. Posy, joka väisteli ongelmia tai ainakin niiden ratkomista viimeiseen asti, alkoi esittää hyväksyvänsä miehen ehdotuksen. Sitten kaikki vasta karkasikin käsistä, kun Posy varusti romanttista kirjakauppaa josta Sebastian odotti tulevan synkän.

Ensin kritiikkiä, joka kohdistuu nimenomaan käännökseen. Miksi kirjakaupan nimeksi on suomennoksessa valittu juuri Kirjatalli? Vantaallahan oli sen niminen kirjakauppa ja sen nimessä oli vieläpä logiikka, sijaitsihan se vanhassa hevostallissa. Miten ihmeessä Kirjatalli liittyy Bloomsburyyn? Alkuperäinen nimi kirjakaupalle on hauska Bookends. 
Myös muutamat suomentajan käyttämät erikoisemmat sanat pistivät korvaani, esimerkiksi se, miten "Sam ei vieronut isonsiskon seuraa". Olisi kiva tietää, oliko myös alkuteoksessa käytetty harvinaisempia sanavalintoja ja kääntäjä siksi valinnut tuohonkin verbin vieroa eikä tutummin vieroksua. Ei sen puoleen, että nykyään näkisi kovin tiheään taivutettavan "isonsiskon". Omaan korvaan se kuulostaa äkkiseltään siltä, että kyseinen sisko on fyysisesti isompi... 

Sitten kehut: tässä on erinomainen ja mielettömän ihana oman lajityyppinsä edustaja! Selvästikin loppuun asti viilattu, vaikuttaa siltä että kirjaa on tehty ajan kanssa kohtauksia ja replikointia hioen, ja jos ei, on sen takana erityisen lahjakas kirjoittaja. Suomennoskin on tuosta pienestä ihmettelystäni huolimatta onnistunut. Hauskana lisänä on vielä kirja kirjan sisällä, kun Posy kirjoittaa itsestään ja Sebastianista historiallista "roskaromaania", hirvittävästä elostelijasta, joka uhkaa neiti Morlandin siveyttä. 

Toinen osa on suomennettu nimellä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Bloomsburyn kirjakaupassa ja siinä on pääroolissa Verity. Kolmas osa, Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa, julkaistiin sopivasti ystävänpäivänä ja siinä Nina haluaa löytää oman Heathcliffinsä. Osat ovat itsenäisiä pääparin vaihtuessa, joten oletan ettei niitä ole pakko lukea järjestyksessä.  Äänikirjapalvelusta löytyy englanniksi myös joulun seutuun sijoittuva A Winter Kiss on Rochester Mews.

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa


Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava, 2022
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 10 h 58 min



Kuusen oksa kahahtaa, siivet lyövät pehmeästi ilmaan. Lintua ei näy.
Metsän hiljaisuudessa suloisinta on se, että voi kuvitella mitä tahansa. Paitsi jos on sota, silloin on pahinta kuvitella mitä tahansa.

1941 
Kertusta tuntui että veljet Toivo ja Taisto olivat ihan äsken olleet pikkupoikia, mutta muutama päivä sitten he olivat lähteneet sotimaan. Häntä hirvitti, jos nämäkin katoaisivat hänen elämästään kuten oli kadonnut isä, joka oli lähtenyt laivalla Amerikkaan ja luvannut, että he kohtaisivat vielä. 
Kalle-isä olisi halunnut, että he olisivat lähteneet yhdessä, mutta äiti oli luvannut omalle isälleen tämän kuolinvuoteella, että pitäisi tilan suvussa. Sen saman tilan peltoja, Kyrössä Pohjanmaalla, he nytkin viljelivät. Naisten panos vain kasvoi, kun veljet olivat rintamalla.

Kerttu sai postia jostain sieltä kaukaa, kun veli oli tuntemattomalle sotilaalle luvannut, että Kerttu kyllä vastaisi. Vaan oliko Johannes tyystin tuntematonkaan, oli hän sitä laskiaisena pulkkamäessä ohimennen vilkuillut, ja pikkuisen vino hymy sillä oli ollut. Ei montaakaan kirjettä, kun Johannes on Kertun mielessä yötä päivää, kesken arkiaskareiden ja heinätöiden. Kun Johannes vihdoin pääsee kotiin lomille, nuoret tapaavat salaa, mutta pian heistä tiedetään ja äitikin on sitä mieltä, että Johanneksesta Kerttu saa hyvän miehen. Suunnitellaan suuria kunhan Johannes saa vihkiloman, ja paikkaa ikioman talon perustuksille, jonka tuvassa Johannes näkee mielessään Kertun liekuttavan heidän esikoistaan. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, etenkään sota-aikaan. 

Kerran valo katoaa on itsenäinen jatko-osa Nivukosken esikoiselle, Nopeasti piirretyt pilvet. Ajassa on siirrytty parikymmentä vuotta eteenpäin ja vanhimmat lapset ovat aikuistuneet, uusiakin pikkusisaruksiakin uuden aviomiehen kanssa saatu. Tämän kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi esikoista lukenutkaan, mutta toki suosittelen järjestyksessä etenemistä ihan siksi että Nivukosken kirjat ovat niin hyviä. Tässäkin on rakkautta, ikävää ja surua, ja koko ajan arki kulkee aamusta seuraavaan ja silti on aina toivoa ja tulevaisuutta.

Kirja oli kirjoitettu niin mukaansa temmaten, että minä jännitin koko ajan: alussa sitä miten kahden suvun vanhemmat suhtautuvat nuorten aluksi salassa pidettyyn rakkauteen ja kohta perään sitä, miten Johanneksen käy. Tyypillisesti odotettiin sodan päättyvän nopeasti, nuoret tavatessaan puhuivat että ensi kesänä katsotaan talon paikkaa, seuraavana pikkuinen jo liekkuu kehdossa, ja samalla lukija tietää, miten pitkäksi sota venyi ja miten paljon uhreja se vaati. Eikä voi välttyä muistamasta, että sama vihollismaa sotii nyt Ukrainassa. 

Nivukosken tapa kirjoittaa on hyvin omanlaisensa ja kovasti mieleeni.
Laitan vielä linkit aiempiin kirjoihin. Mainingin varjon arvosteluun olin kirjoittanut, että jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään. Allekirjoitan saman edelleen.






lauantai 18. helmikuuta 2023

Elly Griffiths: Kivikehä

 

Elly Griffiths: Kivikehä
#11 Ruth Galloway
Tammi, 2022
The Stone Circle, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 42 min


Kymmenkunta vuotta sitten poliiseja oli työllistänyt tapaus, jossa marskialueelta oli löydetty lapsen luuranko ja kun ei ollut tietoa miltä ajalta se oli, luihin erikoistuneelta arkeologilta Ruth Gallowaylta oli pyydetty asiantuntija-apua. Löytö oli paljastunut rautakautiseksi. 
Komisario Harry Nelson oli silloin saanut omituisia kirjeitä, omasta mielestään täyttä hölynpölyä, mutta Ruthin mielestä ne oli kirjoittanut joku, joka tunsi arkeologiaa. Toinenkin lapsi kuoli, ja murhaaja hukkui marskimaalla. Myös kirjeiden kirjoittaja menehtyi - miksi Nelson on alkanut nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, saada täysin samanlaisia kirjeitä?

Silloin oli löydetty myös muinainen, puupaaluista tehty kehärakennelma, jonka keskeltä murhattu lapsi löytyi. Paalut olivat nykyään museossa, vaikka druidi Cathbadin mielestä paalut olisi pitänyt jättää niille sijoilleen. Nyt on löytynyt uusi paalukehä, jonka keskellä on kivipaasi, siksi uutta löytöä kutsutaan kivikehäksi. 

Ruth on tarkoituksellisesti ollut mahdollisimman vähän yhteydessä Nelsoniin, jonka iltatähti Michelle-vaimon kanssa on syntymässä hetkellä millä hyvänsä. Toisaalta he ovat päättäneet, että on aika paljastaa Nelsonin ja Michellen aikuisille tyttärille että Nelson on Katen isä, ja he ovat varmoja ettei se tule sujumaan kivuttomasti. Ketä osapuolista syytetään eniten, jää nähtäväksi.

Jos Ruth joskus ajattelee Nelsonia, hän ajattelee seksiä, ei arkea jossa mies veisi liikaa tilaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän on useimmiten ihan tyytyväinen asioiden tilaan, riippuen toki vähän Ruthin oman rakkauselämän sen hetkisestä tilasta.

"Onko tuo se paasikivijuttu?" Nelson sanoo.
"Paasiarkkuko? Kyllä."
"Tuohan on vain kuoppa jossa on kiviä."
Onneksi Nelson toisinaan möläyttelee tuollaista. Se auttaa Ruthia lopettamaan hänestä haaveilemisen. 
"Se on luultavasti varhaiselta pronssikaudelta", hän sanoo. "Erittäin merkittävä löytö."
"Aika lähellä sitä toista, vai mitä?"
"Joo." Ruth tietää ettei kumpikaan ajattele paalukehää, vaan lapsen ruumista, jonka Ruth löysi sen keskeltä. Hän muistaa hetken kaikilla aisteillaan: mereltä nousevan usvan, vetisen maan jalkojen alla, lokkien kailotuksen korkeuksista, matalasta haudasta paljastuvan hennon käsivarren... 
"Kuka täällä on pomo?" Nelson sanoo. Hän kuopii maata luonteenomaisella tavallaan kuin kärsimätön hevonen. 
"No", Ruth sanoo, "tämä saattaa vähän järkyttää, mutta..."
On kuitenkin jo liian myöhäistä. Leif on tulossa heitä kohti tervetuliaishymy naamallaan. Hampaat loistavat valkeina ruskettunutta ihoa vasten.
"Leif", Ruth sanoo. "Tässä on komisario Nelson King's Lynnin poliisista. Nelson, tässä on kaivauksen johtaja Leif Anderssen, Erik Anderssenin poika." 
Leifin käsi on edelleen ojennettuna, ja hetken epäröityään Nelson tarttuu siihen. 

Leif Anderssenin ilmestyminen kivikehälle hämmentää monia tahoja. Lisää jännitystä luo erään tyttövauvan katoaminen, sekä autoretki Somersetin kivikehälle. 

Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan taajaan tahtiin, kirjoja ilmestyy kaksi vuodessa. Niinpä olen jäänyt jälkeen sarjan kuuntelussa: tämä osa on ilmestynyt keväällä '22, syksyllä saimme osan #12 ja seuraava on kovaa vauhtia tulossa, toisin sanoen maaliskuussa. Lisäksi tälle joulukaudelle saatiin tunnin mittainen Ruth Gallowayn jouluspesiaali jonka kuuntelin joulun alla, se tuli meille aivan jälkijunassa, sillä se kuuluisi jo neljännen ja viidennen osan väliin. Saamme siis sen myötä piipahtaa muistoissa, kun Ruthin ja Nelsonin tytär on vielä pikkuinen. Noin muuten minun pitäisi kiriä kiinni tämä Ruth-sarja, sillä olen määrännyt itseni pysymään irti Griffithsin toisesta sarjasta kunnes olen ajan tasalla Ruthista. Harbinder Kaurin tutkimusten pariin ennättäminen kyllä kutkuttelee minua kovasti!

On yksi asia joka minua vähän häiritsee tässä sarjassa, ainakin sen viime osissa: kaikkien kysymystenkin perässä on aina "x sanoo", eikä "x kysyy" tmv kuvaavampi verbi. Muuten nautin sarjasta aina vain yhtä paljon. Tämä osa oli ehdottomasti koukuttavin viime aikaisista. 


sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Jane Green: Sister Stardust


 Jane Green: Sister Stardust
Harlequin Audio, 2022
Lukija: Fiona Hardingham
Kesto: 8 h 51 min


Dorset, 1966.
Tullessaan teini-ikään pienessä dorsetilaisessa kylässä kasvanut Claire uskoi, että twiggymäinen laihuus on suora tie onneen. Kun leskeksi jäänyt isä sitten tekee ison virheen viemällä vihille äidin parhaan ystävän, Claire pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee lähes tyhjätaskuna Lontooseen. Hän onnistuu saamaan töitä tavaratalosta ja huoneen sen asuntolasta. 

Nykyhetkessä leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Claire käy ullakolla läpi muistojaan eronneen, keski-ikäisen tyttärensä ihmetellessä, mitä kaikkea vintiltä löytyykään. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan että äidillä oli ollut rekkikaupalla näin upeita vaatteita, ja mistä ovat tulleet kaikki nämä marokkolaiset tavarat?

Lontoo, 1967.
Lontooseen oli vihdoin syntynyt oma bändikulttuuri ja kun Dottie, Clairen paras ystävä Dorsetista, muutti myös Lontooseen, juhlivat tytöt viikonloppuisin läpi yön. Eräänä iltana, bussissa matkalla jonkin satunnaisen tutuntutun bileisiin (mitä väliä, kunhan vain oli bileet tiedossa), 19-vuotiaan Clairen elämä muuttui kertaheitolla, kun hän tapasi Johnin. 

“Claire?” John laid his chin on his hand, stretched across the back seat and looked at me. His hair was growing out, the ends just touching his shirt collar, and the sleeves of his jacket were embroidered. He was actually rather handsome, even though I found his confidence slightly annoying. 
“You don’t look like a Claire.” 
“Oh no?” I couldn’t help the flirtatious lilt in my voice. “What does a Claire look like?” 
“Claires are sensible and boring. They work in accounting offices and always go to bed before eleven. Claires are definitely not sitting on the bus in a feather boa on their way to a party. I’m going to rename you.” He closed his eyes and thought for a few seconds. “You’re a Cece.” 
I started laughing. What kind of a name was that? He pronounced it See-See. “Cece? That’s a ridiculous name. I sound like an American housewife.” 
“I beg to differ,” he said, sitting back and watching me. “Cece is a girl who knows what she wants. She’s the kind of girl who’s going to be famous. Cece could be a model, or an actress, or a singer. Cece is just the kind of girl who’d look excellent on John’s arm.” 
I raised an eyebrow. “John Lennon? Hmm. I’ll have to consider it.” 
“Not John Lennon,” he grumbled. “John McKenna. Who would be me.” 
“Nice to meet you, John McKenna,” I said, warming to him but still dubious.
“I have a little something else,” John McKenna said, as the bus trundled along, producing a fat joint from his inner pocket. “Shall we?” 
I had smoked pot before, but not much, and I’d never really understood what all the fuss was about. This time I took the proffered joint, which was about the size and shape of a tampon, which made me want to laugh without even taking a hit.

Onko kaikilla passit? Hyvä, järjestän meille lennot Marokkoon!
Niin yksinkertaista se oli, kun Claire oli muuttunut Ceceksi, saanut aivan uudenlaisia ystäviä joilla oli rahaa ja jotka olivat huolettomia, joiden ei tarvinnut välittää siitä ilmestyikö aamulla työpaikalle, tai oliko mukana edes matkatavaroita. Cece kaipasi rakkautta ja nuoruuden hullua elämää, ja sen hän aikoi saada.

There were midnight blue velvet robes, embroidered in reds, yellows, blues and golds, beaded kaftans that swept to the floor, harem pants, silks and velvets and beads, and among the traditional Moroccan clothes were Yves Saint Laurent couture dresses, elaborately patterned fabrics with high beaded collars...
...
I had never handled clothes more beautiful and was far too terrified to wear the Saint Laurent. I had never understood before this moment, why people spent fortunes on clothes. I thought you could wear Miss Selfridge and make it look expensive, but I now understood that wasn't true. These weren't just clothes, they were art. But how did I know they were Talitha's?
Just when I was holding up one of the Saint Laurent dresses, noting the beaded corset, the bedroom door opened. There, in the doorway, with the sunlight shimmering behind her like a halo, stood Talitha. 
"Ooh, look how perfect that is! That was exactly the one I was hoping you'd pick. Lizzie said you hadn't brought anything, I hope you don't mind me sending some clothes. Aren't Yves' clothes the most beautiful!"
I wondered if she was wearing Yves now, in a richly embroidered short dress with bell sleeves, strappy gladiator sandals climbing up her calves. I looked at the dress I was holding and sighed. "I can't wear this. It must have cost a fortune. I'd be terrified of spilling something on it."
Her eyes danced of delight. "Darling, it was a gift from Yves. If you spill anything on it, I'll get another!"

Marokko tarkoitti käytännössä öljyperijä John Paul Getty Jr:n ja hänen aviovaimonsa Talithan valtavaa residenssiä, jossa vieraita tuli ja meni. Moni oli maailmankuulu jollain taiteen alalla, ja heillä oli usein tyttöjä vanavedessään, groupieita.
Talithasta ja Cecestä tuli hetkessä uudet sydänystävät, sielunsisaret, jotka kiersivät yhdessä soukeissa, leipoivat marijuanakeksejä, ottivat aurinkoa, juhlivat yöt läpi ja nukkuivat päivällä, yksinkertaisesti: nauttivat elämästään. Sex and drugs and rock-'n'-roll!

Alkuun huoleton elämä Marokossa oli kuin Hollywood-elokuvaa, kunnes Cece tutustui sen kääntöpuoleen: ensin marihuanaan, mutta myös väkevämpiin huumeisiin, runsaaseen alkoholin käyttöön, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Kun paikalle saapui Cecen ihailema laulaja joka osoittautui tyystin erilaiseksi ihmiseksi kuin julkisuuskuva oli antanut ymmärtää, mureni jotain Cecen sydämessä. Kun sen jälkeen tapahtuu vielä kuolemantapaus, kupla puhkeaa ja yhtäkkiä paluu Lontooseen ei tunnukaan tylsältä, vaan tutulta ja turvalliselta. Suuret seikkailut eivät aina ole pelkkää iloa. 

Wau! Sister Stardust oli täyden viiden tähden coming-of-age story 1960-luvun lopulta, eli melkoinen "aikuistumistarina", en keksi tälle mitään parempaa suomennosta. 
Vertaisin tätä tavallaan Daisy Jonesiin, jonka tämä voittaa mennen tullen. Tiedän kyllä että romantisoin '60-lukua jonka olisin niin kovasti halunnut elää, edes tuollaiset kolme glamourin täyteistä viikkoa jotka Cece sai ennen kuin hänen oli päätettävä elämänsä suunta.

Jane Green on kirjoittanut parikymmentä kirjaa ennen tätä, mutta kokeillut nyt ensimmäistä kertaa historiallista romaania. Toivon kovasti että hän jatkaisi juuri näillä menneillä vuosikymmenillä toisen maailmansodan jälkeen, sillä sodasta (ja tietenkin 2000-luvusta) kyllä löytyy kirjoja, mutta huomattavasti vähemmän 1950-1970-luvuille sijoittuvia. Ensimmäiset oikeat nuorisokulttuurin vuosikymmenet, miksi niitä hyödynnetään kirjallisuudessa niin vähän?


lauantai 11. helmikuuta 2023

Jenny Bayliss: Talvi kaukana kaikesta



Jenny Bayliss: Talvi kaukana kaikesta
Otava, 2022
Suomennos: Anna-Mari Raaska
Lukija: Mili Kaikkonen
Kesto: 12 h 23 min


26 vuotta naimisissa olleet Annie ja Max olivat omistaneet ravintola Granaattiomenan viimeiset viisitoista vuotta. Ravintola oli Annien valtakunta, jossa hän teki kahdentoista tunnin työpäiviä, ja vieläkin, kun kesäkausi oli päättynyt, piipahteli siellä usein varsinaisen työaikansa ulkopuolella. Aina ei tosin pitäisi.

Kauhistuneen kirkumisen määrä ja pimeyden vaihtuminen äkillisesti valoksi typerrytti Annien hetkeksi niin ettei hän heti tajunnut, mitä oikein näki. 
Pöydän numero 9 samettisohvalla retkotti heidän uusin tarjoilijansa Ellie, joka yritti epätoivoisesti ja hyödyttömästi peittää alastomuuttaan tyynyillä, joista yhteen oli kirjailtu mietelause Keep Calm And Carry On. Ja Ellien edessä seisoi mies jolla oli vauhdilla hiipuva erektio ja sininen astiapyyhe nännien päällä: Annien aviomies Max. 

Hänen pitäisi epäilemättä ajatella avioliittoaan ja heidän jo aikuisia kaksosiaan, firmaa ja talouttaan, ja kuitenkin häntä huoletti eniten se, millä eritteet saisi pois sametista. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta kun Max oli jäänyt kiinni pettämisestä, mutta Annie oli vannottanut tämän pysymään erossa henkilökunnasta. Näky Elliestä ja Maxista oli viimeinen niitti, hän halusi eron. 

Annie otti muutamaksi yöksi huoneen hotellista ja pyysi heidän pääkokkiaan ottamaan vastuun ravintolasta. Mutta mitä hän tekisi pidemmän päälle? 

Vastaus löytyi lehti-ilmoituksesta, jossa etsittiin talonvahtia talven yli kahdeksankymppisen Maryn omistamaan kiinteistöön kaukana Skotlannissa, pienessä Willow Bayn kylässä. Annie ei ollut koskaan asunut meren rannassa, mutta jo talon nimi, Saltwater Nook, kuulosti joltain mikä tekisi hänelle hyvää juuri nyt. 

Hänestä tuntui että oli tärkeää aloittaa tämä uusi, henkilökohtainen matka kohtelemalla itseään kuin omaa parasta ystäväänsä. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin hän oli tilivelvollinen vain itselleen. Se tuntui vapauttavalta, mutta myös hieman pelottavalta. Mitä hän tekisi nyt, kun oli jäänyt täysin oman onnensa nojaan? No, ainakin hän aloittaisi tarjoamalla itselleen aterian, sen hän oli nimittäin ansainnut. Hänen teki mieli viinilasillista, tai kolmea, joten hän jätti autonsa Saltwater Nookin pihaan ja päätti tarttua jyrkänteen tarjoamaan haasteeseen. 

Jyrkänne rannasta kylän keskustaan oli todella melkoinen voimainponnistus, kävellen nousu vei 40 minuuttia. Kaksi pubia olivat kylän sydän. Lukupiiristä Annie löysi uusia ystäviä, kahvilasta uuden työn ja ei ollenkaan yllättävältä taholta uuden rakkauden.

Ihana kylä, ihania ihmisiä! Koska voin muuttaa?

Jenny Bayliss taitaa hyväntuulenromaanit. Edellinen oli selkeästi jouluinen, suomennettu nimellä Jouludeitti x 12, mutta itse kuuntelin The Twelve Dates of Christmasin jo edellisvuonna englanniksi. Juttu löytyy täältä.
Uusi suomennos ei ole joulukirja, vaan sijoittuu enimmäkseen syksyyn ja joulun jälkeiseen talveen. Kuuntelin kirjan joulukuussa, ja minulle jäi sellainen jälkituntemus, että joulu ohitettiin muutamalla aukeamalla. Ehkä hyvä niin, sillä tätä voikin lukea aivan hyvin niin kauan kun talvinen tunnelma vielä viehättää. 


maanantai 6. helmikuuta 2023

Saamelaisten kansallispäivä - Ann-Helén Laestadius: Varkaus


Ann-Helén Laestadius: Varkaus
Kustantamo S&S, 2022
Lukija: Usva Kärnä
Kesto: 13 h 1 min


Saamelaisten kansallispäivää vietetään tänään 6.2. Sen kunniaksi julkaisen jutun Ruotsin saamelaisen kirjailijan ja toimittajan tositapahtumiin perustuvan romaanin, joka valittiin vuonna 2021 Ruotsissa vuoden kirjaksi. 

Yhdeksänvuotias Elsa on saamelaisen poronhoitajaperheen nuorimmainen, joka on juuri saanut oman, isän merkistä muokatun poromerkkinsä. Se löytyy nyt Nástegallun, hänen ensimmäisen ikioman vasansa korvasta. 

Eräänä päivänä, kun hän oli hiihtänyt yksin pitkän matkan poroaidalle asti  vasansa nähdäkseen, hän näki sen sijaan miten naapurikylän mies viilsi korvat irti juuri tappamaltaan Nástegallulta Elsa sai merkityn korvan haltuunsa ja piilotti sen: korvan pehmeä karva toi lohtua kun sitä piti kädessä. Hän tunnisti miehen, mutta piti tietonsa visusti salaisuutena. Mies oli näyttänyt eleellä, että viiltää kurkun auki tytöltäkin eikä vain vasalta, ellei tämä pysy hiljaa, ehkä vaarassa olisi koko perhe. Edes parhaalle ystävälleen, kaksi vuotta vanhemmalle Anna-Stinalle, hän ei uskaltanut kertoa nähneensä tekijää.

Taposta tehtiin rikosilmoitus joka ei johtanut mihinkään, ja Elsa päätti vaieta poliisin kuulustelusssakin. Saatuaan vastauksen siihen onko heillä lapsia vankilassa, Elsa päätti ettei poliisille valehteleminen ole sen pahempaa kuin vanhemmille tai jumalallekaan, ja sen hän oli jo tehnyt.

Tapaus ei ollut ensimmäinen lajiaan, eikä jäänyt viimeiseksi. Kaikki tiesivät, että tekijä oli naapurikylän Robert apureineen, vaikka vähän ihmeteltiinkin miksei tämä ollut vienyt Nástegallun ruhoa lihana myytäväksi. Yksiselitteistä näyttöä tekijästä ei ollut, ei tällä kertaa eikä muulloinkaan, eivätkä poliisit koskaan ehtineet tai viitsineet lähteä kaupungista saakka tutkimaan "taas niitä lappalaisten porokuolemia". Vaikkei poroja tapettu pelkästään lihojen vuoksi, vaan niitä myös kidutettiin esimerkiksi leikkaamalla vielä syntymätön vasa emänsä kohdusta tai rampauttamalla poro kelkalla päältä ajaen, poliisi otsikoi kaikki tapaukset vain varkauksina, ei viharikoksina. 

"Minun käy heitä niin kovasti sääliksi", Lasse sanoi 
"Mitä tarkoitat?"
"Ei olisi pitänyt viedä heitä hirvitornia pidemmälle. Olisi ollut parempi etteivät he olisi nähneet..."
"Miten voisimme suojella heitä siltä? Pitäisikö aina käydä etukäteen varmistamassa, ettei missään ole kuolleita poroja, ennen kuin päästää heidät ulos? Käydä peittelemässä jäljet. Millaista elämää sekin olisi?"
"Poliisista ei ikinä kuulunut mitään."
"Toivotko yhä, että saisimme oikeutta?"
Hanna huomasi kuulostavansa pisteliäältä, mutta Lasse hymyili lumessa kieriskeleville tytöille.

Toisessa osassa on kulunut kymmenen vuotta ja Elsa on jo nuori aikuinen. Porovarkauksien suhteen mikään ei ole muuttunut, Robertin tiedetään edelleen jatkavan rikollisia puuhiaan, mutta kukaan ei puutu asiaan. Poliisi ei koskaan priorisoi, poronhoitajat itse eivät liittoudu Robertia vastaan. 

 Korpit seurasivat häntä puiden latvuksista hiilenmustilla silmillään. Jäässä oli reiän alku, aivan kuin joku olisi yrittänyt rikkoa sen kirveellä. Ehkä tekijä oli aikonut upottaa säkit puroon toivoen, että ne vajoaisivat pohjaan. Elsa nosti varovasti toista säkkiä, ja suolenpätkiä liukui entistä enemmän ulos. 
...
Elsa mietti, muisteliko Henriksson koskaan hänen kymmenen vuoden takaista käyntiään poliisiasemalla. He eivät olleet sen koommin tavanneet, mutta olivat puhuneet pari kertaa puhelimessa. 
"Sinun ei oikeastaan kuuluisi soittaa minulle, mutta satun tietämään, ettemme valitettavasti ehdi sinne juuri nyt. Partio on tehtävällä."
"Pitäisikö minun siis vain jättää säkit tänne? Korpit ovat jo saaneet toisen säkin auki ja syövät parhaillaan sen sisältöä. Todisteet häviävät. Toisessa säkissä on jopa käsineet. DNA:ta ajatellen..."
"Voisitko ystävällisesti ottaa säkit talteen ja tehdä rikosilmoituksen? Tulemme kun ehdimme, mutta juuri nyt emme valitettavasti pääse."
"Uskon että hangessa on jälkiä, joita teidän kannattaisi tulla katsomaan."
"Se ei nyt onnistu, kuten sanoin." Henriksson kuulosti ärtyneeltä. "Tee rikosilmoitus, niin olemme myöhemmin yhteydessä."
"Etkö sinä voi ottaa ilmoitusta vastaan?"
"Meillä on juuri alkamassa päivän viimeinen palaveri. Soita numeroon 114 14."
Elsa lopetti puhelun sanomatta mitään.

Eikä Robert ollut ainoa, joka tuotti harmia. Säästä tuli koko ajan oikullisempi, lämpötila saattoi hetkessä kivuta kolmestakymmenestä pakkasasteesta plussalle. Kun olisi pitänyt sataa lunta, tulikin vettä, joka ei kokonaan imeytynyt maahan vaan jäätyi, eivätkä porot saaneet kaivettua jäkälää kovaksi pakkautuneen lumen ja jään alta. Niinpä yhä useampien saamelaiskylien piti turvautua saamelaiskäräjiltä haettavaan katastrofiavustukseen pystyäkseen ruokkimaan poronsa.

Säälle Elsakaan ei mahtanut mitään, mutta Robertin hän aikoi saada aisoihin, vaikka sitten ilman muiden tukea. Toinen Elsaa koskeva vääryys oli miesvalta saamelaiskylien päättäjissä. Tällä hetkellä isä edusti heidän perhekuntaansa ainoana äänivaltaisena ja pian Tuomas-velikin saisi äänioikeuden, mutta vaikka Elsalla oli oma poromerkkinsä, hän ei voisi koskaan saada äänioikeutta saamelaiskylien kokouksissa ja vain siksi, että oli nainen. Mutta Elsa ei koskaan siirtäisi porojaan toisen miehen tokkaan ja siirtäisi samalla päätäntävaltaa yhden miehen alaisuudesta toiseen. Mihin poronhoidon siirtämisessä seuraavalle sukupolvelle poikaa edes tarvittiin, eikö pitäisi riittää, että on ylipäätään lapsi, joka on valmis työtä jatkamaan? Toisaalta yhteisössä ei hyväksytty sitä, jos etenkään poika halusi elämältään jotain muuta, vaikkei poronhoidon jatkaminen tarkoittanut pelkkää työtä, vaan myös elämäntapaa ja vastuuta oman suvun perinnön jatkamisesta.

Elsa on päättänyt, että tekee kaikkensa sen eteen, että voi tehdä elämäntyönsä porotalouden parissa, ja että se on vielä taloudellisesti kannattavaakin. Hän alkaa seurata Robertin jälkiä ja ottaa yhteyttä toimittajaan sekä aktiivisesti poliisiin. Hänen ystävänsä Minna lähti opiskelemaan lakia voidakseen auttaa juurikin tällaisissa tapauksissa, joissa poronhoitajat jäävät vaille oikeutta. Mutta mitä jos poliisi onkin jollain tavalla sotkeutunut asiaan, eikä tutkinta siksi milloinkaan etene?

Kirjaa kuunnellessa oppi taas paljon asioita, sillä poronhoito on minulle työnä sekä elämäntapana täysin vierasta. Samalla oppi saamelaisesta elämäntavasta ja heidän kokemistaan vääryyksistä joista voisi luetella lukuisia asioita, mutta otetaan esimerkiksi vaikka se heti alussa ilmi tullut asia, että (lestadiolais)papit pitivät joikaamista syntinä eikä moni sen tähden pitkiin aikoihin joikata tohtinut, eikä opettaa edes omille lapsilleen. Onneksi perinne on säilynyt ja nykypäivänä nuoretkin vievät taitoa eteenpäin. 
Kirjassa naisilla ei vielä ollut virallista päätäntävaltaa asioissa, mutta kun katsoin saamelaiskäräjien hallituksen tämän hetkiset jäsenet, on ainakin siellä naisia, ja eri toimikunnissa enemmänkin. 

Olen viime aikoina lukenut muutamia muitakin saamelaisten alueille / Lappiin / Tornionjokilaaksoon sijoittuvaa kirjaa, joista on tulossa juttua myöhemmin. Vaikka vähemmistökansoista puhuttaessa ajatus helposti kääntyy Pohjois-Amerikan tai Australian suuntaan, kannattaa mielestäni muistaa myös meidän oma vähemmistömme. 

Vinkin juuri tähän kirjaan sain 
Pohjoisen lukuhaasteen Facebook-ryhmästä. Kirjan sijoitan haasteessa kohtaan 8. Saamelaistaiteilijan teos (voi olla myös esimerkiksi musiikkia, kuvataidetta, tanssi- tai näyttämöteos, näyttely tms.) sekä Helmet-haasteen kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Ann-Helén Laestadius joka on Ruotsin saamelainen ja kirjoittaa ruotsiksi, on Varkauden lisäksi kirjoittanut useita nuorten ja lasten kirjoja joita on myös suomennettu. Toivottavasti myös tammikuussa '23 ilmestynyt Straff suomennetaan. Sattumalta vastaani tuli myös vanhempi saamelaiskirjailijan teos josta haluan vinkata: Sataprosenttinen eli Lippalakkitytön oppivuodet, joka on Kerttu Vuolabin kirjoittama omaelämäkerrallinen nuortenromaani vuodelta 1994. Se sijoittuu 1960-luvun lopulle, jolloin oli hyvin yleistä, että saamelaislapset kävivät koulunsa hyvin kaukana kotoa, asuivat asuntoloissa, ja heidät haluttiin "sopeuttaa yhteiskuntaan" kieltämällä esimerkiksi saamen kielen käyttö. Heidän lapsensa eivät välttämättä oppineet ollenkaan saamenkieltä vanhemmiltaan. (Saamenkieli ei ole yksi ja yhtenäinen kieli, vaan Suomessakin puhutaan kolmea eri saamenkieltä.) Laestadiuksen Straffissa seitsemänvuotiaat lapset joutuvat aloittamaan koulunkäyntinsä juuri tällaisissa sopeuttamisolosuhteissa.
Tämä ja monet muut saamelaisten kokemat vääryydet ovat valitettavia tapahtumia, joita tälläkin hetkellä saamelaisten totuus- ja sovintokomissio käsittelee. Raportti sen työstä pitäisi antaa 30.11.2023 mennessä ja tämän kirjan kuunneltuani olen aivan eri tavalla kiinnostunut siitä, mitä ko. raportti tulee sisältämään.

Kun vuonna 1984 muutimme Savosta Kittilään äitini töiden perässä, siihen aikaan opetettiin, että "lappilainen on eri asia kuin lappalainen", eli sen muuton yhteydessä opin ettei lappilainen olekaan kirjoitusvirhe, vaan taustaltaan mikä tahansa Lapissa asuva, eikä tämä ole edes vitsi. Mutta ainakaan sinä lyhyenä Lapissa asumisen aikana en sen sijaan kuullut, että lappalainen olisi haukkumasana, sillä sitä käytettiin sielläkin aivan yleisesti. Ja kukapa 1980-luvun lopulla television ääressä istunut ei tietäisi Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan nunnuka-sketsejä, (siinä missä heidän romanihahmojaankin), joita Petelius 2019 pyysi anteeksi, osan katsoessa sitä hyvällä, osan nähdessä eleen vain pisteiden kalasteluna. Aikansa tuote, mutten välttämättä haluaisi omien hypoteettisten lasteni katselevan niitä enää nykypäivänä.

Itse kirjasta sitten, se olisi hyötynyt tiivistämisestä . Aihe on sekä tärkeä että kiinnostava, mutta itse tarina alkoi välillä puuduttaa. Ainakin kolme tuntia kolmestatoista olisin karsinut pois. Noin pitkä äänikirja vie myös kuulijoita ja sama saattaa olla realistista myös lukukirjan paksuuden suhteen, 510 sivua. 

Kirjassa käytetään, varsinkin Elsan ollessa lapsi, paljon myös saamenkielisiä sanoja, jotka Usva Kärnä ääntää minun korvaani niin aidonkuuloisesti, että yritin etsiä tietoa siitä onko hänellä saamelaistaustaa, mutten löytänyt tällaista yhteyttä edes hänen omilta kotisivuiltaan. Hieno suoritus minun mielestäni, toivottavasti myös saamenkieltä paremmin tunteva on samaa mieltä.


sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika
WSOY, 2022
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 6 h 56 min


Otolla oli yhden illan suhteesta syntynyt poika, Joona. Hän oli pojan elämässä aktiivisesti mukana, oli ollut vaihtelevasti alusta saakka, sillä Pirita oli kertonut raskaudestaan hänelle jo ennen lapsen syntymää. Otto oli ollut silloin jo yhdessä Iriksen kanssa ja suhde katkesi uutiseen, mutta jatkui taas.

Joonalle oli tullut tavaksi katoilla ja poika löytyi milloin mistäkin, yleensä pelailemasta kännykällään. Otto oli vastustanut kännykän hankkimista Joonalle heti ekaluokalla, Pirita ei sellaisista rajoituksista välittänyt ja Joona sai puhelimensa, kun kaikilla muillakin se oli. Muutenhan kiusattaisiin koulussa. Tietoturvateknikko Ottoa tilanne repi kahtaalle. Miten voisi kääntää kehitystä taaksepäin? 

Tällaista tämä nyt vain oli, sanoi Joonan rehtorikin, joka antoi oppilaiden pelata puhelimillaan palkaksi, kun annetut tehtävät oli tehty. Kun Joona kavereineen sitten alkoi pelata tiettyä peliä, poika ei halunnut enää tehdä mitään muuta. Kaikki muu tekeminen tähtäsi vain siihen, milloin puhelimen saa taas käteen ja pelin päälle. Kun Otto protestoi tätä, Joonan mukaan kenelläkään hänen kavereistaan ei ollut typeriä, kännykän käyttöä rajoittavia sääntöjä. Yrittivätkö vanhemmat pilata hänen elämänsä? 

Joonalle hankittiin hamsteri, pieni karvainen toimintaterapeutti. Joonan kiinnostus siihen kesti kaksi viikkoa. Eläin ei oppinut temppuja eikä osoittanut kiintymystä ihmisiä kohtaan. Hamsteri kulki silti Joonan kahden kodin väliä ja Otto kiintyi siihen poikaa enemmän. Pörröturkkisen olennon elämä tuntui niin yksinkertaiselta Oton omaan verrattuna. Iris oli ilmoittanut, että lähtee ja jättää Oton. Taas.

Iris oli sanonut, että eropäätös oli lopullinen, mutta mikä tässä maailmassa oli lopullista? Kaiken saattoi päivittää seuraavaan versioon. Jos ohjelma ei toiminut, piti löytää alkuperäinen virhe.  
Virheet saattoivat olla jotain naurettavan pientä, kuten turha välilyönti koodin keskellä, tai massiivisia: perustavanlaatuinen aukko loogisessa päättelyketjussa.
Loppujen lopuksi piti kirjoittaa tarpeeksi hyvä ohjelma. Luettava, deterministinen, järkevästi nimetty, loogisesti jäsennelty. Ei spagettikoodia. Ei riippuvuuksia ristiin rastiin.
Jonain päivänä hän löytäisi virheen. Tai kirjoittaisi kaiken uudestaan. 

Kirjaan ilmestyi ajan mittaan uusia kertojia. Useampi näkökulma osoittautui erinomaiseksi keinoksi kasvattaa tarinaa ja tuoda siihen uusia näkökulmia. Otto koki ison elämänmullistuksen, josta kerrottiin sekä Iriksen että Oton itsensä näkökulmasta. 

Iriksen pikkusisar Alexandra, joka oli välillä asunut Iriksen ja Oton luona, oli au pairina Kaliforniassa, perheessä jonka vanhemmat eivät hyväksyneet mitään tietoteknologiaa lapsilleen. Alexandra ei saanut käyttää edes omaa kännykkäänsä lasten seurassa, ainoastaan hätäpuhelu olisi sallittu, sanottiin hänen allekirjoittamassaan sopimuksessa. Alexandrasta tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan omien vanhempiensa nuoruuteen ja sulkenut sosiaaliset tilinsä, ettei hänellä olisi turhaa houkutusta roikkua netissä. Muutama ystävä ihmetteli onko hän sairas tai masentunut, osa loukkaantui kuin hän olisi teollaan syyttänyt heitä somen käytöstä, osa vain unohti hänet. 

Sophialla oli oma yritys, sovellus musiikin säveltämiseen. Jeff työskenteli yrityksessä, joka loi psykologisia profiileja ihmisistä heidän selaintietojensa avulla.  Lapset Zoey ja Clara olivat nyt kolmen ja viiden, mutta saisivat puhelimet vasta vuosien kuluttua high schoolissa. Vanhemmat halusivat heidän oppivan sen sijaan tieteitä ja taiteita, ja Alexandralla oli keskeinen rooli lasten opettamisessa. 

Jeff avasi näkymän digitaalisesta tulevaisuudesta, joka jakaisi ihmiset. Jeffin sanoissa oli sähköä, hypnoottista pehmeyttä. Seuraava askel, Jeff sanoi, tulisi olemaan ajatusten lukeminen, laitteita testattiin jo. Ajatukset eivät enää olisi yksityisiä. Paitsi heidän perheessään. Zoey ja Clara saisivat älypuhelimen vasta kun olisivat neljätoista, tai minkälaiseksi laitteeksi se siinä vaiheessa olisikaan muuttunut. Heidän lapsensa oppisivat puulajit ja selviytymään luonnossa. Ampumaan nuolella. Tekemään tulen ja pitämään sitä yllä koko yön. Valmistamaan ruokaa syötävistä sienistä ja maasta kaivettavista juurista. Kunhan he hieman kasvaisivat, Jeff ja Sophia halusivat heidän lukevan pitkiä romaaneja. Kirjoittavan runoja. Maalaavan tauluja tai soittavan jotain instrumenttia. Hyödyntämään sivistystä, jonka kehittämiseen ihmiskunnalta meni tuhansia vuosia.

Tässä elämämme digitalisoitumista pohtivassa kirjassa ei ole mitään vikaa, minä vain pidin Westendistä niin paljon ja tahtomattaan kirjoja tuli keskenään vertailtua, vaikkei se varmasti olekaan toisinkoiselle reilua kohtelua. 

Kadonneen ajan henkilöt oli nidottu toisiinsa sopivalla jatkumolla ja älypuhelimet ja muu vastaava teknologia oli selkeä kantava teema eri kanteilta tarkasteltuina. Myös Iris oli alalla töissä, hän oli viestintäkonsultti jonka tehtävänä oli saada mahdollisimman paljon näkyvyyttä asiakkailleen. Luen erittäin todennäköisesti Vaarlan seuraavankin kirjan mikäli sellainen saadaan, tai todennäköisemmin kuitenkin kuuntelisin käyttäen siihen tarkoitettua sovellusta, ja kirjoittaisin kirjasta blogijutun älypuhelimellani poimien lainaukset oikeissa muodoissaan e-kirjasta. Kiinnostavaa sinänsä on ajatella, että ennen kuin löysin kirjablogit 2010 paikkeilla ja perustin omani 2013, teknologia ei liittynyt kirjastokorttia enempää siihen miten kulutan kirjoja.

lauantai 4. helmikuuta 2023

Carola Dunn: Death at Wentwater Court



Carola Dunn: Death at Wentwater Court
#1 A Daisy Dalrymple Mystery
Blackstone Publishing, 2005
(lukukirja 1994)
Lukija: Bernadette Dunne
Kesto: 6 h 38 min


25-vuotias Daisy Dalrymple oli innoissaan saatuaan toimeksiannon ensimmäisen kahden aukeaman juttunsa  Town and Country -lehden tammikuun 1923 numeroon. Hänen ei todellakaan olisi tarvinnut tehdä töitä elättääkseen itsensä, mutta rakkaan veljensä Gervaisen kuoltua sodassa hän oli kokenut sietämättömäksi asua äitinsä ja Edgar-serkun hoteissa, eikä huolinut näiltä enää puntaakaan.

Yhtä mielissään kuin Daisy oli palkkiostaan, Town and Countryn päätoimittaja oli mielissään Daisyn tulevasta työpanoksesta kuukausittaisen kuvareportaasin muodossa, eihän kenellekään tavalliselle toimittajalle aukenisi samat ovet kuin Daisylle, jonka isä oli ollut ylähuoneen jäsen. Tarkoituksena oli esitellä lukijoille hieman vähemmän tunnettuja mutta kuitenkin loisteliaita sukukartanoita, ja ensimmäiseksi kohteekseen Daisy oli valinnut Wentwater Courtin.

Hän ei tuntenut viisissäkymmenissä olevaa jaarli Wentwateria henkilökohtaisesti, mutta tämän kaksikymppiset jälkeläiset Lady Marjorien ja tämän veljen Jamesin kylläkin. Jamesin kihlaus Lady Fenella Petrien kanssa oli julkaistu hiljattain, ja tuo nuori ujo tyttö sekä hänen veljensä Phillip olivat talossa vieraina tälläkin hetkellä. Nuorten seurueeseen viidentenä kuuluvaa lordi Stephen Astwickia hän ei tuntenut ennestään, mutta Phillip oli ollut hänen veljensä läheisimpiä ystäviä ja kosiskellut Daisyä siitä lähtien kun hän oli valmistunut tyttökoulusta, ehkä kuitenkin enemmän muodon vuoksi, Daisy arveli. 

Jaarlin sisar, seurapiirien mieluinen juorujen aihe Lady Josephine, oli myös talossa, mistä Daisy oli erityisen mielissään, sillä häneltä Daisy saisi varmasti irti mehukkaampia juoruja kuin jaarlilta itseltään. Tämän seurasta Daisy tapasi myös Lady Annabellen, jaarlin uuden vaimon, kaunottaren joka Daisyn yllätykseksi oli hädin tuskin poikapuoltaan vanhempi. 

Näin keskitalvella nuorilla oli tapana käydä luistelemassa talon edessä kulkevalla joella. Daisy ei ollut huomannut ottaa omia luistimiaan mukaan, mutta sai sellaiset lainaksi. Heti Daisyn ensimmäinen luisteluretki saa kuitenkin karmivan päätöksen, sillä mies, jonka he luulivat olevan nokosilla huoneessaan, löytyykin hukkuneena joelta. Daisy pääsee osaksi murhatutkimusta, kun tapausta alkuun onnettomuutena tutkimaan tuleva komisario arvostaa sekä Daisyn tuoreeltaan ottamia valokuvia, että pikakirjoitustaitoa kartanossa asuvia sekä vierailijoita kuulusteltaessa. 

Suomeksi meillä on tarjolla hyvin vähän jännityskertomuksia jotka sijoittuvat 1900-luvun alkupuoliskolle, etenkin sotien väliin eikä niistä suoraan kumpaankaan, joten päätin ottaa englanniksi kuunteluun vanhan, pitkän sarjan, jonka aloitusosa niin osuvasti ajoittuu tasan sadan vuoden päähän. Sarjassa on peräti 23 osaa viiden vuoden aikajanalla Daisyn elämässä, joten nuori nainen pääsee todistamaan rikoksia tiuhaan tahtiin. Aika näyttää jatkanko sarjan parissa. Kannet ovat jatkossakin sangen houkuttelevia.


perjantai 3. helmikuuta 2023

Kuusi lyhyttä kirjaa paketissa


Emmi-Liia Sjöholm: Virtahevot
Kosmos, 2022
Lukijat: Pihla Viitala, Samuli Niittymäki
Kesto: 4h 22min

Virtahevot on ensisijaisesti äänikirjaksi kirjoitettu dialogiromaani, jonka erittäin taitavat lukijat saivat dialogin kuulostamaan todella aidolta jutustelulta.

Henkilöitä on kaksi, Touko ja Eevis, jotka kohtaavat Helsingin kesäisessä yössä ja jäävät kallioille juttelemaan. He tutustuvat toisiinsa ja siinä samalla kuulija oppii vähän kerrallaan lisää heistä, heidän menneisyydestään ja nykyisyydestään ja siitä, voisiko heillä olla jonkinlainen yhteinen tulevaisuus tuon öisen jutustelutuokion jälkeen. Pidin tämän toteutuksesta todella paljon ja voisin kuunnella vastaavaa toisenkin kerran. 


Ranya El-Ramly Paasonen: Auringon asema 
Äänikirja: Otava, 2021
(lukukirja Otava, 2002)
Lukija: Vuokko Hovatta
Kesto: 3 h 36 min

Ranyan vanhemmat tapasivat ja rakastuivat Egyptissä, junassa matkalla Luxorista Assuaniin. 

Minun isäni, jonka silmäkulmat olivat auringosta uurteiset ja siristämisestäkin, sanoi minun äidilleni "Nimeni on Ismael ja se tarkoittaa sitä, että Jumala kuulee kaikki minun rukoukseni. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan", ja minun isäni hymyili vinosti silmillään ja suullaan myös. Ja minun äitini sanoi: Minun nimeni on Anu, eikä se tarkoita yhtään mitään. Ja joskus kun minun äitini seisoi taivasta vasten, hänen silmänsä ja taivas olivat saman väriset. Minun isäni takana oli Jumala, ja minun äitini takana ei ollut yhtään mitään. 

Kirjaa oli paikoitellen todella haasteellista seurata sen sekavuuden takia, piti keskittyä tarkkaan eikä silti aina tiennyt minne tai mihin aikaan sijoittuvista asioista kerrottiin. Vaihtoehtoja riitti, sillä Ranya vietti lapsuutensa Egyptissä sekä Intiassa, Tšadissa, Saudi-Arabiassa ja Libyassa. Vuodesta 1987 lähtien hän on asunut Helsingissä.

Tehokeinona käytettiin runsasta toistamista, tässä ikään kuin ensimmäisen lainauksen jatkoksi mutta myöhemmin:

Silloin kun isä koputti vaunuosaston oveen äiti käänsi häneen suuret, vaaleansiniset silmänsä. Ja kun minun isäni sanoi "Minun nimeni on Ismael ja minun nimeni merkitsee ihmisen hartainta toivetta", minun äitini sanoi "Minun nimeni on Anu, eikä se tarkoita mitään. Kerro sinä minulle, mitä se voisi tarkoittaa. Määrittele minut, piirrä minut, sillä en osaa itse sitä tehdä. Rajaa minut, olen sitä mitä tahdot." Ja minun isäni, niin, minun isäni, ei hän olisi muunlaista naista halunnutkaan.

En voi sanoa että Auringon asema olisi ollut minun tyyppiseni kirja, mutta sain sillä viime tipassa kuitattua Helmet-haasteen '22 kohdan 24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Tästä tuli Egypti maailmanvalloitukseen, mutta unohdin sen vuosikoosteesta.


Vanessa Salt: Astronautti
Lust, 2022
Lukija: Elise Mantere
Kesto: 35 min

Viimeinen kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen: kohta "avaruudessa" oli erityisen haasteellinen toteuttaa. Yritin kuunnella Linnunradan käsikirjaa liftareille, mutta se jäi kesken vartin jälkeen, vaikka tiesin sen olevan lupaavin vaihtoehto. Sitten oltiinkin vähissä, varsinkin kun minulla oli jonossa niin paljon kuunneltavaa, etten halunnut sitoa tähän väkinäiseen avaruuskirjaan kymmentä tuntia. Jäljelle jäi äänikirjana lähinnä Esko Valtaojaa tai jotain muuta vastaavaa populaaritiedettä, mutta todellisuudessa halusin vain päästä takaisin kesken olevan psykologisen jännärini pariin. Haastesuoritusta kuunnellessani ajattelin, ettei kirjaston tiimi haastetta luodessaan välttämättä ajatellut eroottisia novelleja... mutta sellaiseen lopulta päädyin. Laitetaan tämä kokeilu kategoriaan kerran pitää kokeilla kaikenlaista, kuten säeromaania ja eroottista novellia? 

Tänään oli ollut heidän toinen avaruuskävelynsä ja jo se toi Kayaan lisää virtaa. Kaikki aistit olivat ylivirittyneitä. Häntä nälätti, himotti, väsytti, innostutti, kaikkea samaan aikaan. Ehkä juuri siksi Tylerin kosketus sytytti hänet.
"Tarjoan samppanjat", Tyler kuiskasi huulet erityisen lähellä Kayan poskea. Tylerin hengityskin tuoksui huomattavasti paremmalle kuin moduulin ummehtunut ilma. Kuin deodorantin tuoksu olisi kestänyt läpi työpäivän, mikä oli saavutus sinänsä.
"Samppanjaa?", Kaya naurahti, "Oletko unohtanut missä olemme?"

Mitähän tästä sanoisi? Novelli loppui nopeammin kuin odotin, oli aika tylsä, enkä tiedä mitä avaruus sijaintina sinänsä antoi tarinalle muuta kuin ahtaat olot ja rajallisen valikoiman partnereita. Kiinnostavampia aktin kuvauksia löytyy kirjallisuudesta kasapäin, ja tämä oli paljon kesympi kuin odotin. 


Tiia Rantanen: Suurin piirtein
Kosmos, 2022
Lukija: Tiiä Rantanen
Kesto: 8 h 4 min

Tämähän ei ole varsinaisesti lyhyt, mutta en keksi niin paljon sanottavaa tästä kirjasta, että saisin aikaan jutun yksinomaan siitä. Suurin piirtein sisälsi pätkiä, ei nyt ihan esseitä, mutta sellaisia hajatelmia kirjailijan omasta elämästä. Rantanen pitää Kaverin puolesta kyselen -nimistä podcastia ja ymmärsin, että nämä jutut jotka ovat kirjassa, ovat ainakin enimmäkseen esiintyneet jo tuossa podcastissa. Osuvampi kohderyhmäkin löytynee itseäni pari-kolmekymmentä vuotta nuoremmista (naisista), ja olen siinä käsityksessä, että heidän parissa kirjakin on ollut ihan pidetty. 
Tämän kuuntelin tammikuussa ja sijoitan ainakin tässä vaiheessa Helmet-haasteen kohtaan 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.


Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede
Otava, 2021
Lukija: Jenni Pääskysaari
Kesto: 4 h 19 min

Seuraava kirja sen sijaan oli kuin suoraan minulle suunnattu. Jennin varhaisnuoruudessa oli niiiiin paljon kaikkea omasta teini-iästäni nuoreksi aikuiseksi saakka tuttua, että olihan tämä aikamoinen tour down memory lane. Jenni asui Korsossa, minä kaksi juna-asemaa Helsinkiin päin Koivukylässä ja vähän myöhemmin yhden asemavälin edempänä Keravan Saviolla. 

Radio City, 96,2. Pullakuskeja piti tietenkin kuunnella. Itsehän olin Elannon Pullapuodissa töissä kohta lukion jälkeen ja se nauratti jo silloin, kun pullakuskit kärräsivät pari kertaa päivässä tuoretta känttyä vitriineihin esille laitettaviksi. 
Carrollsin hampurilaiset olivat ne ylivoimaisesti parhaat, olen vieläkin katkera että ne on menetetty: Club Burger, vaikka itse useammin ostin Big Carolinan... ja oi ne maailman parhaat kuumat omenapiirakat joista Jennikin piti!

'85 Jenni kävi ostamassa Asematunnelin Shop Tetuanista Kissin rintamerkkejä. Shop Tetuan oli minullekin tuttu paikka, sillä sitä piti tätini ystävän marokkolainen aviomies. Ei kai sitä enää ole olemassa..?

Neljännessä rintamerkissä luki punaisella pohjalla Kiss, ja alapuolella oli Gene Simmons syntisen pitkä kieli ulkona ja oikean käden etusormi osoittamassa kielen suuntaan. 
Sain samalla reissulla myös kolme muuta rintamerkkiä. Hanoi Rocksilla oli yksi hyvä biisi, Up Around The Bend ja Twisted Sisterillä kaksi, Leader of the Pack ja We're Not Gonna Take It. AC/DC:llä oli hieno logo.

Jenni fanitti eniten Kissiä, itse kuuntelin noihin aikoihin Madonnaa, Cyndi Lauperia ymv, mutta yksi kaveri oli kova Hanoi-fani. Muutama vuosi noista ajoista eteenpäin ja syttyi ensimmäinen kahdesta elämää suuremmasta bändirakkaudestani: Clifters. Olen käynyt niin paljon keikoilla, että mikään toinen bändi ei elinaikanani voi edes teoreettisesti mennä ohi. Toinen tuli vähän myöhemmin: Ultra Bra. Kolmatta odotellessa.


Petri Tamminen: Se sano - Unohtumattomat lausahdukset
Otava, 2021
E-kirja

Kävin Tammisen pienen kirjan kimppuun luurit päässä, mutta tulin pian siihen tulokseen, että lyhyet tekstit on ehkä helpompi mieltää painetusta tekstistä joka siihen hätään tarkoitti e-kirjaa, ja näin tosiaan oli. Monet lausahdukset niihin liittyvine selityksineen olivat vajaan sivun, korkeintaan kahden mittaisia. Osa sai hymähtämään, osaan reagoin lähinnä "auts" ja osaan, valitettavasti, että noin minunkin äitini olisi voinut sanoa. Voisin itse asiassa antaa pari ihan kelpo esimerkkiä äitini sanonnoista kirjaan mukaan. 

Kuittasin tällä viime vuoden Helmet-haasteen kohdan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Toinen kirja tähän oli Antti Röngän Nocturno 21:07.