Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava, 2022

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 10 h 58 min

Kuusen oksa kahahtaa, siivet lyövät pehmeästi ilmaan. Lintua ei näy.

Metsän hiljaisuudessa suloisinta on se, että voi kuvitella mitä tahansa. Paitsi jos on sota, silloin on pahinta kuvitella mitä tahansa.

1941 

Kertusta tuntui että veljet Toivo ja Taisto olivat ihan äsken olleet pikkupoikia, mutta muutama päivä sitten he olivat lähteneet sotimaan. Häntä hirvitti, jos nämäkin katoaisivat hänen elämästään kuten oli kadonnut isä, joka oli lähtenyt laivalla Amerikkaan ja luvannut, että he kohtaisivat vielä. 

Kalle-isä olisi halunnut, että he olisivat lähteneet yhdessä, mutta äiti oli luvannut omalle isälleen tämän kuolinvuoteella, että pitäisi tilan suvussa. Sen saman tilan peltoja, Kyrössä Pohjanmaalla, he nytkin viljelivät. Naisten panos vain kasvoi, kun veljet olivat rintamalla.

Kerttu sai postia jostain sieltä kaukaa, kun veli oli tuntemattomalle sotilaalle luvannut, että Kerttu kyllä vastaisi. Vaan oliko Johannes tyystin tuntematonkaan, oli hän sitä laskiaisena pulkkamäessä ohimennen vilkuillut, ja pikkuisen vino hymy sillä oli ollut. Ei montaakaan kirjettä, kun Johannes on Kertun mielessä yötä päivää, kesken arkiaskareiden ja heinätöiden. Kun Johannes vihdoin pääsee kotiin lomille, nuoret tapaavat salaa, mutta pian heistä tiedetään ja äitikin on sitä mieltä, että Johanneksesta Kerttu saa hyvän miehen. Suunnitellaan suuria kunhan Johannes saa vihkiloman, ja paikkaa ikioman talon perustuksille, jonka tuvassa Johannes näkee mielessään Kertun liekuttavan heidän esikoistaan. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, etenkään sota-aikaan. 

Kerran valo katoaa on itsenäinen jatko-osa Nivukosken esikoiselle, Nopeasti piirretyt pilvet. Ajassa on siirrytty parikymmentä vuotta eteenpäin ja vanhimmat lapset ovat aikuistuneet, uusiakin pikkusisaruksiakin uuden aviomiehen kanssa saatu. Tämän kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi esikoista lukenutkaan, mutta toki suosittelen järjestyksessä etenemistä ihan siksi että Nivukosken kirjat ovat niin hyviä. Tässäkin on rakkautta, ikävää ja surua, ja koko ajan arki kulkee aamusta seuraavaan ja silti on aina toivoa ja tulevaisuutta.

Kirja oli kirjoitettu niin mukaansa temmaten, että minä jännitin koko ajan: alussa sitä miten kahden suvun vanhemmat suhtautuvat nuorten aluksi salassa pidettyyn rakkauteen ja kohta perään sitä, miten Johanneksen käy. Tyypillisesti odotettiin sodan päättyvän nopeasti, nuoret tavatessaan puhuivat että ensi kesänä katsotaan talon paikkaa, seuraavana pikkuinen jo liekkuu kehdossa, ja samalla lukija tietää, miten pitkäksi sota venyi ja miten paljon uhreja se vaati. Eikä voi välttyä muistamasta, että sama vihollismaa sotii nyt Ukrainassa. 

Nivukosken tapa kirjoittaa on hyvin omanlaisensa ja kovasti mieleeni.

Laitan vielä linkit aiempiin kirjoihin. Mainingin varjon arvosteluun olin kirjoittanut, että jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään. Allekirjoitan saman edelleen.

Nopeasti piirretyt pilvet

Mainingin varjo