Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat

Bazar, 2023

Lukija: Annu Valonen 

Kesto: 16 h 3 min

Kaisu on kolmasluokkalaisten opettaja isossa kouluyhteisössä jossa on monta rinnakkaisluokkaa samaa ikäryhmää. Hän on jäämässä muutaman vuoden kuluttua eläkkeelle, muttei mitenkään kiirehdi sinne, hän nauttii työstään ja hänellä on nytkin ihana luokka. Heissä oli erilaisuutta, mutta Kaisu ei halunnut nähdä sitä haasteena, eivät oppilaat hänelle mitään haasteita olleet. 

Hän koki olevansa tärkeä pilari. Kaisu oli aina se, joka järjesteli tarvikevaraston hyllyt ja keitti kahvin opettajainhuoneessa. Jos hän ei ehtinyt opettajainhuoneeseen ensimmäisenä alkoi häly, ei ole kahvia, mitä, eikö ole, pitäisikö laittaa tippumaan, kuin kanaparvi jota Kaisun piti kaitsea. 

Säästösyistä uusissa kolmas- ja neljäsluokkalaisissa olevat kolme erityistuen tarpeessa olevaa oppilasta kävivät normaaliopetuksessa. Hänen luokallaan oli heistä yksi, Mikael, jonka isä oli kouluvuoden alkaessa kovasti Kaisua opastanut, miten inkluusio-oppilasta piti tukea ja opettaa, miten Kaisun tuli tehdä työnsä. Hänellä oli myös kolme somalioppilasta, joista Sagal oli vasta tullut Suomeen äitinsä ja vielä kotona olevan pikkuveljensä kanssa, joten Sagal vasta opetteli suomen kieltä. 

Hänen luokallaan oli myös Alina, jonka vanhemmat Ville ja Heidi elivät väljähtyneessä liitossaan. 

Heidi oli itse kasvanut hometalossa kun perhe oli muuttanut uudelle paikkakunnalle Heidin mennessä viidennelle luokalle. Häntä oli kiusattu, hän oli ollut uusi oppilas joka vielä haisi kummalliselle, pahalle, hänestä lähtee jotain kaasua, he olivat ilkkuneet. 

Ville vietti kaikki vapaahetkensä koneen ääressä, mitä tahansa keskustelua Heidi yrittikin hän sai lyhyitä vastauksia jotka osoittivat miehen olevan enemmän läsnä pelin maailmassa. Heidi on alkanut kiinnostua Mikaelin isästä Tommista. Villeä hänen ei jäisi ikävä.

Oppilaat eivät olleet Kaisun haaste, mutta sellaiseksi osoittautuu identiteettivarkaus, kun joku kaappaa Kaisun profiilin keskusteluryhmässä ja alkaa kirjoitella ilkeitä kommentteja hänen nimissään. Opettajainhuoneessa tiedetään asia välittömästi, ja siitä kovin supistaan, mutta Kaisun kuullen esitetään yhteistä huolta, kysellään miten hän jaksaa. Kaisu tunsi olevansa kuin uhri ja syytetty yhtä aikaa, ehkä joku jopa luuli, että hän oli kuitenkin kirjoittanut ne kommentit itse?

Ei tässä nyt joutanut uupumaan. Uupunut, se kuulosti lopulliselta. Uupunut, niin kuin nuppuun menisi. Sulkisi terälehdet ja painuisi suppuun. Sitä paitsi uupumuksella oli hintansa yhteisössä, kerran uupunut aina uupunut, ne mahtaisivat ajatella. Ensin ne puristaisivat itsestään kaiken empatian, vakuuttaisivat että oli ymmärrettävää pysähtyä ja hiljentää, ennen kuin kaatuu. Olipa hyvä ratkaisu, kerrassaan ainoa mahdollinen, ne nyökyttelisivät toisilleen uupuneen vetäydyttyä omiin oloihinsa. 

...

Kuulustelu jatkui. Innokkaimmat vaativat, että soittaisin poliisille. Tivasivat, olinko jo soittanut. Kyllä kannattaisi. Poliisi selvittää, onko kiusanteon takana joku oppilaista.

Poliisitutkinnan jälkeen koulu käynnistää omat toimenpiteensä, rehtori katsoi asiakseen tiedottaa kahvikuppinsa äärestä koko opettajakunnalle. Toiset intoutuivat pohtimaan, millaisia seurauksia identiteettivarkaalle oli mahdollista langettaa. Kantaako joku kaunaa, rehtori madalsi ääntään ja siirsi tuoliaan lähemmäksi. Mikä voisi olla teon motiivi? 

Kysymys oli tarkoitettu vain minulle, mutta vieressä muutaman nuoremman opettajan keskustelu vaimeni ja he vilkaisivat meitä. Katseissa välähti sääli, heidän mielestään olin vanha. He ajattelivat minusta niin kuin vanhasta ihmisestä ajatellaan. En ymmärtänyt heitä, eivätkä he minua. Niin he yksipuolisesti päättivät, ehkä niin oli ollut ja aina oleva. En kuulunut internetiin, en sinne missä he olivat, en tänne ensinkään, en enää. Olin nähnyt heissä samanlaista uteliasta valoa kuin oppilaissa, jonkinlaista kollegiaalista ihailua, ystävyyttä tai ainakin yhteenkuuluvuutta, yhdenvertaisuutta joka nyt valui olemattomiin. Fail. 

Minun oli jo aika mennä, sillä tämä oli alkusoittoa, he ajattelivat ja pöyhivat hiuksiaan, vaihtoivat merkitseviä katseita, nokkivat niillä katseillaan kuin terhakat kananpojat. Pudistin rehtorille päätäni, ei ole mitään syytä. Ei riitaa, ei kostettavaa. Minusta on aina pidetty, kai rehtori tiesi sen. Kai hän tiesi, koska kutsui tapausta mysteeriksi, kerrassaan erikoiseksi tilanteeksi. 

Muutenkin tuntui, ettei häntä pidetty enää oikeanlaisena. Kyllä, hän oli antanut oman puhelinnumeronsa oppilaiden vanhemmille, miten hän muuten olisi tavoittanut ne, jotka eivät käyttäneet Vilmaa? Muutenkin hänelle välillä soiteltiin, kyseltiin neuvoja, mielelläänhän hän auttoi minkä pystyi. Nyt nuoremmat opettajat väittivät että hän toimi siinä väärin ja nosti riman liian korkealle. Yrittikö Kaisu olla parempi heitä muita, heitä jotka tekivät tuntinsa ja lähtivät sen jälkeen viettämään heille kuuluvaa vapaa-aikaa?

Kun vanhemmat tulivat vanhempainiltaan suunnittelemaan luokan järjestämää halloween -juhlaa ja vilkuilivat puhelimiaan, Kaisu oli varma että hekin tiesivät rumista kommenteista, että he nauroivat hänelle selän takana.

Oppilaiden oli pitänyt jäädä kotiin, sillä vanhempainilta oli vain aikuisille, mutta Sagalin äiti ei antanut hänen olla kahdestaan pikkuveljen kanssa. Sagalin mielestä äidinkin olisi pitänyt mennä kouluun, että oppisi suomea. 

Äidin pitäisi istua aikuisten luokassa, kuunnella ja opetella. Mitä siitä, että se on osannut kymmenvuotiaana paistaa täydellisiä samboosoita, sellaisia joita tarjottiin vieraillekin. Mitä siitä, että äiti on nyt uudessa maassa eikä tiedä, mitä yksinkertaiset sanat ja merkinnät tarkoittavat. Mitä siitä, kun sanat eivät aukea äidille. Äidin mielessä ne eivät aukea punotuiksi nauhoiksi, eivät yhdisty toisiin samanlaisiin, eivät rakenna kokonaista uutta ja värikästä maailmaa. 

Äiti saa osakseen vain murusia, vanhempainillassakin vain murusia. Sagal oli nähnyt ystävällisiä hymyjä, nyokkäyksiä, Alinan äidin ja opettajan käden puristukset. Sagalin maalaama vesimaisema jossa oli koirailmapallo, Sagalin leikkaama naurulokki katon rajassa, Sagalin koulukirjoja. Niitä kaikkia opettaja oli äidille näyttänyt. Mitä äiti oli niistä ymmärtänyt, kun Sagal ei saanut tulla tulkkaamaan? 

Luin Annolan esikoisenkin joten oli luontevaa tarttua myös tähän, varsinkin kun kirjassa oli kiinnostavia aiheita. Nykypäivän koulumaailma on itselleni vieras, tiedän sen toki muuttuneen lähes tunnistamattomaksi siitä, kun itse olin ala-asteella 70-luvulla, niin tekniikaltaan kuin käytännöiltään. 2000-luvulla olen ollut töissä päiväkodissa sekä yhdistyksessä jossa pidimme viikon mittaan äiti-lapsi-ryhmiä sekä erilaisia kerhoja lapsille. Mieheni kanssa olemme avanneet kotimme niin tukiperheenä, lomaperheenä kuin sijaisperheenäkin. Kaikenlaista on siis tullut vuosien varrella nähtyä, mutta varsinainen koulumaailma monialaisine oppimiskokemuksineen on jäänyt vieraaksi ja sen valottaminen romaanien kautta on eräällä tavalla jopa yleissivistävää. 

Kirja oli pitkän matkaa hyvä ja kiinnostava, joskin Kaisun teatraaliset ajatukset saivat kulmakarvani kohoilemaan jo kirjan alkupuolella. Viimeiset pari kolme tuntia oli kuitenkin kauttaaltaan aika erikoista ja poikkeuksellista tekstiä, kun muidenkin aikuisten ajatukset lähtivät niin villille laukalle, etten sellaista sekavaa ajatuksenjuoksua kuunnellessani aina tiennyt miten olisin heihin suhtautunut. Minä kun olen luullut, että minulla on välillä kovin laukkaavia ajatuksia. 

Mistä sitten taas pidin (ja tavallaan pidin kyllä tästä kiitolaukastakin), niin esimerkiksi siitä, että kirjassa oli monta kertojaa ja useampia näkökulmia samaan asiaan / tapahtumaan, mutta kuitenkin ilman turhaa toistoa jolle olen muista kirjoista huomannut olevani allerginen. Toistoakin kyllä oli, mutta se oli enemmän oman pään sisäistä ja riittävän lyhytkestoista. Kansikin on hieno lintuineen, ja sopii tarinaan. Antaisin noin 3,5 tähteä.