Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore

 

Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore

Recorded Books, 2021

Lukija: Maria Liatis

Kesto: 8 h 3 min

Viridianaa odotti valmiiksi suunniteltu tulevaisuus kotikylässään Baja Californiassa. Vuonna 1979 kunnon meksikolaistyttö teki kuten vanhemmat tahtoivat, ja Viridianan äiti oli jo sopinut Manuelin äidin kanssa heidän lastensa liitosta. 19-vuotias Viridiana halusi kuitenkin elämältään jotain muuta kuin liudan lapsia, ikuisen ruuanlaiton ja pyykkäämisen ja miehen joka istuisi illat pitkät pelaamassa dominoa.

There was always duty. Mind-bogglingly dull duty. Duty without rhyme nor reason. Why, for example must they go to church every Sunday and then endure the same company, the same food, the same conversation and the same game of dominoes? Week after week, month after month, out came the good tablecloth, the white linen instead of the plastic, and the beer and the snacks. Chicharrones and Japanese peanuts and a bunch of 'hello compadre' and 'hello comadre' as the people assembled themselves around the table.

Viridiana joka osasi viittä kieltä teki mahdollisuuksien mukaan käännös- js opastöitä. Siten hän tutustui kolmeen amerikkalaiseen; Daisyyn, tämän veljeen Gregoryyn ja aviomieheen Ambroseen. Jälkimmäinen tarvitsi henkilökohtaista avustajaa kirjoitustöihinsä ja halusi tämän olevan jatkuvasti saatavilla, joten Viridiana muutti asumaan heidän vuokraamaansa villaan. Hän pyysi myös kaksi kertaa suuremman palkan kuin oli suunnitellut ja kun mies kirjoitti hänelle siekailematta shekin, Viridiana tiesi heidän olevan paitsi kauniita ja tyylikkäitä, myös rikkaita. 

After their nails were dry, they went to the beach together and Daisy laid herself down on the towel sunbathing, while Gregory asked Viridiana more about the sharks. She told them that in Santa Rosalia they still hunted sharks, they harpooned it. First the neck and then the back and then they dragged it onto the boat. No hooks with bait, no nets, but brute force. The fishermen beat the shark with the baseball bat, nail affixed to it.

Then he asked her about the peninsula, its people, geography. She told them that the east is calm and full of life, but the west is naked rocks, it is harsh, it is cruel. She told them about all the creatures you can find in the sea, not only the sharks, but great sea turtles, the lobsters, and the industries that had vanished many years before. 

Viridiana ihastuu Gregoryyn ja heille kehittyy suhde. Mies haluaa seuraavaksi lähteä Pariisiin ja ottaa Viridianan mukaansa ja tyttö on valmis heittäytymään seikkailuun. Mutta Baja Californian huolettoman rantaelämän technicolor-väreihin tulee tummia sävyjä, sillä samalla kun Viridianalle selviää, ettei Gregorylla ole yhtään omaa rahaa, tapahtuu onnettomuus. On selvää, että hänen pitää auttaa uusia ystäviään, pitää valehdella, pitää manipuloida laiskaa paikallispoliisia katsomaan sormiensa läpi tapahtuneen olosuhteita. Viridiana tulee vedetyksi syvemmälle perheen juoniin kuin hän haluaisi, mutta missä menee raja.

Alku oli sopivan hidas luomaan seisahtuneen, kuuman ja köyhän rantapaikan ilmapiirin, jossa aurinko nousee ja aurinko laskee eikä Viridianalla ollut paljon odotettavaa elämältään, mutta kun amerikkalaiset tulivat, alkoi tapahtua. Twistejä riitti ja se käänteentekevin ja ihmisten väliset suhteet lukijalle (ja Viridianalle) uusiksi heittänyt tuli suoraan päin näköä kun en yhtään osannut odottaa. Että mitä juuri sanoit?!

Viridianan henkilön kehittymistä viattomasta haaveilijasta toimijaksi jonka on käytettävä päätään eikä vain sydäntään, oli kiinnostava seurata ja ylipäätään tässä oli herkullisia henkilöitä ja sähköistä jännitettä sekä  onnistunut haimetafora. En olisi muuttanut mitään, viisi tähteä. 

Karoliina Timonen: Suolaa iholla

 

Karoliina Timonen: Suolaa iholla

Wsoy, 2020

Lukija: Karoliina Timonen

Kesto: 4 h 36 min

Lisa oli aloittanut parin kuukauden matkansa Madridista ja tullut nyt Valenciaan seuraten Joaquin Sorollan elämän kaarta. Hän oli lähtenyt Espanjaan yksin, viimeistelemään graduaan tuosta espanjalaistaiteilijasta. 

Lisa oli käynyt Valenciassa, Sorollan synnyinkaupungissa, aiemminkin. Kolme vuotta sitten hän oli lomaillut siellä miehensä Lassen kanssa ja ihastunut Sorollan taiteeseen. Nyt tuntui siltä, että tuo parin kuukauden erossa olo tekisi hyvää heille molemmille.

Ei pidä käsittää väärin, minulla on monella tavalla upea elämä. Hyvä työpaikka, kaunis koti, komea ja menestynyt mies sekä.ihania ystäviä. Tiedän, että moni olisi sellaiseen tyytyväinen, tiedän monen olevan minulle jopa kateellinen. 

Kenenkään elämässä valo ei kuitenkaan yllä kaikkialle. 

On tapahtunut asioita, joista harva tietää ja minussa on surua, joka on yksin omani. 

Gradun tekeminen oli jäänyt, kun Lisalle oli tarjottu työpaikkaa modernin taiteen museon viestintäosastolla ja siellä hän oli nyt ollut, kymmenen vuotta samassa työpaikassa, asemassaan tosin edeten. Tarve muutokseen oli tuntunut turvallisimmalta aloittaa näin, ottamalla vuosi opintovapaata. Lasse puolestaan oli yleensäkin hyvä pitämään heidän molempien jalat maassa, eikä ollut suhtautunut kannustavasti näin suureen panostamiseen yhtä gradua varten. Lisa on sitä paitsi jo 36-vuotias.

Joskus tuntuu, että olen Lasselle vain riesa. Vaadin huomiota ja yhteistä aikaa siitä huolimatta, että hänen uransa on nousujohteessa ja hänelle kaikkein tärkeintä. 

Vaadin liikaa. Ei hän tuollaista sentään ääneen sano, mutta tiedän hänen ajatuksensa. 

Minun toiveeni, jopa minun urani, tuntuvat olevan Lassen silmissä merkityksettömiä. Työni on hänelle kuin rouvasleikkiä, jolla täytän paremman puutteessa päiväni ja josta maksettavalla rahalla osallistun jossain määrin taloutemme pyörittämiseen. 

Valenciassa, Sorollan taiteen äärellä, Lisa tapasi yllätyksekseen toisen suomalaisen, Eeron joka oli opiskellut kirjallisuutta ja tullut Espanjaan tutkimaan erästä kirjailijaa. Sorolla ja Eeron tutkima kirjailija olivat aikanaan olleet hyviä ystäviä. 

Yhteisen lounaan äärellä he puhuivat tutkimuskohteistaan, mutta myös henkilökohtaisista asioista, nauttivat viiniä, nauroivat. Miten helppoa olikaan keskustella miehen kanssa, joka sekä puhuu että kuuntelee. Lisa ei halunnut hetken koskaan loppuvan. Onko mahdollista enää vain maksaa lasku, hymyillä ja lähteä eri suuntiin?

Merta katsellessani pystyn vähitellen ajattelemaan järkevästi ja tasapainoisesti, unohtamaan häpeän. 

Ihastuminen, hullaantuminen, se on luonnollista. En ole ensimmäinen keski-ikäinen tai varattu ihminen jolle on käynyt niin. Täytyy olla vain kiitollinen ettei juttu edennyt pidemmälle. 

Ajattelen taas kuinka ihanaa on olla yksin, yksin ulkomailla. Yksin Valenciassa. Siihen minun kannattaa keskittyä. Nauttia näistä päivistä, näistä hetkistä sen sijaan että mököttäisin jonkun pelimiehen takia, joka olisi ollut joka tapauksessa mahdottomuus, jo ajatuksen tasolla. 

Pikkusisko Lila, perheemme todellinen iltatähti, vastikään kaksikymmentä täyttänyt ja lisäksi armoitettu party girl, ilmoitti yhtäkkiä tekstiviestillä tulevansa muutamaksi päiväksi Valenciaan ja majoittuvansa Lisan air bnb -asunnossa. Lisa suhtautui uutiseen ensin nyrpeästi, mutta ehkä siskon visiitistä on iloakin. 

Olin kirjan kuunneltuani lähinnä hämilläni. Timosen edellinen, Kesäinen illuusioni oli minulle täyden viiden tähden kirja. Aloitin sen erään lukumaratonin loppuvaiheilla ja se omasi niin tiheän jännitteen, että minun oli luettava se kerralla loppuun kellon jo hälytettyä maratonin päättyneeksi. Olin juuri urakoinut ison määrän sivuja, mutta kirja ei vain päästänyt otteestaan. Mitä sitten oli tapahtunut tällä välillä, miksi Suolaa iholla oli niin erilainen, miksi siitä puuttui kaikki tuo vetovoimaisuus? Sillä Suolaa iholla oli minulle vain keskinkertainen, turhan jankuttava avioliittokuvaus parista joista toinen lopulta haluaa erota ja toinen ei. 

Kirjassa esiintyvä Joaquin Sorolla (1863-1923) on todellinen henkilö, taidemaalari joka tunnetaan Wikipedian mukaan erityisesti auringossa ja veden äärellä oleskelevien ihmisten kuvaajana. Sorollaa olisi voinut vielä paremminkin hyödyntää kirjassa.

Pitkästä aikaa sarjakuvaa: Ellen T.

Mäkijärvi, Schreck, Turpeinen: Ellen T.

Teos, 2019

87 sivua

Ellen T:n on kuvittanut Annukka Mäkijärvi ja käsikirjoittanut Hanna-Reetta Schreck yhteistyössä Iida Turpeisen kanssa. Se ilmestyi keväällä 2019 osana HAM:in Ellen Thesleff -näyttelyä Minä maalaan kuin jumala. Sarjakuva on piirustustyyliltään mielestäni hyvin kepeää ja lennokasta ja sopii erinomaisesti aiheeseensa. Isoja, näyttäviä ja heleästi väritettyjä kuvia on mukana paljon. Teksti sitten olikin paikoitellen niin pientä, että sain ikänäköni kanssa tihrustella.

Tarinallisesti mukaan mahtuvat kronologisessa järjestyksessä Ellenin vuodet Pariisissa, Firenzessä ja Murolen kanavan valkoisessa talossa, jonne puolestaan sijoittuu Thesleffistä kertova Kati Tervon kirjoittama romaani Iltalaulaja, josta löytyy juttua blogistani täältä. 

Kirjasta käyvät hyvin ilmi tuon ajan naistaiteilijoiden syrjiminen, ja naisten ylipäätään. Kaikki opinahjot eivät vastaanottaneet naisopiskelijoita ollenkaan ja  siellä missä Ellen opiskeli, piti naisten maksaa opinnoistaan enemmän kuin miesten. Mukana on myös kohtaus, jossa Ellen menee ystävänsä kanssa kahvilaan ja heitä pyydetään poistumaan, koska naisille ilman herraseuraa ei tarjoilla.

Onneksi meidän taiteen parissa kultakautta eläneet naistaiteilijamme olivat niin sitkeitä, määrätietoisia ja rohkeita kuin Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck ja muut oman aikakautensa edelläkävijät, niin että saamme tänäkin päivänä heidän töitään ihailla.

Wendy Francis: Summertime Guests

 

Wendy Francis: Summertime Guests

Harlequin Audio, 2021

Lukija: Kate Marcin

Kesto 7 h 24 min

Seafearer on epäämättä Bostonin tyylikkäin hotelli ja nyt avattu kesäkaudelle entistä upeampana remontin jälkeen. Jean Paul on tuore kolmikuisen vauvan isä ja Seafearerin uusi hotellinjohtaja. He ovat muuttaneet Bostoniin Pariisista, jossa Jean Paul oli vastaavanlaisen hotellin apulaisjohtaja ja olisi varmaankin jäänyt odottamaan sitä viimeistä ylennystä, ellei Seafearer olisi hänelle jotain niin erityistä. Jean Paul on viettänyt monet lapsuuden kesälomansa juuri Seafearerissä, jossa hänen pankkiiri-isällään oli kerrankin kaikki aika maailmassa pienelle pojalleen.

Kun erään hotellihuoneen parvekkeelta putoaa, tai hyppää, (ei kai sentään työnnetä alas?!) nainen, suoraan näkyville ruokasalin isojen ikkunoiden edustalle, Jean Paul tietää, että tärkeintä on pysyä tyynenä, ottaa vastuu ja pitää media hallinnassa.

What started out as a fairly normal Friday morning however, has turned out to be anything but a typical day, more like a catastrophe, a full blond disaster. 

He checks his watch, 1:35. So far he has dealt with the immediate crisis, the paramedics have come and removed the body from the premises. The directly affected area has been cordoned off and a small tent has been erected to hide the blood splotchies from view. 

The police remained on site to question anyone who might have been a witness. 

Kun onnettomuus tapahtui, Riley ja Tom olivat maistelemassa tasting menun rapukakkuja Tomin äidin kanssa. Rileylle riittäisi vähempikin häähössötys, mutta Marilyn on päättänyt ottaa kaiken irti mahdollisuudesta järjestää pojalleen prameat häät. Jos vain Rileyn oma, mitä parhain ja lämminsydämisin äiti Libby olisi vielä elossa, hänellä olisi ollut ihana kihlajaisjuhla ystävien kesken kotona Michiganissa eikä häiden suunnittelu olisi näin suorituskeskeistä.

Kuusikymppinen Claire oli ajanut 50 mailin päästä viikon lomalle Seafareriin. Hän oli jäänyt hiljattain leskeksi ja selvittänyt missä hänen yli 30 vuoden takainen poikaystävänsä, niin ikään leskeksi jäänyt Marty, nykyään asui. Claire oli ollut silloin se joka laittoi välit poikki, kun Marty oli alkanut puhua avioliitosta ja lapsista, sillä Claire halusi luoda uraa toimittajana. Claire oli sittemmin avioitunut Walterin kanssa, saanut kaksi lasta ja kolmivuotiaan tyttärentyttären. Siitä huolimatta elämä tuntui nyt yllättävän tyhjältä.

The butterflies start to settle in her stomach. She has a full week to find Martin, to see if she can set things right. There's no need to rush, after all there's an entire list of places to visit and things to do while she's in town, list that she now pulls up on her phone:

Visit the MFA

Eat a cannoli from Mike's Pastry

Have dinner in the North End

Walk along the Greenway

Visit the aquarium

Gett a massage

Enjoy a cocktail

And of course: See Marty. 

Gwen hemmotteli Jasonia tämän 33-vuotissyntymäpäivänä, peräti neljä yötä loistokkaassa ja heille aivan liian kalliissa Seafearerissa. Jason oli saanut tarpeekseen collegessa opettamisesta, ei hänen opiskelijoitaan kiinnostanut pätkääkään mitä bolshevikit sata vuotta aiemmin olivat tehneet. Nyt Jasonin pitäisi vain keksiä mitä tehdä loppuelämällään ja miten kertoa Gwenille kun ei tiennyt miten nainen siihen suhtautuisi. Gwen oli pitkä, näyttävä blondi, seurustelurintamalla täysin eri kategoriassa kuin Jason itse ja mies pitikin itseään erityisen onnekkaana saatuaan Gwenin kaltaisen naisystävän ja onnistuttuaan vielä pitämään tämän itsellään, ottaen huomioon vielä mustasukkaisuutensa ja siitä koituvan vihanhallintaongelmansa. Ei sillä, että hän olisi ollut väkivaltainen Gweniä kohtaan, mutta Gwen ei ehkä ymmärtäisi mitä oli tapahtunut tilanteessa, joka oli nyt johtanut rehtorille tehtyyn valitukseen.

Vaikka kirja alkaa kuolemantapauksella, se ei ole dekkari (enkä myöskään luokittelisi feelgoodiksi), eikä siinä seurata kuolemantapauksen selvittelyä. Toki tapaus ratkeaa, mutta sekin, kuka parvekkeelta putosi, selviää aivan lopussa, samoin miten tilanne kehittyi ja mitä todella tapahtui. Mitään näistä en arvannut oikein, mikä on aina ehdottoman hyvä asia. 

Kuolemantapauksen selvittelyn sijaan mietitään esimerkiksi mitä se rakkaus kellekin ja jokaiselle parille tarkoittaa ja mitä se kestää. Mietitään vanhenemista, elettyä elämää kaikkine mutkineen, elämänvalintoja, vieläkö vanhenevan ihmisen elämässä voi olla uusi rakkaus, vai olisiko parempi keskittyä olemassa jo olevaan kuten lapsenlapsiin ja miten tähän kaikkeen vaikuttaa oma heikkenevä muisti. 

Summertime Guests on ideaalia kesäluettavaa jos haluat muutakin sisältöä kuin rakkautta. Tässä on tapahtumapaikkana luksushotelli joka tarjoaa tietynlaista vanhan ajan glamouria, mutta kirja näyttää hyvin miten erilaisista lähtökohdista sen asiakkaat paikalle saapuvat. Se on viihdyttävää olematta viihdekirja, se herättää ajatuksia ja siinä oli monta kiinnostavaa henkilöä joiden tarinan kehittymistä seurata. Suosittelen!

Bloggaamatta jääneitä koosteena, osa 1

Karoliina Niskanen: Tilhi

Bazar, 2020

302 sivua

Tuntuu, että vain kirjoittaessa pystyn hengittämään. Saan elää kaiken taas uudelleen, pääsen lähemmäksi häntä. Minä kirjoitan Tilhin kokonaiseksi näille sivuille, jottei häntä kukaan enää koskaan unohtaisi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Isä myy rallienglannillaan kiinteistöjä Dubaissa ja matkustelee paljon. Tuliaisina hänellä on merkkivaatteita ja uusimmat kännykkämallit. Äiti on risteilyemäntä joka seilaa Itämerellä ja kotiin tullessaan tuoksuu tax freen hajuvesille. Lapsista Inkeri on kahdentoista ja Iiro kymmenen, kun vanhemmat ilmoittavat, että he saavat pikkuveljen. Ei vauvaa, vaan seitsemänvuotiaan Tilhin, jolla on oranssi irokeesi ja joka tulee perheeseen sijoituslapseksi. Inkeri ei aluksi pidä käänteestä, mutta on lopulta se, joka parhaiten Tilhiä ymmärtää ja joka pojasta huolehtii, lukee iltasadut ja patistaa aamulla kouluun.

Tilhi on sittemmin kadonnut. Kun Inkeri on saanut esikoisensa ja vauva tuhisee tyytyväisenä uniaan, Inkerillä on aikaa kirjoittaa ja hänen on pakko kirjoittaa, sille yhdelle ja ainoalle ihmiselle, joka voi auttaa häntä löytämään Tilhin.

Kirja on kirjoitettu todella kauniisti, runollisestikin, enkä näe siinä esikoiskirjailijuudesta mahdollisesti johtuvia puutteita. Toivottavasti Niskaselta julkaistaan lisää romaaneja.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Bazar, 2021

382 sivua

Niin paljon uusia arkkitehtejä, uusia suuntauksia, uusia näkemyksiä. Ajan henki oli muuttunut, eikä hän enää jaksanut omaksua sitä - hän oli auttamattomasti vanhanaikainen. Hän ei halunnut sopeutua, ei oppia uutta, ei seurata aikaansa, ei enää. Ajan henkeä enemmän hän oli aina kunnioittanut paikan henkeä - oliko se ollut väärin? Hän suunnitteli aina paikkaan, joka pysyi, vaikka aikakaudet vaihtuivat. 

Voisipa hän matkustaa ajassa eteenpäin, sadan vuoden päähän - silloin hän voisi nähdä, kuinka hänen suunnittelemansa rakennukset jatkaisivat elämäänsä, olisivatko ne tallella ylipäätään  vai olisiko purettu jo uudempien ja hienompien tieltä? Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?

Kiitokset kustantajalle ennakkokappaleesta, mukavasta yllätyksestä.

Arkkitehti Wivi Lönnistä (1872-1966) kertova romaani on kuvaus määrätietoisesta naisesta, joka joutuu pitämään puoliaan opiskelu- ja työelämässä synnyttyään naiseksi aikana, jolloin näkemykset siitä mikä sopii naiselle, mikä miehelle, olivat vielä hyvin tiukat. Työmailla käydessäkin työmiehet naureskelivat helmojaan nostelevalle naiselle - kunpa voisi pukea housut, Wivi tuskailee.

Hänen ensimmäisiä suunnittelukilpailuvoittojaan seurasi polemiikki, lehtien yleisönosastot täyttyivät kritiikistä ja aiheettomasta panettelusta. Naisena häneltä vaadittiin enemmän. 

Arkkitehtinä Viwi tultiin tuntemaan erityisesti koulurakennuksistaan, niiden tilojen käytännöllisyydestä, tilavuudesta ja valoisuudesta. Lönnin suunnittelemista rakennuksista moni on edelleen käytössä. Naapurikaupungissa Tampereella, jonne Wivi suunnitteli useammankin alkuvaiheensa julkisen tilan, tunnetaan nykyään Wivi Lönnin kouluna silloinen Aleksanterin koulu, jonka kävin kuvaamassa kirjan kanssa. 

Hänen taiteensa tuoksuu sahajauhoille, graniitille, lasille ja betonille.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Gummerus, 2020

361 sivua

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta, iloisesta yllätyksestä.

Tyttö kävelee pulpettien välistä paikallensa, istuu alas, nostaa kätensä pöydälle ja raapustaa etusormensa kynnellä kirjaimen pulpetin kanteen. 

S niin kuin Sirkku. 

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.

Kun Sirkku tulee samalle luokalle, tytöstä tulee heti Eevan paras ystävä. Eletään 1960-luvun alkua. Ylioppilaskeväänä '69 Eevan isä yllättäen kuolee ja Eeva kohtaa Matin. Loppukesästä maailmalla kuohuu Woodstock, mutta Eevan vatsaa myllertää vauvanalku, joka saa äidin ja Tyyne-tädin järjestelemään asiat niin, että Eeva ja äiti muuttavat tarvittavaksi ajaksi Kuopioon.

"Se johtuu rahasta. Se kenellä on rahaa, päättää.", Sirkku sanoi, kun valitin, miten äiti ja täti kohtelivat minua kuin lasta, kuin olisin menettänyt kykyni ajatella. 

"Ja mitä sä sitten edes haluisit?"

"Haluisin niin, ettei sitä olis koskaan ollutkaan."

Mutta se oli, syntyi, ja annettiin adoptoitavaksi. Sillä oli musta tukka ja tummat silmät ja vaikkei se ollut viisasta, kätilö antoi Eevan hetken pidellä vauvaa. Ja niin paljon kuin Eeva yrittääkin unohtaa, yhtäkkiä vastaan kulkee vain lastenvaunuja työntäviä äitejä. Kun aborttilaki seuraavana kesänä hyväksytään, Eeva päättää, että ajattelee Armia viimeisen kerran. Miten tytön uusi äiti kieputtaa tukkaansa papiljottikiharat, miten uusi isä opettaa Armin hiihtämään ja pyöräilemään. Jos se vain olisi niin helppoa, jos vain olisi helppoa palata kotiin, kohdata lapsen isä, jatkaa opintoja, ystävyyssuhteita ja elämäänsä. 

Hienosti taidolla kirjoitettu, koskettava esikoinen, kiinnostavaa ajankuvaa 1960-luvulta eteenpäin. Ehdottomasti lukisin lisää Maudelta.

Amanda Vaara: Sopivassa suhteessa

Amanda Vaara: Sopivassa suhteessa

Majatalo Villa Venla 4

Gummerus, 2020

225 sivua

Venlan äiti kuolee yllättäin rutiinileikkauksessa ja Venla yllättyy siitä mikä häntä ainoana perijänä odottaa. Äidillä on paitsi osakehuoneisto, myös melkoinen summa rahaa tilillä. Venla, joka edellisen osan lopussa jopa harkitsi lyövänsä majatalon ovet säppiin, sai uutta virtaa ja rakennuttaa vanhan koulun viereen ikään kuin Villa Venlan pienemmän tyttären, uuden rakennuksen joka tuplaa majoituskapasiteetin. 

Päivä oli hämärä, sää lauha ja tihkuinen, niin kuin nykyään usein oli. Venla saattoi kuvitella, miten hyvältä pikkutalo näyttäisi emotalon kyljessä. Isoja mäntyjäkään tuskin tarvitsisi kaataa. Pikkutalo pääsisi luontevaan paikkaan, puiden suojaan. 

Venlaa huimasi - huimauksen syy oli ilo ja energia. Hän lähti siitä paikasta jakamaan iloa naapuriin.

Naapurilla ja läheisellä ystävällä Ilonalla oli kuitenkin huonoja uutisia Venlan kannalta. Venla tuntuikin ottavan äitinsä kuolemaa rankemmin Ilonan ilmoituksen siitä, että tämä lähtee puoleksi vuodeksi kiertämään Etelä-Amerikkaa uuden miesystävänsä, Villa Venlassakin muutaman kerran majoittuneen Ollin kanssa. 

Äitiä oli nyt helpompi rakastaa, kun hän ei enää ollut itse estämässä sitä. Nyt Venla saattoi esteettä ajatella äitinsä sellaiseksi kuin halusi. Äiti ei ollut enää rakentamassa lavasteitaan ja pystyttämässä tie päättyy- ja muuttunut liikennejärjestely -merkkejään.

Sijaisnaapureiksi, kuten Venla näitä kutsuu, hän sai Ilonan pojan Villen perheineen. Venlan on vaikea uskoa miestä Ilonan pojaksi, niin eri puusta nämä ovat veistettyjä ja pian ollaankin tukkanuottasilla, onneksi ei kirjaimellisesti.

- Riikka kyllä käski mua olemaan puhumatta koko asiasta, saattoihan Sara herätä ihan muutenkin. Mutta ajattelin vaan, että voisikohan sitä ovenpaukahdusta jotenkin ovipumpulla vaikka vaimentaa? Voisin vaikka tulla auttamaan asentamisessa.

Ihmissuhderintamalla Venlan ja Petrin suhde on jatkunut jo kohta vuoden päivät, mutta Venla ei syty Petrin yrityksille tehdä suhteesta vakavampaa. Jopa miehen eteiseen jättämät Reinot tuppaavat ärsyttämään, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa Petri hakeutuu hänen luonaan viettämään, tulee aiemmin kuin on sovittu ja välillä ihan kysymättäkin. Vanhemmille lapsilleen, Eedlalle ja Laurille, Venla esittelee miehen vasta puolen vuoden tapailun jälkeen. Kuopuksen, Juho-vauvan isä Jörn, kummittelee Venlan mielessä ja tahtomattaan hän tulee verranneeksi miehiä keskenään niin sängyssä kuin ystävien seurassa. Kunpa Jörn vain tsemppaisi ja pysyisi erossa päihteistä, niin voisi rakentaa suhdetta poikaansa.

Sopivassa suhteessa, joka on kirjan nimenä kutkuttava sanaleikki, on jo neljäs osa Amanda Vaaran eli Nina Hakalahden laadukasta ja viihdyttävää chick lit -sarjaa. Kirja päättyi niin, että viideskin osa lienee luvassa ja itse toivon kovasti, että käänne jota vähän jo lopussa lupailtiin, toteutuu silloin. Mutta. Toivoisin myös, että viides osa olisi jo se, jossa langanpäät solmittaisiin ja Vaara (tai Hakalahti) siirtyisi eteenpäin kirjoittamaan ihan uutta. 

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

Gummerus, 2019 (lukukirja 2018)

Saarenmaa-sarja #1

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 6 h 54 min

Villem ja Vilja Talvik asuivat Virossa, Saarenmaalla. Kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944, oli puna-armeija vallannut Viron jälleen kerran ja sen jälkeen miehitys oli pitänyt. Varsinainen neuvostojärjestelmä kolhooseineen ja sovhooseineen oli maahan vakiinnutettu 40-luvun lopulla, nyt elettiin vuotta 1949. 

"Mutta nuo vanhat talonpojat eivät ymmärrä uutta aikaa. Kullekin jätettiin se pakollinen neljä hehtaaria ja siellä nuo vanhukset nyt asuttavat hiljaisina pirttejään, kylvävät perunaa ja kaalia, hoitavat yhtä lehmäänsä ja mullikkaansa sekä kanojaan. Pärjätköön niillä, kun eivät kolhoosiin sovi."

Sitten kolhoosinjohtaja kääntyi Villemiä päin.

"Mikäs se onkaan se teitä lähin kolhoosi, vai onko teillä päin enemmän sovhooseja?"

"Ei montaa vielä, mutta meillä on kalastajakylä, tarkoitan kalastajasovhoosi."

"Minkä niminen?"

"Tyrskynpoika", Villem vastasi ylpeänä, sillä kaunis nimi oli hänen oma ehdotuksensa. 

"Onpa outo nimi", vastasi kolhoosinjohtaja. "Eihän siinä ole mitään lennokasta. Ystävyys, kommunisti, Gagarin tai voitto, sellaisia pitäisi nimien olla. Meidän Työn Voima nimemme on yksi parhaista, niin sanoi tarkastajakin täällä käydessään."

Vilja rakasti miestään, tämä oli kiltti ja iloinen, mutkaton mies, jonka rinnalla arki sujui, vaikka työtä olikin paljon. He olivat vielä nuori pari, juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, pojan joka ei vielä osannut kävelläkään, minkä takia Vilja teki töitä sovhoosissa vain puolikkaan päivän. Kotitöiden kera päivät olivat silti pitkiä ja raskaita, eikä Villemistä ollut niin paljon apua kuin olisi voinut olla.

Villemiä askarruttivat muut ajatukset ja tulivathan talon toimet hoidetuiksi ilman Villemiäkin, sen oli anoppikin aikanaan sanonut.

"Pidä miniä sitten mielessäsi, että sinut on otettu tähän taloon hoitamaan asiat kuntoon. Sinä huolehdit arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja."

Runoilija Villem tosiaan oli ja oli nyt saanut huomattavan kunnianosoituksen, kun Stalin oli myöntänyt Villemin aurinkoa ylistävälle runolle kunniakirjan pronssitähdellä, joka oli vasta kuudes laatuaan Viron neuvostotasavallassa. Tämän saavutuksen myötä Villem kutsuttiin esittämään runonsa ja noutamaan kunniakirjan oikein pääkaupungista, Tallinnasta asti. Kutsu ei koskenut Viljaa, joten tämä varusti miehen matkaan tärkeimpänä toimenaan tuoda kotiin sianporsas. Viljalla oli kova huoli miten kiltti ja niin maalainen, humuun tottumaton mies pärjää suurkaupungissa ja juhlinnoissa, ettei vain viina tätä ja porsasrahoja veisi. 

Hienossa juhlassa Villem tunsi itsensä erityisen maalaiseksi sarkatakissaan ja saappaissaan. Snapsilaseja kumottiin jatkuvalla syötöllä. Hän kuuli kuiskuttelut, maalaistolvana, yhdenkö runon takia tänne rahdattu. Lievetakkisten miesten yllyttämämä Villem kertoi Viljasta ja kotikylästään ja naurunremakkaiset miehet nostivat maljoja jokaiselle kotieläimellekin. Miten käy porsaanhankinnan?

Pitkästä aikaa tartuin Havasteen kirjaan, kun en siihen edelliseen, 1100-sivulle sijoitettuun sarjaan syttynyt. Pronssitähti on lupaava alku, sarjastahan on nyt ilmestynyt jo neljä osaa ja jatko on kuulemani mukaan aina vain kiinnostavampi. Kurkistus Neuvosto-Viron maaseudun elämään vaikutti realistiselta, köyhältä ja silti toiveikkaalta, koitetaan sopeutua mutta jaksetaan uskoa että parempaa voisi olla edessä. Villemin Tallinnassa käynti ja paikallishallinnon tapaaminen loi hyvän kontrastin ja toi esille ne Stalinin ajan kaksi osapuolta, tavalliset kansalaiset jotka joutuvat koko ajan varomaan sanomisiaan ja tekemisiään ja ne korkeissa viroissa olevat, jotka määräävät kaikesta, vaikkapa humalaisen päähänpistona, mitä Villemkin sai kokea. 

Äänikirjassa on monesti näitä omia hassuja juttujaan, miten lukija äänsi esimerkiksi Pobedan jotenkin 'pabida' etten olisi edes hoksannut kuin asiayhteydestä. Ehkä se venäjäksi ääntyy niin, en tiedä, mutta suomeksi on tottunut ääntämiseen kirjoitusasun mukaisesti. 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Gummerus, 2021

405 sivua

Elettiin 1500-lukua, jolloin Suomi, eli Ruotsiin kuuluva syrjäinen Itämaa, eli katolilaisessa paavinuskossa. Tavallinen kansa ei omaa lukutaitoa, eikä ole tottunut juuri kuviakaan näkemään,  joten kirkkojen seiniä koristavat kuvat ovat tapa selittää heille Raamattua luomiskertomuksesta syntiinlankeemuksen kautta Kristuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen. 

Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaaminen pyhillä kuvilla on iso urakka ja siihen oli tuomiokapituli valinnut kuuluisan ruotsalaisen kirkkomaalarin Andreas Pictorin työparinaan mestari Martinus. Kolmanneksi maalariksi tarkoitettu dominikaanimunkki Benedictus oli talvella sairastunut, eikä päässyt Itämaalle lähtemään. Apupoikana värejä hiertämässä ja sabluunakuvioita tekemässä heillä oli Vilppu Niilonpoika joka puhui suomen kummallisenkuuloista kieltä ja taisi vain vähän ruotsia.

Maalareita vastaanottamassa olleet kirkkoväärti Klemetti sekä kirkkoherra Petrus Herckepaeus, kyläläisten Mulli-Pekaksi kutsuma, olivat huolissaan miten työ ehtisi valmistua kesän aikana kuten kontrahti kuului, mutta maalarit uskoivat pärjäävänsä kaksin. 

- Luoja soi meille varhaisen kevään. Aloitamme joka aamu auringon noustessa ja maalaamme iltaan asti, niin kauan kun valoa riittää. Koska olemme Jumalan työssä samalla tavoin kuin pappi, voimme työskennellä papin tavoin myös pyhimysten päivinä ja sunnuntaisinkin. Siihen meillä on piispan lupa, Martinus sovitteli.

Kaikki sujuukin mallikkaasti ja aikataulun mukaan, kunnes Vilppu putoaa tellingiltä ja katkaisee kätensä. Silloin linnanherra Åke Tottin Märta-rouva, joka oli markkinoilla tykästynyt Pelliinan saviastioihin, puhuu tytön apulaiseksi maalareille. 

Pelliina on outolintu, kyläläisten syrjimä tyttö. Tiilimestari Rutgerin kasvattityttärenä hänellä oli paikkansa maailmassa, mutta tämän kuoltua Pelliina oli omillaan. Pelliinaa pelottaa lähteä markkinoille, on liikaa ihmisiä, meteliä, tappeluita. Mutta ilman rahaa hänkään ei mökissään pärjää.

Rahalla ostan suolaa leipää jauhoja ja ryynejä. Tulee sylki suuhun ja vatsa vonkaisee kun ajattelen leipää. Voi on kallista sitä en osta mutta läskiä ostan jos on. Jos myyn kuppeja hyvin ostan valkojauhorinkelin ja vaikka rasvamakkaran. Rahat pidän tallessa ettei niitä minulta varasteta vaikka luulevat että minunkaltaiselta on helppo viedä. Eivät tiedä. Minulla on takan otsalla savesta leivottu kissa joka makaa kiepillä nenä hännän alla. Kissan mahaan olen leiponut kangasnyytin jonka sisällä on penninkejä. Niitä olen säästänyt viimeistä hätää varten ja se on kohta käsillä jos en saa markkinoilla kuppeja myydyksi. Markkinoihin on vielä monta päivää ja ne minun pitää pärjätä syömättä. 

Andreas Pictor oli äreä, mestari Martinus ystävällinen ja Vilppu Niilonpoika avoimen vihamielinen kun Pelliina liittyi kirkkomaalareiden porukkaan.  Hän kiroili minulle ja sylkäisi sivulleen ja sanoi että on luonnotonta ja vastoin lakeja että hameniekkanainen häärää kirkkoa maalaamassa. Mestari Martinus käski Vilpun olla syljeskelemättä pyhässä paikassa ja ilmoittaa julki mikä kirkkolain pykälä määrää ettei kunniallinen nainen voi kirkkoa maalata. Mestari ilmoitti vielä että jos Vilppu ei pysty Pelliinan kanssa työtä tekemään niin hän voi mennä etsimään kylältä mieluisampia hommia. Sen jälkeen Vilppu oli hiljaa mutta puhalteli ja tuhahteli ja katseli minua kaunalla ja halveksunnalla.

Pelliina tosiaan osasi piirtää ja pian tyttö sai jättää sabluunamaalauksen ja värien hiertämisen ja piirtää seinälle kuvia ja värittää niitä. Kesä ja Hattulan Pyhän Ristin kirkko muutti heidän kaikkien elämän pysyvästi. 

Jälleen todella hieno kirja Anneli Kannolta! Olen aiemmin lukenut 1600-luvulle sijoittuvan täyden kympin Pyövelin sekä kansalaissodan aikaan sijoittuvan Lahtarit (josta en harmi kyllä ole kirjoittanut mitään) sekä ennen Rottien pyhimystä ilmestyneen chick litin Ihan pähkinöinä, joka sekin oli hyvin kirjoitettu omassa genressään. 

Pelliinan osuudet ilman välimerkkejä kirjoitettuna oli mielestäni osuvasti toteutettu. Kanto oli hauskasti keksinyt syntysyitä Hattulan seinämaalausten oudoimmillekin kuville, joista tosiasiassa emme nykypäivänä tiedä mitä niiden taustalla on ollut. Emme tiedä myöskään ketkä kirkon ovat todellisuudessa maalanneet, emme aivan tarkkaa ajankohtaakaan, mutta todennäköisesti maalarit ovat tulleet Ruotsinmaalta. Todennäköistä on myös, että samat maalarit ovat koristelleet kirkon Lohjalla, sillä sen kuvissa on nähtävissä yhtäläisyyksiä Hattulaan. 

Hattulan kirkosta löytyy videoita, joiden katsomista suosittelen, niiden avulla pääset sisään kirjan tunnelmaan ja kirjan kuvat muuttuvat eläviksi. Ainakin kahdessa näistä videoista oppaana maalauksiin on Anneli Kanto itse. Gummeruksen sivuilta löytyy yksi linkki ja Areenasta Puoli Seitsemän jakso jossa Anneli Kanto on vieraana ja jossa myös käydään paikan päällä Hattulassa.

Kokonaisuutena kirja oli kiehtova ja mielenkiinnon hyvin yllä pitävä, lisäksi se päättyi juuri niin kuin sen kuuluikin, ehkä ennalta-arvattavasti, mutta ainoalla oikealla tavalla. 

Amanda Hampson: The Yellow Villa

 

Amanda Hampson: The Yellow Villa

W. F. Howes, 2018

Lukija: Zoe Carrides

Kesto: 7 h 18 min

Kolmekynmppiset Ben ja Mia Tinker tekivät ison elämänmuutoksen, myivät kotinsa Sydneyssä ja ostivat 1800-luvun lopulla rakennetun villan pienestä ranskalaiskylästä Lounais-Ranskassa. Muutto oli Mian unelma, hän oli heistä se seikkailunhaluisempi.

Against my will, I find myself spending hours online, looking at images of interiors at other peoples houses. I think about all the things that could be done, without having any motivation to do them. I worry that I'm becoming a spectator, preferring to dream about things rather than take action. 

There's no pleasure in being so lazy. It makes me feel guilty and miserable. 

Ben doesn't say a thing about it. He's not one of those people whose secret expectations can never be lived up to. Perhaps it would be better if he was. 

Kuusikymppiset Dominic ja Susannah olivat muuttaneet kylään vuotta aiemmin. Susannah halusi välittömästi päästä tutustumaan Tinkereihin, ilahtuneina siitä että kylään muutti englantia puhuva pariskunta. 

When she and Dominic first arrived in Cordes, a year ago, a veritable flotilla of friendships had sailed their way. They were just the sort of fresh 'interesting' new arrivals that established expats welcomed. Several of them were involved with the town theatre, and she had envisaged a quiet resurgence of her acting career. But one by one those friendships capsized. Now it's just her and Dominic again, alone with each other.

Ben piti heti Dominicista, tämä muistutti hänen isäänsä, ja Mia ystävystyi Susannahin kanssa, mutta paljonko heillä pidemmän päälle olikaan yhteistä. Salaisuuksia alkaa paljastua ja molemmat pariskunnat joutuvat myös miettimään, onko Ranska oikea asuinpaikka heille. 

Tällä kertaa en päässyt kovin syvälle kaikkien päähenkilöiden sisimpään vaikka tarina oli juonellisesti kiinnostava ja tarjosi monia yllätyksiä. Tämä kuulostaa ehkä feelgood-romaanilta, mitä se ei kuitenkaan ollut, päinvastoin siinä oli melko surullinen pohjavire. Lopussa oli yllättävän paljon riitelyä ja huutamista. Dominic oli ihmisenä melkoinen mulkvisti, Susannahia kävi sääliksi. Mia ja Ben olivat ne jotka jäivät vieraammiksi.

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous

Otava, 2021

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kesto: 6 h 28 min

Nelikymppinen Kati ei enää halua miestä eikä vuokralla asumista, hän haluaa talon. Nyt kun vanhemmat, Aune ja parkinsonia sairastava Jouko, eivät enää pärjää 1882 syntyneen papan veistämässä hirsitorpassa, Vähälässä, Kati haluaa ostaa sen itselleen. Jo kuukausia hän on sinnitellyt penniä venyttäen saadakseen käsirahan kasaan ja ylennys työpaikalla takasi pankkilainan saannin. Nuukailun taidon hän on oppinut kotoa, heillä oli aina ostettu punaisella laputettuja elintarvikkeita, kaikkineen eletty mottona "kyllä tämä meille välttää". 

Eivät vanhemmat häntä tosissaan talonhankinnassa ottaneet, yksinäinen rahaton ihminen, eivätkä he voi tyttärelle taloa ilmaiseksi antaa, kun sitä olisi jakamassa Sari-sisarkin. Siskokaan ei nähnyt Vähälän ostamisessa mitään järkeä. 

"Kyllä tää on aika kuollut koko Korpikoski, mieti nyt vielä", Sari yrittää painokkaasti. "Ei sun olisi kannattanut jättää Jussia, ajattele miten helppo ja halpa sun olisi ollut asua siinä sen talossa, vaikka loppuelämä."

Tekisi mieli napata puhelu poikki. En kaipaa nyt yhtään parisuhdeohjeita, varsinkaan Sarilta, joka on huonoin mahdollinen ihminen neuvomaan ketään näissä asioissa. Ja eikö hän tajua, että elämässä on muitakin ulottuvuuksia kuin hinta ja halpuus. 

Pääsiäispyhiksi Kati meni vanhemmilleen, tarkoituksena puhua näille talokaupasta. Matkaan tuli kuitenkin ylimääräinen mutka.

Välillä Hugo Määkkönen kertoo 1920-luvun alussa miten veistää hirsiä Vähälän isännän uuteen torppaan. 

En ollut nähnyt kirjasta muuta kuin kustantajan katalogissa olleen esittelyn ja sen perusteella lähdin kuuntelemaan ihan erilaista kirjaa. Kustantajan esittelyssä lukee näin:
"Nyt nelikymppisenä hän päättää vihdoin ottaa elämästä niskalenkin, säästää ja ostaa oman talon: hirsitorpan, jonka isoisän isä veisti yli sata vuotta sitten pakkasen kohmettamin sormin.
Riittävätkö Katin rahat unelman toteuttamiseen? Pääsisikö remonteilla, seinien kaatamisilla ja trenditapeteilla irti suvun kurjasta perinnöstä?"

Ymmärsin lainauksen tarkoittavan sitä, että Kati ostaa talon, muuttaa sinne, alkaa remontoida, kohtaa ehkä remontoidessa haasteita tai isompia ongelmia ja kirjassa juonen ja tapahtumien osalta käydään läpi tällaisia asioita mikä olisi omassa elämäntilanteessani erittäin kiinnostavaa myös fiktiivisessä kirjassa ja siksi vähän petyin. Ilman tätä oletusta olisin todennäköisesti saanut kirjaan paremman otteen, sillä ei kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Nuukailu ja miten sitä käsiteltiin mustan huumorin keinoin oli toimiva yhdistelmä. Hyvä tarjous on kirjana melko erilainen kuin Ratisen esikoinen, Matkaystävä, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta ja oli minulle 4,5 tähden kirja. Tälle annoin tähtiä 3,25. Miten nämä aiheet ja käsittelytavan näkee näiden kahden Ratisen kirjan kesken on täysin lukijan omista mieltymyksistä kiinni.

Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki

Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki

Saga Egmont, 2020

Lukija: Anna Kiuttu

Kesto: 6 h 57 min

Päivi Alexandra Lahtinen oli tutustunut Nikolai Romanoviin kun oli saanut työtarjouksen koruesittelyyn. Siitä oli hädin tuskin kolme kuukautta ja nyt he jo menivät naimisiin Ranskassa, missä myös Nikolain äiti nykyään asui ranskalaisen miehensä kanssa. Häävieraissa oli vain kaksi henkeä Päivin puolelta, hänen vanhempansa. Äiti oli hieman ärtynyt siitä, että Nikolai kutsui Päiviä sitkeästi Alexandraksi, mutta Päivi oli tottunut nimeen, jota mallitoimisto oli suositellut häntä käyttämään heti Pariisiin tultuaan. 

Minusta oli täysin yhdentekevää miksi minua nimitettiin. Päivi tai Alex, samantekevää. Pääasia että Nikolai rakasti minua, istui vieressäni ja suuntasi tuikkivat silmänsä minuun. 

Jos joku olisi silloin kertonut minulle tosiasian, joka paljastui minulle vasta vuosia myöhemmin, olisin nauranut vasten kertojan kasvoja enkä olisi uskonut häntä. Nimittäin sen seikan, että Nikolai oli kiinnostunut minusta juuri nimeni vuoksi, ennen kuin oli edes nähnyt minua. 

Häämatka suuntautui Venetsiaan jossa Nikolain isoäiti asui. Olihan Canal Grande hieno, mutta Alexia ihmetyttivät haalistuneen väriset palatsit ja sivukanaalien huonokuntoiset talot.   

Olin valmistunut niiaamaan hänelle niin kuin koulun alaluokilla todistusta vastaanotettaessa. Terävä, jäätävä katse tarkasteli minua kiitävän hetken. Nainen kohotti kätensä ja sormusten välähdellessä huitaisi ilmaan merkiksi, että siirtyisin sivuun. Hän kääntyi uudelleen Nikolain puoleen ja tarttui.kiihkeästi tämän käsivarteen.

"Et saata aavistaakaan, millaisia vaikeuksia minulla on ollut sinun poissaollessasi", nainen sanoi kiihtyneellä äänellä. Tämä uusi taloudenhoitajatar on aivan mahdoton. Sinun on heti erotettava hänet. Hän tiuskii minulle jos en syö ruokaani ja nimittelee minua hävyttömästi signoraksi. Olen huomauttanut hänelle lukemattomia kertoja, että minä olen suuriruhtinatar. Olen tavannut sen hänelle."

Alex sai huomata, että isoäiti oli tavoiltaan hyvin vanhanaikainen ja piti tätä höperönä vanhuksena, kun isoäiti sanoi hänen velvollisuutensa olevan synnyttää Venäjälle tuleva tsaari. Ensimmäisen lapsen syntymään saakka isoäiti kohteli Alexia kuin ilmaa. Alex tutustui myös mm Jakobo Anafestoon, venetsialaiseen kirjallisuuden professoriin, joka oli Nikolain ystävä jo lapsuudesta. Nopeassa tahdissa Alex sai neljä lasta, ensin kolme tytärtä ja sitten pojan, kuin viimeisessä tsaariperheessä, ja Nikolai nimesikin heidät samoin. 

Alexin suhteellisen passiivinen rooli omassa ja lastensa elämässä jäi vähän kummastuttamaan, mutta kirja on kirjoitettu alunperin jo 1980-luvulla, mikä saattaa selittää monia ratkaisuja. Kirja oli viihdyttävä ja tapahtumarikas, kuin fiktiivinen ja "nykypäivään" tuotu versio viimeisestä tsaariperheestä ja alati elävästä toiveesta saada Venäjä taas tsaarinvaltaan, mutta toki hyvin kevyt ja viihteellinen.

Rachel Beanland: Florence Adler Swims Forever

 

Rachel Beanland: Florence Adler Swims Forever

Simon & Schuster Audio Uk, 2021

Lukijat: 7 eri lukijaa

Kesto: 10 h 49 min

Kirja sijoittuu Atlantic Cityyn, erityisesti sen juutalaiseen Adlerin perheeseen, ja ajallisesti kesään 1934, jolloin Florence Adler treenaa osallistuakseen Kanaalin yli uintiin. Eräällä harjoitusuinnillaan tämä kokenut uimari kuitenkin hukkuu ja tästä käynnistyy tapahtumien sarja. Florencen sisar Fanny on juuri määrätty vuodelepoon sairaalassa, sillä hänen raskautensa vaatii sitä. Tyttöjen äiti Ester vannottaa sairaalan henkilökuntaa ja uimavalvojia myöden kaikkia huolehtimaan siitä, ettei uutinen kantaudu Fannyn korviin, ennen kuin vauva on turvallisesti syntynyt. Fannyn ja Isacin edellinen lapsi oli syntynyt keskosena ja menehtynyt pian sen jälkeen. Heidän tyttärensä Gussie on kuuden vanha ja tullut hoitoon isovanhemmilleen äidin sairaalassaoloviikkojen ajaksi. Gussie ymmärtää asioista paljon enemmän kuin aikuiset uskovatkaan.

 

Kirjassa on monta kertojaa ja monta näkökulmaa tapahtumiin ja äänikirjassa jokaisella henkilöllä on oma lukijansa. Kuulemme miten tytärten isä Josef oli tavannut Esterin kohta tultuaan siirtolaisena Amerikkaan, ollessaan tarjoilijana hotellissa. Ei mikään unelmavävy, juutalainen toki, mutta vasta hiljattain tullut Euroopasta, ei osannut kovinkaan hyvin englantia, eikä pystyisi palkallaan elättämään perhettä. Seuraavassa sukupolvessa vävypoika Isac on onnenonkija, joka oli päätynyt Atlantic Cityyn epäonnisen työuransa jälkeen Floridasta. Stuart puolestaan oli yksi uimavalvojista, rannan hienoimman hotellin omistajan poika ja Florencen mielitietty. Stuartin isä taas tunnettiin juutalaisvastaisuudestaan, mitä vastaan Stuart kapinoi, eikä ollut halukas astumaan hotellin johtoon isän vanhetessa.

Anna oli tullut Adlerien perheeseen Saksasta vain muutama kuukausi sitten. Tämän äiti oli Josefin lapsuudenystävä, oliko siinä kaikki herätti monissa epäilyksiä, mutta oli miten oli, koska juutalaiset eivät enää saaneet opiskella Saksssa, Josef oli järjestänyt tytölle opiskelupaikan Amerikassa ja ennen koulun alkua tämä majoittuisi heidän perheessään. Anna haaveili, että saisi vanhempansakin natseilta turvaan, mutta Amerikkaan pääseminen oli tehty vaikeaksi. Tulijoiden piti todistaa, että he pystyvät elättämään itsensä, mutta eivät saa viedä yhdenkään amerikkalaisen työpaikkaa. Juutalaiset saivat viedä vain pienen rahasumman mikäli lähtivät Saksasta. Ainoa mahdollisuus oli käytännössä amerikkalainen ystävä, joka avaa tulijoiden nimissä pankkitilin ja tallettaa sille huomattavan summan rahaa. 

Mikä lumoava menneen maailman tunnelma tässä paljon tunteita herättäneessä kirjassa oli! Ehdottomasti paras tänä vuonna lukemistani kirjoista ja nähtäväksi jää meneekö tästä joku ohi. 

Pidin todella paljon siitä toteutuksesta, että lukijoita oli niin monta, jokaiselle päähenkilölle omansa. Lukijat olivat erittäin onnistuneesti valittuja, etenkin Ester ja Josef jotka todellakin kuulostivat iäkkäältä juutalaispariskunnalta. Pidin kirjan rakenteesta, miten kertoja vaihtui monessa kohtaa niin, että kun esimerkiksi Josef oli kertonut asioita ja mennyttä omasta näkökulmastaan, hän meni juttelemaan Annan kanssa ja hetken päästä Anna jatkoi tarinaa siirtäen näkökulman eteenpäin kuin silmukat ketjussa. Gussie oli todella hyvin rakennettu hahmo, viisas pieni tyttö jonka ajatusmaailma antoi oman syvyytensä kirjalle. Kirjailija oli onnistunut luomaan tarinan pahiksesta eli Isacistakin moniulotteisen hahmon, jota kohtaan heräsi kaikesta huolimatta myös sympatiaa. Ylipäätään henkilöt tuntuivat pitkään ja tarkasti pohdituilta ja heidän sisimpäänsä oli helppo päästä.

Yhtenä keskeisenä aiheena juutalaisuuden ohella kirjassa oli keskosuus. Fanny oli saanut Gussien jälkeen keskosena syntyneen pojan, joka oli muiden keskosten kanssa asetettu näytteille keskoskaappiin. Tiedän, että aikoinaan Englannissa asetettiin näytteille ruumiita, maksua vastaan niinikään, mutta nämä keskoskaapit olivat minulle uutta ja vähän järkyttävääkin, vähintäänkin hyvin koskettavaa. Keskosten ei edes odotettu selviävän elossa pitkään, mutta keskoskaappi antoi heille edes pienen mahdollisuuden, mikä sai vanhemmat suostumaan tähän lähes makaaberiin toimintaan. Keskosille oli rakennettu eräänlainen näyttelytila rantapromenadille, niin että päiväkävelyllä kävijät saattoivat pääsymaksua vastaan käydä ihmettelemässä ja kauhistelemassa miten pieniä ja heikkoja nämä vauvat olivatkaan. 

Kirjalla on todellinen esikuva Rachel Beanlandin suvussa. Hänen suvussaan oli "Florence" joka tosiaan haaveili Kanaalin yli uinnista ja menehtyi Florencen tapaan.