Bloggaamatta jääneitä koosteena, osa 1

Karoliina Niskanen: Tilhi

Bazar, 2020

302 sivua

Tuntuu, että vain kirjoittaessa pystyn hengittämään. Saan elää kaiken taas uudelleen, pääsen lähemmäksi häntä. Minä kirjoitan Tilhin kokonaiseksi näille sivuille, jottei häntä kukaan enää koskaan unohtaisi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Isä myy rallienglannillaan kiinteistöjä Dubaissa ja matkustelee paljon. Tuliaisina hänellä on merkkivaatteita ja uusimmat kännykkämallit. Äiti on risteilyemäntä joka seilaa Itämerellä ja kotiin tullessaan tuoksuu tax freen hajuvesille. Lapsista Inkeri on kahdentoista ja Iiro kymmenen, kun vanhemmat ilmoittavat, että he saavat pikkuveljen. Ei vauvaa, vaan seitsemänvuotiaan Tilhin, jolla on oranssi irokeesi ja joka tulee perheeseen sijoituslapseksi. Inkeri ei aluksi pidä käänteestä, mutta on lopulta se, joka parhaiten Tilhiä ymmärtää ja joka pojasta huolehtii, lukee iltasadut ja patistaa aamulla kouluun.

Tilhi on sittemmin kadonnut. Kun Inkeri on saanut esikoisensa ja vauva tuhisee tyytyväisenä uniaan, Inkerillä on aikaa kirjoittaa ja hänen on pakko kirjoittaa, sille yhdelle ja ainoalle ihmiselle, joka voi auttaa häntä löytämään Tilhin.

Kirja on kirjoitettu todella kauniisti, runollisestikin, enkä näe siinä esikoiskirjailijuudesta mahdollisesti johtuvia puutteita. Toivottavasti Niskaselta julkaistaan lisää romaaneja.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Bazar, 2021

382 sivua

Niin paljon uusia arkkitehtejä, uusia suuntauksia, uusia näkemyksiä. Ajan henki oli muuttunut, eikä hän enää jaksanut omaksua sitä - hän oli auttamattomasti vanhanaikainen. Hän ei halunnut sopeutua, ei oppia uutta, ei seurata aikaansa, ei enää. Ajan henkeä enemmän hän oli aina kunnioittanut paikan henkeä - oliko se ollut väärin? Hän suunnitteli aina paikkaan, joka pysyi, vaikka aikakaudet vaihtuivat. 

Voisipa hän matkustaa ajassa eteenpäin, sadan vuoden päähän - silloin hän voisi nähdä, kuinka hänen suunnittelemansa rakennukset jatkaisivat elämäänsä, olisivatko ne tallella ylipäätään  vai olisiko purettu jo uudempien ja hienompien tieltä? Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?

Kiitokset kustantajalle ennakkokappaleesta, mukavasta yllätyksestä.

Arkkitehti Wivi Lönnistä (1872-1966) kertova romaani on kuvaus määrätietoisesta naisesta, joka joutuu pitämään puoliaan opiskelu- ja työelämässä synnyttyään naiseksi aikana, jolloin näkemykset siitä mikä sopii naiselle, mikä miehelle, olivat vielä hyvin tiukat. Työmailla käydessäkin työmiehet naureskelivat helmojaan nostelevalle naiselle - kunpa voisi pukea housut, Wivi tuskailee.

Hänen ensimmäisiä suunnittelukilpailuvoittojaan seurasi polemiikki, lehtien yleisönosastot täyttyivät kritiikistä ja aiheettomasta panettelusta. Naisena häneltä vaadittiin enemmän. 

Arkkitehtinä Viwi tultiin tuntemaan erityisesti koulurakennuksistaan, niiden tilojen käytännöllisyydestä, tilavuudesta ja valoisuudesta. Lönnin suunnittelemista rakennuksista moni on edelleen käytössä. Naapurikaupungissa Tampereella, jonne Wivi suunnitteli useammankin alkuvaiheensa julkisen tilan, tunnetaan nykyään Wivi Lönnin kouluna silloinen Aleksanterin koulu, jonka kävin kuvaamassa kirjan kanssa. 

Hänen taiteensa tuoksuu sahajauhoille, graniitille, lasille ja betonille.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat

Gummerus, 2020

361 sivua

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta, iloisesta yllätyksestä.

Tyttö kävelee pulpettien välistä paikallensa, istuu alas, nostaa kätensä pöydälle ja raapustaa etusormensa kynnellä kirjaimen pulpetin kanteen. 

S niin kuin Sirkku. 

En voi olla tuijottamatta.

Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.

Kun Sirkku tulee samalle luokalle, tytöstä tulee heti Eevan paras ystävä. Eletään 1960-luvun alkua. Ylioppilaskeväänä '69 Eevan isä yllättäen kuolee ja Eeva kohtaa Matin. Loppukesästä maailmalla kuohuu Woodstock, mutta Eevan vatsaa myllertää vauvanalku, joka saa äidin ja Tyyne-tädin järjestelemään asiat niin, että Eeva ja äiti muuttavat tarvittavaksi ajaksi Kuopioon.

"Se johtuu rahasta. Se kenellä on rahaa, päättää.", Sirkku sanoi, kun valitin, miten äiti ja täti kohtelivat minua kuin lasta, kuin olisin menettänyt kykyni ajatella. 

"Ja mitä sä sitten edes haluisit?"

"Haluisin niin, ettei sitä olis koskaan ollutkaan."

Mutta se oli, syntyi, ja annettiin adoptoitavaksi. Sillä oli musta tukka ja tummat silmät ja vaikkei se ollut viisasta, kätilö antoi Eevan hetken pidellä vauvaa. Ja niin paljon kuin Eeva yrittääkin unohtaa, yhtäkkiä vastaan kulkee vain lastenvaunuja työntäviä äitejä. Kun aborttilaki seuraavana kesänä hyväksytään, Eeva päättää, että ajattelee Armia viimeisen kerran. Miten tytön uusi äiti kieputtaa tukkaansa papiljottikiharat, miten uusi isä opettaa Armin hiihtämään ja pyöräilemään. Jos se vain olisi niin helppoa, jos vain olisi helppoa palata kotiin, kohdata lapsen isä, jatkaa opintoja, ystävyyssuhteita ja elämäänsä. 

Hienosti taidolla kirjoitettu, koskettava esikoinen, kiinnostavaa ajankuvaa 1960-luvulta eteenpäin. Ehdottomasti lukisin lisää Maudelta.